Meriluonnon monimuotoisuus
Erityisen Itämeremme erityiset merialueet
Verrattuna muihin maailman meriin pohjoisen Itämeremme erityispiirteitä ovat murtovesi, pienipiirteinen vaihtelevuus ja rannikon rikkonaisuus sekä kylmyys ja vähintäänkin pohjoisimpien osien säännöllinen jäätyminen. Suomen rannikko Virolahdelta Tornioon on mutkat oikaistenkin noin tuhat kilometriä pitkä. Eri merialueet eroavat toisistaan niin pohjan laadun ja muotojen kuin veden ominaisuuksien, erityisesti suolaisuuden, suhteen ja siten myös elinympäristöiltään. Koska monet Itämeren lajit ovat riippuvaisia veden suolaisuudesta, myös eliöstö muuttuu etelästä pohjoiseen ja lännestä itään mentäessä.
Suomenlahden saaristovyöhyke on kapea ja monin paikoin mantereelta voi ihailla ulkomerta
Suomenlahti rajautuu lännessä Hankoniemen kärkeen ja idässä, Suomen alueella, Virolahteen. Saaristovyöhyke on vaihtelevan levyinen, osalla Suomenlahtea on mantereelta suora näköyhteys ulapalle, toisilla alueilla hyvinkin monimuotoinen saaristo on mantereen ja avomeren välissä. Leveimmillään saaristovyöhykkeet ovat Tammisaaren–Inkoon ja toisaalta Sipoon–Porvoon saaristossa. Voimakas aallokko lyö uloimpien saarten rantoihin ja huuhtoo irtaimia maa-aineksia jättäen jäljelle vain kalliota ja kivikkoa tai jonnekin myös soraa ja hiekkaa. Liejupohjia on yleisesti suojaisimmissa lahdissa ja sisäsaaristossa, siellä missä sisäsaaristoa on. Hiekkarantoja on erityisesti Hankoniemellä ja toisaalta itäisellä Suomenlahdella, jossa sijaitsee myös useita harjusaaria.
Itäisellä Suomenlahdella saaristoa ja rannikkoa hallitsee kuutiomaisesti lohkeava rapakivigraniitti ja rannat ovat usein loivia ja kivikkoisia. Kallioiset rannat voivat olla äkkijyrkkiä, ja pinnan alla on piilossa valtavia siirtolohkareita.
Jokisuissa ja Suomenlahden pohjukassa vesi on lähes suolatonta, ja suolapitoisuus nousee länteen päin. Kun Kotkan edustalla suolaa on kolmesta neljään promillea, Hangossa sitä on kuusi promillea. Suomenlahden lajisto on ainutlaatuinen. Monet mereiset eli suurta suolapitoisuutta vaativat lajit esiintyvät siellä yhdessä makean veden lajien kanssa. Mereistä alkuperää olevat lajit harvinaistuvat itään päin. Mereisiin lajeihin kuuluu esimerkiksi levistä rakkohauru, joka on Suomen itäisillä vesillä jo esiintymisalueensa rajoilla. Merialueemme itäosissa esiintyy myös meriahdinparran muodostamia tummanvihreitä niittymäisiä leväkasvustoja. Länteen päin kuljettaessa nämä niityt korvautuvat erilaisilla punalevillä. Kasvillisuusvyöhykkeen alapuolella elää pohjaan kiinnittyneiden suodattajien yhteisö. Suomenlahdella sitä hallitsee mereinen sinisimpukka, tosin Suomen merialueen itäisimmässä osassa voi sen sijaan tavata vaeltajasimpukan.
Saaristomerellä rantaviiva on rikkonaisimmillaan tuhansine saarineen, luotoineen ja poukamineen
Saaristomeri muodostuu Hankoniemen ja Kustavin välisestä laajasta saaristoalueesta. Saaristomerellä rantaviiva on rikkonaisimmillaan, ja merialuetta täplittää noin 52 000 saarta. Saaristomeri on matala merialue, sen keskisyvyys on ainoastaan 23 metriä. Merenpohjan muodot vaihtelevat voimakkaasti, matalikoista syvänteisiin. Saaristomeren syvimmässä kohdassa Utön majakkasaaren kaakkoispuolella syvyyttä on jopa 132 metriä.
