Itämeren luontotyyppien uhanalaisuus

Vajaa neljännes meriluontotyypeistämme on arvioitu uhanalaisiksi. Merkittävin uhanalaistumisen syy on Itämeren rehevöityminen. Tieto merialueemme vedenalaisesta luonnosta on viime vuosina merkittävästi lisääntynyt, mutta tiedon tasossa riittää yhä runsaasti parannettavaa. Suomen toisessa luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa kuvattiin yhteensä 42 Itämeren luontotyyppiä, ja niistä 14 luontotyyppiä jäi vielä puutteellisesti tunnetuiksi.

Vedenalainen kuva hiekkaisesta pohjasta, jossa kasvaa harvakseltaan näkinpartaisleviä. — Avointa näkinpartaispohjaa Selkämerellä. © Heidi Arponen, Metsähallitus

Pieni ja herkkä meri

Itämeri on pieni, murtovetinen meri, jossa ihmisen toimet vaikuttavat herkästi meriympäristön tilaan. Ihminen on vaikuttanut Itämereen pitkään ja monin tavoin, minkä seurauksena sen tila on heikentynyt. Heikko tila on havaittavissa Itämeren luontotyyppien uhanalaisuuksissa. Myös Itämeren kyky tuottaa ekosysteemipalveluita (mm. kalakannat, viihtyisä ja terveellinen elinympäristö, hapentuotanto, hiilen vastaanottaminen) heikkenee yhtä matkaa meren tilan kanssa.

Vedenalaisen lajiston ja luontotyyppien esiintymistä säätelevät Itämeressä erityisesti suolapitoisuus, pohjan laatu, valon määrä sekä ravinnepitoisuus. Murtovetisyyden vuoksi Itämerelle tyypillinen piirre on sekä suolaisen että makean veden lajiston esiintyminen.

Lisää meriluonnon monimuotoisuudesta

Noin neljäsosa uhanalaisia

Vuonna 2018 julkaistussa Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa arvioituja Itämeren luontotyyppejä oli yhteensä 42. Niistä neljäsosa eli noin kymmenen luontotyyppiä luokiteltiin uhanalaisiksi (VU–CR, 24 %), neljä silmälläpidettäviksi (NT, 10 %), 14 säilyviksi (LC, 33 %) ja 14 puutteellisesti tunnetuiksi (DD, 33 %). Äärimmäisen uhanalaisiksi ei kuitenkaan luokiteltu yhtäkään luontotyyppiä. Uuden tiedon runsaudesta huolimatta noin kolmasosa kaikista Itämeren luontotyypeistä jäi arvioimatta tiedon puutteen vuoksi. Itämeren pääryhmässä puutteellisesti tunnettujen luontotyyppien osuus onkin suhteellisesti suurin verrattuna muihin luontotyyppien pääryhmiin (rannikko, metsät, suot ym.).

Itämeren luontotyyppien jakautuminen uhanalaisuusluokkiin luontotyyppien lukumäärän (yhteensä 42) perusteella. Luontotyypeistä 33 % on säilyviä, 10 % silmälläpidettäviä, 12 % vaarantuneita, 12 % erittäin uhanalaisia ja 33 % puutteellisesti tunnettuja. — Itämeren luontotyyppien jakautuminen uhanalaisuusluokkiin luontotyyppien lukumäärän (yhteensä 42) perusteella. LC = säilyvä, NT = silmälläpidettävä, VU = vaarantunut, EN = erittäin uhanalainen, CR = äärimmäisen uhanalainen, DD = puutteellisesti tunnettu. © Suomen ympäristökeskus

Erittäin uhanalaisiksi (EN) luontotyypeiksi arvioitiin haurupohjat, punaleväpohjat, suursimpukkapohjat, valkokatka-merivalkokatkapohjat sekä jokisuistot. Vaarantuneiksi (VU) katsottiin suojaisat näkinpartaispohjat, meriajokaspohjat, merijää, fladat sekä kluuvit. Silmälläpidettäviin (NT) luontotyyppeihin luettiin sätkinpohjat, haura- ja hapsikkapohjat, avoimet näkinpartaispohjat ja merinäkinruohopohjat. Elinvoimaisiksi tulkittiin muun muassa vitapohjat, sinisimpukkapohjat ja yksivuotisten rihmalevien luonnehtimat pohjat. Puutteellisesti tunnettuja olivat esimerkiksi vesikuusipohjat, irtonaisen ahdinpalleron luonnehtimat pohjat sekä kuorisorapohjat.

