Pysyvät orgaaniset ympäristömyrkyt (POP-yhdisteet)
Hitaasti hajoavat PBDE-yhdisteet ylittävät kynnysarvon kaikilla merialueilla
Polybromatut difenyylieetterit (PBDE) ovat laajasti käytössä olleita palonestoaineita, joita on käytetty mm. huonekaluissa, sähkö- ja elektroniikkalaitteissa sekä ajoneuvoissa. Ne muistuttavat rakenteeltaan hieman PCB-yhdisteitä, mutta kloorin tilalla on bromia. PBDE-yhdisteiden käyttö alkoi vähentyä Suomessa 1990-luvulla ja nykyään niiden käyttö ja maahantuonti on suureksi osaksi kielletty. PBDE-yhdisteitä voi silti edelleen esiintyä käytössä olevissa esineissä, joista niitä saattaa kulkeutua ympäristöön käytön tai jätteenkäsittelyn yhteydessä. Käytön merkittävän vähentymisen myötä niiden päästöt ja pitoisuudet ympäristössä todennäköisesti vähenevät, vaikkakin viiveellä. Koska PBDEt ovat erittäin hitaasti hajoavia, niitä esiintyy jatkossakin Itämeressä raja-arvot ylittävinä pitoisuuksina.
Vuosien 2017–2022 aikana kaikilla Suomen merialueilla PBDE-pitoisuudet ylittivät hyvän tilan kynnysarvon sekä avomeren että rannikkovesien kaloissa, eli tilanne ei ole millään alueella hyvä. Pintasedimentin PBDE-yhdisteiden pitoisuudet ovat hyvin samankaltaisia kaikilla merialueilla. Pitoisuudet ahvenessa ovat pienentyneet Suomenlahdella vuodesta 2009 lähtien, mutta muilla rannikkoalueilla muutosta ei ole havaittavissa. Avomerellä silakan PBDE-pitoisuudet ovat laskeneet Pohjois-Itämerellä, Suomenlahdella, Selkämerellä ja Perämerellä; Ahvenanmereltä ja Merenkurkusta ei voitu tehdä muutostarkastelua.
Monen muun POP-yhdisteen pitoisuudet ovat laskeneet
Myös heksabromisyklododekaania (HBCDD) on käytetty palonestoaineena mm. polystyreenieristeissä, kankaissa ja huonekaluissa. HBCDD-aineet huuhtoutuvat ympäristöön koko tuotteen elinkaaren ajan ja ovat myrkyllisiä vesieliöille. Nykyään näiden aineiden käyttö on kokonaan kielletty. Samoin kiellettyjä orgaanisia ympäristömyrkkyjä ovat torjunta-aineena käytetty heksaklooribentseeni (HCB), heksakloorisykloheksaani (HCH) ja heksaklooributadieeni (HCBD), jota on käytetty teollisuudessa liuottimena. Kaikkien näiden aineiden osalta Suomen rannikkoalueet ovatkin hyvässä tilassa, sillä niiden pitoisuudet kalassa jäävät reilusti alle kynnysarvojen kaikilla rannikkoalueilla. Myös torjunta-aine dikofolin pitoisuudet ovat rannikkoalueilla alle hyvän tilan kynnysarvojen. Heptaklooria ja heptaklooriepoksidia ei ole pystytty havaitsemaan tai niiden määritysmenetelmät eivät ole riittävän tarkkoja, jotta niiden pitoisuuksia ympäristössä voitaisiin verrata kynnysarvoon.
Per- ja polyfluoratut alkyyliyhdisteet (PFAS-yhdisteet) ovat pinta-aktiivisia aineita, jotka hylkivät vettä ja rasvaa. Tämän vuoksi niitä on käytetty esimerkiksi vettä hylkivissä vaatteissa ja paistinpannuissa. PFAS-yhdisteet ovat hyvin pysyviä ja niitä löydetäänkin kaikkialta ympäristöstä ja ihmisistä- myös alueilta, jotka ovat kaukana päästölähteistä. Osa PFAS-yhdisteistä kertyy kudoksiin ja rikastuu ravintoketjussa, ja ne voivat aiheuttaa haittaa ihmisten terveydelle ja eläimille. Osa niistä kerääntyy myös pohjasedimenttiin.