Saaristomeren rikkonaisuus, sen tuhannet matalat lahdet, vedenalaiset kynnykset ja kapeikot hidastavat veden liikettä niin, että ravinteet eivät pääse huuhtoutumaan, vaan ne jäävät saarten väliin ja sitoutuvat eliöyhteisöihin. Kasvillisuudelle otollinen valoisa vyöhyke on etenkin sisäsaaristossa kaventunut. Vuosikymmeniä jatkunut ravinnekuormitus näkyy saariston tilan heikkenemisenä: vesi on samentunut, herkimmät lajit ovat väistyneet ja kasvilajisto on yksipuolistunut. Erityisen rehevöityneitä ovat monet sisäsaariston suojaisat lahdet, joihin laskevat joet tuovat tullessaan sekä ravinteita että kiintoainesta.
Toisaalta samat rehevät lahdet ja jokisuut tarjoavat ideaalin elinympäristön monille vesi- ja rantalinnuille sekä kalanpoikasille. Nämä merenlahdet tuottavatkin huomattavan osan merialueen kuhan, ahvenen ja hauen poikasista.
Etäämmällä mantereesta suojaisat poukamat vähenevät ja vedenalaisia riuttoja tulee lisää. Vesi muuttuu kirkkaammaksi, ja levät peittävät rantavyöhykkeitä. Ulkosaaristossa vesi on kirkasta ja suolaista. Vesi on lähes jatkuvassa liikkeessä, ja rantakalliot ovat yhtä paljaita sekä vedenpinnanalla että sen päällä. Vain sinnikkäimmät lajit pystyvät vastustamaan aaltojen kuluttavaa voimaa.
Salpausselät jatkuvat meressä, mikä näkyy hiekka- ja moreenirantoina ja -saarina. Vedenalaisilla hiekkasärkillä kasvaa meriajokasniittyjä, jotka pitävät yllä runsasta pohjaeläinyhteisöä. Saaristomeren länsiosan halkaisee myös pitkä vedenalainen kanjoni, joka paikoin ulottuu yli sadan metrin syvyyteen.
Ahvenanmaan merialueella on Suomen suolaisimmat vedet
Sama rikkonaisuus ja vaihtelevuus jatkuu Ahvenanmaan merialueella. Pääsaaren lisäksi alueella on noin 26 000 pienempää saarta. Maiseman ääripäissä ovat laajojen ja suojaisten lahtien muodostama mosaiikki sekä karu ulkosaaristo ja lähes saareton ulappa. Alueella on monenlaisia pohjan laatuja liejusta ja hiekasta moreeniin ja kallioon. Moni kallio loistaa punaisena; yksi Ahvenanmaan erityispiirre onkin punainen graniitti. Vedenalaiset riutat ovat yleisiä. Harvinaisempia sen sijaan ovat pienet harjusaaret. Pitkä harjusaarten ketju kulkee Kökarin itäpuolelta luoteeseen, aina Vårdöhön asti, Ahvenanmaan pääsaaren koillispuolelle. Ahvenanmaalta löytyy myös Suomen merialueen syvin kohta, 301 metriä, joka sijaitsee keskellä Suomen ja Ruotsin välistä Ahvenanmerta.
Ahvenanmaan etelälaidoilla vesi on suolaisempaa kuin missään muualla Suomen merialueilla, mikä vaikuttaa meren eläimistöön ja kasvistoon. Ahvenanmaalla on paikoin uskomattoman hienoja ja värikkäitä punaleväyhteisöjä. Punalevien monimuotoisuus on täällä suurimmillaan Suomen rannikkoalueista. Merenkäynniltä suojaisat sisälahdet tarjoavat elinympäristön muun muassa erilaisille näkinpartaisille, jotka voivat muodostaa laajoja niittyjä. Nämä ympäristöt ovat myös tärkeitä lisääntymisalueista kaloille. Ahvenanmaan sisäsaaristo poikkeaa muista sisäsaaristoista siinä, että suurten jokien tuomaa sedimenttikuormitusta ei ole.