Uhanalaisuuden merkittävimmät syyt ovat rehevöityminen, vesirakentaminen ja vesiliikenne. Näiden syiden taustalla ovat etenkin maatalouden, asutuksen ja teollisuuden rehevöittävät päästöt, ruoppaus ja muu merenpohjan muokkaaminen sekä maanläjitys merenpohjille. Myös ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat jo havaittavissa esimerkiksi merijään levinneisyydessä ja jääpeitteen kestossa.

Itämeren luontotyypeistä on

24 %

uhanalaisia
10 %

silmälläpidettäviä
33 %

puutteellisesti tunnettuja

Itämeren luontotyyppien uhanalaistumisen syyt ja uhkatekijät

Rehevöityminen on ollut vaikuttava tekijä lähes kaikkien uhanalaisten Itämeren luontotyyppien uhanalaistumisessa. Rehevöityminen on kasvien perustuotannon kasvua, joka johtuu lisääntyneestä ravinteiden saatavuudesta. Rehevöityminen saa aikaan esimerkiksi planktonlevien ja syanobakteerien massaesiintymiä eli leväkukintoja, veden samenemista, pohjan liettymistä sekä pohjan läheistä veden hapettomuutta. Pohjan läheinen veden hapettomuus puolestaan aiheuttaa ravinteiden vapautumista veteen, mikä pahentaa rehevöitymistä ja saa näin aikaan noidankehän – tätä ilmiötä kutsutaan sisäiseksi kuormitukseksi. Rehevöittäviä päästöjä joutuu Itämereen hajalähteistä (erityisesti maatalous, myös asutuksen ja teollisuuden jätevedet, metsätalous) ja pistemäisistä lähteistä (jätevedenpuhdistamot, kalankasvatuslaitokset ym.). Pistemäisistä lähteistä peräisin olevaa kuormitusta on saatu vähennettyä, mutta hajakuormitusta ei. Ravinnekuormitus alkoi vaikuttaa Itämeren tilaan voimakkaasti 1900-luvun puolivälissä, mutta 2000-luvun alusta lähtien Itämeren rehevyystilassa on ollut nähtävissä jonkin verran myös paranemista. Voimakkaimmin rehevöitymisestä kärsivät uusimman luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin mukaan Saaristomeri ja Suomenlahti, joilla pohjan läheisen veden hapettomuus on laaja ongelma.

Ilmakuva maalaismaisemasta. — Maatalous on yksi merkittävimpiä Itämerta rehevöittävien päästöjen lähteitä. © Riku Lumiaro

Vesirakentamista on muun muassa rantojen ja väylien ruoppaus ja muokkaaminen sekä maa-aineksen läjitys matalille merialueille. Näistä erityisesti ruoppaus on aiheuttanut haittaa Suomen merialueiden luontotyypeille. Vesirakentamistoimien seurauksena usein menetetään rakentamisalueen alkuperäinen luontotyyppi täysin, ja alkuperäinen luontotyyppi palautuu paikalle vain pitkän ajan kuluessa, jos lainkaan. Paikalle muodostuu uudentyyppinen pohja, jota hyödyntävät eri eliölajit. Vesirakentamisen vaikutukset rajautuvat suhteellisen pienelle alueelle, mutta muutos on yleensä pitkäaikainen tai palautumaton. Merenpohjan muokkaus aiheuttaa myös veden samentumista ja pohjan liettymistä. Vesirakentamisesta ovat kärsineet muun muassa avoimet ja suojaisat näkinpartaispohjat sekä suursimpukkapohjat.

Vesiliikenne muun muassa aiheuttaa veteen potkurivirtauksia, jotka saavat merenpohjassa olevat sedimentit ja ravinteet liikkeelle. Vapautuvat ravinteet voimistavat rehevöitymistä ja sedimentit voivat tukahduttaa kasveja. Myös vesiliikenteen päästöt aiheuttavat rehevöitymistä. Esimerkiksi meriajokaspohjat ovat kärsineet vesiliikenteen vaikutuksista.

Kemiallisiin haittavaikutuksiin lukeutuu veden happamoituminen (esim. jokisuistot ja kluuvit), joka johtuu muun muassa sulfaattipitoisten maiden ojituksesta sekä maatalouden tehostumisesta. Esimerkiksi suursimpukkapohjat ovat kärsineet kemiallisista haittavaikutuksista.