Vain muutaman pitkäketjuisen PFAS-yhdisteen käyttö on nykyään kielletty ja teollisuus on korvannut niiden käytön kemialliselta rakenteeltaan ja riskeiltään samankaltaisilla lyhyempiketjuisilla PFAS-yhdisteillä. PFAS-yhdisteiden laajaa käytön rajoittamista valmistellaan parhaillaan EU-tasolla. PFAS-yhdisteistä vain yhdelle, eli perfluorioktaanisulfonaatille (PFOS), on asetettu meren hyvän tilan kynnysarvo. PFOS-aineita on käytetty aikaisemmin mm. sammutusvaahdoissa, metallien ja tekstiilien pintakäsittelyaineina sekä elektroniikka- ja valokuvateollisuudessa. Aineen käyttörajoitukset tulivat voimaan 2000-luvun alussa, minkä jälkeen käyttö on merkittävästi vähentynyt Suomessa.
Suomen merialueilla seurataan PFAS-yhdisteiden pitoisuuksia ahvenessa, silakassa ja pintasedimenteissä. Vuosien 2017–2022 mittauksissa PFOS-pitoisuudet sekä ahvenessa, silakassa että pintasedimenteissä olivat alle kynnysarvojen kaikilla mittausasemilla ja niiden osalta meri on hyvässä tilassa. Pitoisuudet ovat jatkaneet laskuaan Merenkurkun rannikkovesien ahvenissa vuosina 2014–2021, kun taas Ahvenanmeren avomerialueiden silakoissa pitoisuudet ovat nousseet samalla ajanjaksolla. Muilla merialueilla merkittävää muutosta ei ole havaittavissa tai sitä ei voitu määrittää.
Dioksiinien päästöt ovat vähentyneet mutta pitoisuudet ovat laskeneet hitaasti
Dioksiineja syntyy sivutuotteina teollisuuden kloorausprosesseissa ja epätäydellisessä palamisessa. Aiemmin merkittävimpiä dioksiinin lähteitä ovat olleet esimerkiksi puunsuoja-aineina käytettyjen kloorifenolien valmistus ja sellunvalkaisu. Dioksiinien päästöille ilmaan on asetettu rajoituksia ja sen ansiosta niiden kokonaispäästöt ovat vähentyneet. Itämereen dioksiinit päätyvät pääosin ilmakulkeumana ja itäisellä Suomenlahdella Kymijoen kautta.
Vuosina 2017–2022 dioksiinien ja dioksiininkaltaisten yhdisteiden pitoisuudet kaloissa jäivät alle kynnysarvojen kaikilla merialueilla, sekä rannikolla että avomerellä. Kertymärekisterin pitoisuusaineiston perusteella kalojen dioksiinipitoisuudet ovat 2000-luvulla kuitenkin pysyneet samalla tasolla tai jopa nousseet ahvenessa. Toisaalta EU-kalat 3 -hankkeessa todettiin silakan ja ahvenen dioksiinipitoisuuksien pienentyneen merkittävästi vuosina 2002-2016. Nämä erot voivat osittain selittyä eroilla näyteyksilöiden koossa, näytteiden pyyntialueissa ja pyyntiajankohdissa. Pintasedimenttien dioksiinipitoisuudet ovat Itäisellä Suomenlahdella selvästi korkeampia kuin muilla merialueilla, ja ne ovat pysyneet korkealla tasolla koko 2020-luvun ajan. Pitoisuudelle sedimenteissä ei kuitenkaan ole määritetty kynnysarvoja.