Selkämeri on lähes saareton, avoin ja tuulten pieksemä
Selkämeri ulottuu Ahvenanmaan pohjoispuolelta Merenkurkkuun asti. Eteläosiltaan Selkämeri muistuttaa Saaristomerta, ja siellä jonkin verran kallioista saaristoa. Pohjoista kohti rannat loivenevat ja muuttuvat kivikkoisiksi. Selkämeren saaristo on monin paikoin kapea tai puuttuu kokonaan, mikä näkyy muun muassa rannikon laajimpina ja monimuotoisimpina riutta-alueina. Rakkohaurua kasvaa koko Selkämeren alueella, mutta meriajokkaan levinneisyys päättyy matalahkon suolaisuuden takia Selkämeren eteläosaan. Selkämeri on myös Suomen tuulisimpia ja samalla aallokkoismpia merialueita, mikä tuo omat haasteensa merieliöille.
Kirkkaita selkävesiä
Selkämereen laskevat lukuisat joet tuovat tullessaan sedimenttiä ja tummempaa vettä sisämaasta. Jokien tuoma kuormitus näkyy rannikolla. Avomerialueilla vesi on sen sijaan huomattavan kirkasta eikä läheskään niin rehevöitynyttä kuin Saaristomerellä tai Suomenlahdella. Saaristomeren sokkelot pidättävät tehokkaasti eteläisemmiltä alueilta virtaavia ravinteita. Selkämeren rannikko on myös enimmäkseen niin avoin, että jokivedet sekoittuvat tehokkaasti meren isoihin vesimassoihin.
Koska vesi on Selkämerellä enimmäkseen kirkasta, valoa vaativat levä- ja kasvilajit pystyvät elämään syvemmällä kuin Suomen muilla merialueilla. Tämä antaa niille mahdollisuuden menestyä myös ulkomeren reunoilla, missä ankara aallokko estää monia kasveja ja leviä asettumasta vedenpinnan läheisiin rantavyöhykkeisiin.
Merenkurkun kivikkoinen kynnys estää suolaisemman veden virtaamisen pohjoiseen
Merenkurkku sijaitsee Pohjanlahden kapeimmassa kohdassa Selkämeren ja Perämeren välissä. Siellä meri on sekä kapea että matala ja hyvin kivikkoinen. Merenkurkku on ahtaimmillaan Valassaarten kohdalla, missä vain 20 kilometriä merenselkää erottaa saaret Ruotsin Holmön saariryhmästä. Samoille seuduille osuu myös Merenkurkun vedenalaisen kannaksen harja, joka kohoaa Selkämeren syvyyksistä noin 20 metrin syvyyteen. Pohjanlahti kuroutuu umpeen Merenkurkun kohdalta noin 2 000 vuoden kuluessa, ellei ilmaston lämpenemisen myötä tapahtuva meriveden pinnan nousu kumoa maankohoamisen vaikutusta.
Merenkurkun laguunit
Merenkurkun saaristo on laaja, rikkonainen ja matala. Maankohoamisen vaikutus muuttaa maisemaa jatkuvasti. Rannikon muodot muuttuvat jatkuvasti, ja lahdelmat kuroutuvat fladoiksi ja kluuveiksi, joita on Merenkurkussa runsaasti.
Merenkurkun kynnys estää Selkämeren suolaisemman veden virtaamisen pohjoiseen, minkä vuoksi veden suolapitoisuus vähenee jyrkästi. Niinpä Merenkurkussa on monen mereisen lajin, kuten rakkohaurun, levinneisyyden pohjoisraja. Samoin Merenkurkussa voi vielä kohdata sinisimpukoita ja haarukkaleviä, mutta pohjoisempana eliöstö on aivan toisenlainen.
Perämeri muistuttaa karua järveä ja jäätyy joka talvi
Perämeren eteläraja on suunnilleen Pietarsaaren kohdalla. Saaria on Perämerellä vähän, ja Perämeren pohja on kuin laaja hiekkatasanko. Rannat ovat hyvin loivia ja usein kivikkoisia. Toisin kuin muualla Suomessa, peruskallio sijaitsee usean metrin moreenikerroksen alla niin että se pilkistää pohjoisella Perämerellä esiin vain parissa kohdassa.