Ilmastonmuutos vaikuttaa kokonaisvaltaisesti niihin tekijöihin, jotka muovaavat luontotyyppejä. Sillä on vaikutuksia muun muassa lämpötiloihin, sademääriin, sään ääri-ilmiöihin ja meriveden suolaisuuteen. Talvisen merijään levinneisyys on jo pienentynyt ja kesto lyhentynyt ilmastonmuutoksen seurauksena. Joidenkin mallilaskelmien mukaan Itämeren pintaveden lämpötilan ennustetaan nousevan keskimäärin 2-4 astetta, mikä johtaa eliöyhteisöjen perustuotannon kasvuun ja kasvukauden pidentymiseen. Osa muutoksista myös voimistanee Itämeren rehevöitymistä ja sen vaikutuksia. Ennakoidaan, että tulevaisuudessa makean veden lajit todennäköisesti runsastuvat ja levittäytyvät Itämeressä, kun taas mereiset lajit vähenevät.

Ilmakuva jäälautoista merellä. — Ilmastonmuutos vaikuttaa muun muassa merijäähän. © Riku Lumiaro

Vieraslajit ovat lajeja, jotka ovat ihmisen – tahallisesti tai tahattomasti – avustamina päätyneet uusille elinalueille. Osa vieraslajeista on invasiivisia eli ne ovat tehokkaita kilpailijoita, jotka vievät elintilaa alueen alkuperäisiltä lajeilta. Itämerelle levinneitä vieraslajeja ovat muun muassa koukkuvesikirppu, merirokko ja liejutaskurapu. Suomen merialueille on saapunut vieraslajeja jo 1800-luvulta alkaen, ja uusien vieraslajien saapumisen tahti on siitä lähtien vain kiihtynyt. Toistaiseksi vieraslajien ei ole arvioitu vaikuttaneen merkittävästi Itämeren luontotyyppien uhanalaisuuteen, vaikka joillakin paikoilla vieraslajit tai niiden luonnehtimat luontotyypit ovat korvanneet alkuperäisiä Itämeren luontotyyppejä, kuten valkokatka-merivalkokatkapohjia. Vuoden 2018 Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa mainitaan myös vieraslajien luonnehtimia Itämeren luontotyyppejä (esim. vaeltajasimpukkapohjat), joiden uhanalaisuutta ei kuitenkaan ole arvioitu. Ilmastonmuutoksen ennustetaan helpottavan uusien vieraslajien levittäytymistä Itämerelle, kun merivesi lämpenee ja sen suolapitoisuus laskee.

Kuva kalliopohjasta, jossa vaeltajasimpukka on vallitseva laji. — Ulko-Tammio, itäinen Suomenlahti. Kuva: © Petra Pohjola, Metsähallitus.

Heikkeneviä ja epävarmoja kehityssuuntia

Kymmenen meriluontotyyppiä eli lähes neljännes (24 %) arvioiduista katsottiin lähiajan kehityssuunnaltaan edelleen heikkeneväksi, kahdeksan vakaaksi (19 %), kuusi paranevaksi (14 %) ja peräti 18 luontotyypillä (43 %) kehityssuuntaa ei pystytty arvioimaan epävarmuustekijöiden tai tiedon puutteen vuoksi. Kehityssuunnaltaan heikkeneviksi arvioitiin esimerkiksi hauru-, punalevä-, sätkin- ja meriajokaspohjat sekä merijää ja fladat. Useimmissa tapauksissa syynä pidettiin edelleen jatkuvaa rehevöitymiskehitystä ja merijäällä ilmastonmuutoksen todennäköistä etenemistä. Kuudella rehevöitymisestä eniten hyötyvällä luontotyypillä lähiajan kehityssuunta arvioitiin paranevaksi, koska rehevöitymisen nopea taittuminen ei ole näköpiirissä.

Miten Itämeren luontotyyppien tilaa voidaan parantaa?

Itämeressä eläville lajeille meri on välttämätön elinympäristö. Ihmisille Itämeri on elannon ja virkistyksen lähde – siis ekosysteemipalvelujen tarjoaja. Meren kyky pitää yllä erilaisia eliöyhteisöjä ja tarjota ihmisille ekosysteemipalveluja heikkenee, kun meren tila heikkenee. Itämerellä suomalaiset kokevat tärkeiksi virkistyskäytön sekä maisemasta, äänistä ja tuoksusta nauttimisen. Monet myös haluavat, että Itämeri siirtyy jälkipolville hyvässä tilassa.

Millainen Itämeren tila on?