Jäät ja rannan laiduntajat luovat elintilaa
Jääkauden jälkeinen maankohoaminen on Perämerellä voimakasta, ja uutta matalaa rantaa muodostuu vuosittain. Jääkansi peittää Perämerta jopa puolet vuodesta. Ahtojäät ulottuvat talvella jopa kolmenkymmenen metrin syvyyteen ja kyntävät liikkuessaan pohjaa. Jään liikkeet pitävät matalat hiekkarannat keväällä pitkään kasvittomina ja vähentävät vahvojen kilpailijoiden kuten järviruo’on kilpailuetua. Hiukan syvemmällä elävät uhanalaiset vesikasvit kuten esimerkiksi upossarpio ja lietetatar hyötyvät jäiden eroosiovaikutuksesta.
Vedenkorkeus voi vaihdella jopa 3 metriä muutaman päivän sisällä ilmanpaineen ja tuulen vaikutuksesta. Pohjoistuulella tai korkeapaineen vallitessa satoja metrejä hiekka- tai hienorakeista silttipohjaa saattaa paljastua, jolloin vesikasvit jäävät kuiville. Pari päivää myöhemmin meriveden korkeus saattaa olla jo metrin ylempänä.
Perämeren vesi muistuttaa väriltään tummaa teetä. Valtavat joet tuovat humuspitoista vettä laajalta alueelta sekä pohjois-Suomesta että Ruotsista. Valuma-alueen lukuisat suot ja metsätalousmaat värjäävät veden tanniineilla ja parkkihapoilla tummaksi. Veden tumman värin takia valo ei pääse tunkeutumaan syvälle ja kasvillisuus onkin keskittynyt matalimpaan vyöhykkeeseen.
Muista Itämeren merialueista poiketen Perämeri on ekologialtaan ennemminkin karu järvi kuin rehevä meri. Perämeren vedenalainen lajisto painottuu makean- ja virtavesilajeihin kuten esim. vesisammaliin ja makeanveden putkilokasveihin meri- ja murtovesilajien kustannuksella. Mereisiä lajeja ei Perämerestä löydy lainkaan.
Pohjan laatu vaikuttaa ratkaisevasti sille asettuvaan eliöstöön
Meri tarjoaa kolmiulotteisen elinympäristön, mutta läheskään kaikki meren eliöt eivät käytä sitä hyväkseen niin, että viipyisivät pitkiä aikoja vedessä uiden, ajelehtien tai keijuen. Suuri osa viettää elämänsä kiinnittyneenä tai kaivautuneena pohjaan tai liikkuen pitkin sen pintaa. Merenpohja on näille eliöille siten tärkeä elementti, ja se on myös suojaisin paikka elää meressä. Suomen rannikon saaret, luodot, matalat lahdet, vedenalaiset riutat, hiekkasärkät, jääkauden muovaamat vedenalaiset harjut ja maankohoumarannat muodostavat ainutlaatuisen vaihtelevan vedenalaisen maiseman. Pohjanlaatu vaihtelee, ja sillä on ratkaiseva merkitys millainen eliöstö sille asettuu ja menestyy.
Kalliopohjaan ei pysty kaivautumaan, mutapohjasta ei taas saa otetta ja hiekkapohjakin on jatkuvassa liikkeessä ja siinä on hankala pysyä kiinni. Auringonvalo ei yllä syvimmille pohjille ja hapestakin voi olla puutetta. Vesirajassa aallokko ja jää kuluttavat. Näin kullakin pohjatyypillä elää omanlaisensa eliölajisto, joka menestyy parhaiten juuri siinä ympäristössä.
Itämeren pohjat voidaan jakaa karkeasti neljään luokkaan: syvien merialueiden valottomat pohjat, kallio- ja kivikkopohjat eli kovat pohjat, hiekka- ja sorapohjat sekä suojaisten ja matalien lahtien pehmeät pohjat. Käytännössä näiden luokkien sisään ja väliin kätkeytyy monenlaisia sekapohjia ja vaihettumisvyöhykkeitä, joissa pohjan laatu ja muut ympäristöolot voivat muuttua paljon lyhyellä matkalla. Suuri osa merenpohjastamme voidaankin luokitella sekapohjaksi, mikä tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisille eliöille.
Syvät valottomat pohjat
Auringon valo ja lämpö eivät ulotu syviin vesikerroksiin, joten syvillä pohjilla on pimeää ja kylmää. Yhteyttävät kasvit ja levät eivät selviä ilman valoa, mutta monia pohjaeläimiä valon puute ei haittaa. Syvien pohjien eliöstö on kiinnittynyt koville pinnoille tai kaivautunut pohjaan. Suomen rannikon syvänteissä ei välttämättä ole paljon lajeja, mutta yksilömäärät voivat olla suuria. Pohjasedimenttiä möyhentävät esimerkiksi katkat ja liejuputkimadot, ja massiaiset poukkoilevat vesipatsaassa lähellä pohjaa. Pohjalla kuhiseva elämä houkuttelee ruokailijoita lämpimämmistä ja valoisammista vesikerroksista.
Vilkas hajotustoiminta saattaa kuluttaa syvänteiden hapen loppuun ja tehdä elämisen vaikeaksi. Liikkumaan kykenevät pohjaeläimet voivat yrittää siirtyä parempiin oloihin. Paikoilleen kiinnittyneet eläimet ehkä sinnittelevät ja odottavat olosuhteiden kohentumista. Jos hapettomat jaksot kestävät pitkään ja ulottuvat laajoille alueille, eliöstö ei selviä hengissä.
Valoisat kallio- ja kivipohjat
Levillä on keinonsa kiinnittyä koville kivi- ja kalliopinnoille, ja suuri osa levistä myös vaatii kovan pinnan kasvualustakseen. Syvyyksistä lähemmäs pintaa nousevilla kalliopinnoilla kasvaa tyypillisesti levien värisuora vaakasuuntaisina vyöhykkeinä, joissa lajistoa määrittelee valon määrä ja kasvupaikan avoimuus. Aivan vesirajassa viihtyvät erilaiset viherlevät. Syvällä, lähes auringonvalon ulottumattomissa selviävät enää punalevät. Kookkaat ruskolevät, kuten rakkohauru, sijoittuvat näiden vyöhykkeiden väliin. Syvällä hämärässä kalliopintoja hallitsevat sinisimpukkayhteisöt, jotka voivat peittää laajoja alueita tiheinä mattoina.
Levävyöhykkeiden laajuus riippuu siitä, kuinka hyvin vesi läpäisee valoa. Mitä syvemmälle valoa tunkeutuu, sitä laajempi on esimerkiksi ruskolevävyöhyke. Rehevöitymisen myötä rannikkovedet ovat samentuneet ja levävyöhykkeet ovat monin paikoin kaventuneet ja siirtyneet osittain päällekkäisiksi.
Hiekkapohjat
Hiekka on haastava elinpaikka, koska se liikkuu edestakaisin. Jotkut levät ja vesikasvit pärjäävät kuitenkin hiekalla ja pystyvät sitomaan sitä aloilleen. Jalansijan saatuaan ne voivat muodostaa laajoja niittyjä, jotka tarjoavat elinympäristöjä monille muille lajeille. Hiekka- ja sorapohjien runsaslajiset niityt kuuluvat Itämeren monimuotoisimpiin eliöyhteisöihin. Suolaisemmassa vedessä niittyjä muodostaa meriajokas. Esimerkiksi vidat ja hapsikat voivat muodostaa niittyjä myös rannikkomme vähäsuolaisempiin osiin.
Suojaisat ja matalat mutapohjat
Suuri osa matalista merenlahdista sijaitsee mantereen tuntumassa, mihin joet ja sateet tuovat makeaa vettä. Vesi ei vaihdu suojaisissa lahdissa yhtä ripeästi kuin avoimilla rannoilla, ja jokien tuoma liete pääsee painumaan pohjaan. Pehmeä mutapohja on otollinen paikka kasvien juurtua ja pienten eläinten kaivautua.
Kevätaurinko lämmittää suojaisten lahtien vedet nopeasti, ja levät ja vesikasvit lähtevät nopeaan kasvuun. Selkärangattomille eläimille ja kaloille nämä tiheäkasvuiset, lämpimät altaat ovat paratiiseja, joiden kasvillisuudesta saa sekä ruokaa että suojaa. Moni muussa elinympäristössä viihtyvä laji lisääntyy ja viettää poikasvaiheen näissä suojaisissa poukamissa.