Itämereen kohdistuu rasitusta sekä valuma-alueelta tulevien päästöjen että meren käytön kautta. Itämeren hyvän tilan saavuttamiseksi on tehty paljon, ja paikoitellen veden laatu ja vedenalaisen luonnon tila ovat kääntymässä parempaan suuntaan. Esimerkiksi Itämeren ravinnekuormitus kasvoi 1980-luvun puoliväliin asti, minkä jälkeen sitä on saatu vähennettyä pääasiassa yhdyskuntien ja teollisuuden jätevedenpuhdistuksen parantamisen avulla. Työtä olisi kuitenkin vielä tehtävä, että Itämeren tilaa voitaisiin kuvailla hyväksi. Vaikka Itämereen kohdistuvaa rasitusta saataisiin vähennettyä, tilan parantuminen tapahtuu hitaasti ja viiveellä. Ilmastonmuutoksen eteneminen vaikeuttaa tilanteen paranemista.

Ilmakuvassa sinileväkukintaa Itämerellä. — Sinileväkukintaa Itämerellä. © Riku Lumiaro

Miten voisimme parantaa Itämeren tilaa?

Meriluonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi tarvitaan sekä lisää tietoa että pitkäjänteistä poliittista sitoutumista meren hyvän tilan saavuttamiseksi. Suomessa merenhoito on kirjattu lakiin vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä (1299/2004). Itämeren tilaan vaikuttavat sekä Suomen että muiden Itämeren ympärysmaiden toimet, eli Itämeren suojelu on kansainvälistä työtä.

Vesistöjen ravinnekuormituksen ja rehevöitymisen torjunta on ensisijaista, koska rehevöitymisen haittavaikutukset kohdistuvat pitkittyessään kaikkiin Itämeren luontotyyppeihin. Esimerkiksi kalankasvatuksesta johtuvaa ravinnekuormitusta voitaisiin vähentää korvaamalla ulkomailta tuotua kalanrehua lähialueen kaloista tuotetulla rehulla. Elinympäristöön kohdistuvien laajojen rasitteiden vähentämiseksi on mahdollista keskittää elinympäristöjä kuormittavia ja rasittavia toimintoja samoille alueille (esim. kalankasvatuksen sijoitus merituulipuistojen yhteyteen).

Itämeren tilaa parantaisi myös vesirakentamisen haitallisten vaikutusten vähentäminen. Tämä onnistuisi toteuttamalla vesirakentamisen suunnittelu ja ohjaus niin, että luontotyyppien säilyminen otettaisiin nykyistä paremmin huomioon. Paremmalla suunnittelulla voidaan ehkäistä esimerkiksi useiden samalle alueelle kohdistuvien pienruoppausten aiheuttama pitkäkestoinen veden samentuminen. Vesirakentamisen seurauksena vahingoittuneita elinympäristöjä voidaan ennallistaa ja niiden tuhoutumista kompensoida rakentamalla tuhoutuneiden alueiden läheisyyteen uusia, korvaavia elinympäristöjä.

Uhanalaisten ja silmälläpidettävien meriluontotyyppien huomioon ottaminen merialuesuunnittelussa ja kaavoituksessa tulisi varmistaa. Tätä edistettäisiin esimerkiksi helpottamalla meriluontoa koskevien tietoaineistojen käyttöä ja löytämistä sekä kouluttamalla käyttäjiä aineistojen hyödyntämisessä. Suojaisten, rannikonläheisten luontotyyppien suojelua tulisi tehostaa muun muassa perustamalla suojelualueverkosto, johon sisältyy kattavasti kyseisiä luontotyyppejä.

Itämeren tilan seuraaminen ja tilan parantamiseen tarvittavien toimenpiteiden määrittäminen ei onnistu ilman ajantasaisia tietoja. Näin ollen tutkimuksen turvaamisella ja meriluontotyyppejä koskevien tietojen parantamisella on tärkeä osa Itämeren tilan kohentamisessa. Uusimmassa luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa kolmannes Itämeren luontotyypeistä jäi puutteellisesti tunnetuiksi Velmu-ohjelmasta huolimatta, joten Itämerellä riittää vielä työsarkaa. Itämerta koskevaa viestintää olisi hyvä lisätä ja räätälöidä sen mukaan, millaiselle yleisölle viestintä on kohdistettu.

Itämeri-tietoa tuottaa tutkimusohjelma-VELMU

Vieraslajien torjuntaa tulisi jatkaa nykyisten toimenpiteiden ja sopimusten puitteissa. Vieras- ja tulokaslajeihin liittyvää tutkimusta tarvitaan enemmän vedenalaisiin luontotyyppeihin kohdistuvien vaikutusten selvittämiseksi.