Meriluonnon monimuotoisuutta uhkaavat tekijät
Luontokato on ilmastonmuutoksen ohella nykyhetken suurin ympäristöongelma myös Itämerellä
Itämerellä luontokato ilmenee ekosysteemin ja arvokkaiden luontotyyppien tilan heikkenemisenä, elinympäristöjen katoamisena sekä lajiston yksipuolistumisena. Uhanalaisia lajeja on meriympäristössä sekä veden alla, rannoilla että saaristoluonnossa. [linkit: luontotyyppien ja lajien uhanalaisuus]
Rehevöityminen on meriluonnon monimuotoisuuden suurin uhka
Rehevöityminen, ruoppaaminen, läjitys, häirintä sekä muu ihmistoiminta muuttavat meriluontoa niin, että herkät lajit ja luontotyypit kärsivät ja pahimmillaan häviävät. Suurin syy Itämeren vedenalaisten elinympäristöjen vaarantumiseen on rehevöityminen. Itämeren rehevöityminen johtuu siitä, että mereen on kymmenien vuosien ajan päässyt liikaa ravinteita, fosforia ja typpeä. Ravinteita tulee eniten maa- ja metsätaloudesta, mutta myös esimerkiksi teollisuuden ja kotien jätevesistä sekä liikenteestä.
Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja ilmastonmuutos ovat monin tavoin toisiinsa kytköksissä
Ilmastonmuutoksen seurauksena lisääntyvä sadanta ja lauhat talvet kasvattavat maalta mereen valuvien ravinteiden määrää ja siten kiihdyttävät rehevöitymistä entisestään. Ilmastonmuutos muuttaa muutenkin Itämeren olosuhteita. Esimerkiksi meriveden suolapitoisuus laskee, veden lämpötila nousee ja veteen liuenneen hapen määrä vähenee. Meret varastoivat ilmakehän hiilidioksidia, mutta sitoutuvan hiilidioksidin myötä niiden vesi happamoituu. Ilmastonmuutoksen nopea tahti voi olla kohtalokasta merieliöille, jotka eivät ehdi sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin.
Meriluonnon monimuotoisuuden suojelu
Tavoitteena suojelualueiden verkosto
Suomen meripinta-alasta on nykyisin suojeltu noin 11 %. Meri- ja rannikkoalueiden suojelualueisiin kuuluu kuusi kansallispuistoa sekä useita muita valtion maa- ja vesialueilla sekä yksityismailla sijaitsevia suojelualueita. Valtaosa kansallisista merialueen luonnonsuojelualueista sisältyy Natura 2000 -verkostoon. Tärkeimmät merellä sijaitsevat Natura 2000 -alueet on myös nimetty Itämeren suojelukomission (Helcom) Itämeren rannikko- ja merialueiden suojelualueverkostoon. Ramsar-alueet ovat osa kansainvälistä verkostoa, jonka tavoite on suojella tärkeitä kosteikkoalueita. Suojelualueita on monenlaisia, ja niiden suojelutaso vaihtelee. Osa suojelualueista kuuluu useampaan luokkaan, mikä on otettu huomioon alla olevan taulukon yhteissummissa.
| Lukumäärä | Meripinta, km2 | Osuus merialueesta, % | |
|---|---|---|---|
| Luonnonsuojelualueet | |||
| Kansallispuistot | 6 | 1582 | 1,9 |
| Muut valtion mailla sijaitsevat suojelualueeet | 17 | 206 | 0,3 |
| Yksityismaiden luonnonsuojelualueet | 167 | 1424 | 1,7 |
| Ahvenanmaan luonnonsuojelualueet | 16 | 333 | 0,4 |
| Suomen Natura 2000 -alueet | 136 | 7714 | 9,4 |
| Helcom MPA-alueet | 34 | 7417 | 9,1 |
| Ramsar-alueet | 17 | 1827 | 2,2 |
| Yhteensä suojelualueet* | 9044 | 11,0 |
* Sisältää kaikki, myös alle 0,5 neliökilometrin kokoiset suojelualueet, joissa on merta.
Merkittäviä meriluonnon monimuotoisuuden keskittymiä on kuitenkin myös suojelualueiden ulkopuolella. Suurin osa nykyisestä aluesuojelusta on tapahtunut ennen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelmaa (VELMU) ja sen tuottamaa tietoa Suomen merialueen levistä, kasveista ja selkärangattomista, kalojen lisääntymisalueista sekä merenpohjan geologisista ominaisuuksista. Arviolta jopa kolme neljäsosaa merkittävistä vedenalaisista luontoarvoista jää nykyisten suojelualueiden ulkopuolelle. Suojelualueet on usein perustettu suojelemaan esimerkiksi linnustoa tai tiettyjä rajattuja elinympäristöjä, kuten kosteikkoja tai matalia merenlahtia. Kattavaa tietoa vedenalaisen meriluonnon arvoalueista ei aiemmin ole ollut, ja siksi ne ovat monesti jääneet suojelun ulkopuolelle.
Suomi on sitoutunut Euroopan unionin biodiversiteettistrategiaan, jonka mukaisesti Euroopan merien pinta-alasta 30 prosenttia on suojeltu vuoteen 2030 mennessä ja näistä 10 % tulisi olla tiukasti suojeltuja. Yhä enemmän pyritään säilyttämään ekologista toiminnallisuutta yksittäisten lajien ja luontotyyppien sijaan. Suojelussa pyritään myös alueelliseen edustavuuteen kaikilla Suomen merialueen osa-alueilla.
Monimuotoisuuden suojelu vaatii myös meren hyvää hoitoa
Parhaimmillaan suojelualueet pitävät yllä myös niitä ympäröivien alueiden monimuotoisuutta. Suojelualueet eivät kuitenkaan yksin ratkaise kaikkia lajien ja luontotyyppien kohtaamia ongelmia, koska niiden rajat eivät pidättele muualta tulevia rehevöittäviä ravinteita, haitallisia kemikaaleja tai roskia, saati estä ilmastonmuutoksen haittoja.
Itämerellä meriluonnon tilan ja monimuotoisuuden parantaminen vaatiikin sinnikkäitä toimia rehevöitymisen ehkäisemisksi. Tärkeimmät ravinnekuormitusta leikkaavat toimet tehdään valuma-alueella, usein kaukanakin suojelua kaipaavista kohteista, ja ilmastonmuutosta vastaan on taisteltava maailmanlaajuisia sopimuksia solmimalla ja niistä kiinni pitämällä.
Sitten kun suojelualue on perustettu, työ vasta alkaa. Suojellulle alueelle laaditaan hoidon ja käytön suunnitelmat, jotka määrittelevät mitä alueella saa ja ei saa tehdä ja miten alueen luontoa hoidetaan. Joskus tarvitaan erityisiä kunnostustoimia, jotta tila säilyy edes nykyisellään.
Myös suojelualueiden ulkopuoliset alueet tarvitsevat hyvää hoitoa. Meren ja vesionhoidon tavoitteena onkin saada koko merialueemme parempaan tilaan siten, että ekosysteemin monimuotoisuus ja toiminnallisuus sekä ekosysteemipalvelut säilyvät. Tätä varten on laadittu laaja merenhoidon toimenpideohjelma, joka sisältää suuren määrän pieniä ja suuria toimia.
Tiedolla kestävään merialueiden käyttöön
Meren suojelun ja hoidon lisäksi meren käyttö pitää saada kestäväksi. Siksi Suomenkin merialueille on laadittu kansalliset merialuesuunnitelmat, jotka pyrkivät sijoittamaan merialueen eri toiminnat siten, että toimintojen väliset ristiriidat vältetään. Merialuesuunnittelu pyrkii löytämään mahdollisimman tarkoituksenmukaiset sijoituspaikat merellä tapahtuville toiminnoille niin, että saavutetaan sekä ekologiset että taloudelliset tavoitteet. Suunnittelun pohjana käytetään parasta mahdollista tietoa. Jotta merten aluesuunnittelu onnistuu, pitää käytettävissä olla riittävä tietopohja.
Suomen ekologisesti merkittävät vedenalaiset meriluontoalueet, niin sanotut EMMAt, on määritelty osana Vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma VELMUa. EMMAt kokoavat yhteen yli vuosikymmenen aikana kartoituksilla kerätyn valtavan määrän kartoitustietoa sekä meriluonnon asiantuntijoiden paikallistuntemuksen alueidenkäytön suunnitteluun sopivaan muotoon. Näin meren käyttöä voidaan ohjata vähiten arvokkaille alueille sekä merialuesuunnitelmien että maakunta- tai yleiskaavoituksen avulla.
Julkaisija