Perinnebiotooppien uhanalaisuus

Perinnebiotooppien määrä on vähentynyt Suomessa jo 1880-luvulta alkaen, mutta niiden määrän ja laadun kato kiihtyi entisestään sotien jälkeen. 60-luvulta nykypäivään tultaessa niistä on hävinnyt jo yli 90 %.

Kuva

Viljelyn tehostaminen oli armotonta niityille

1880-luvulla maataloushallinto vahvistui, viljelyn tehostamiseen liittyvää koulutusta lisättiin ja niittyjä alettiin runsaammin raivata pelloiksi, minkä seurauksena alkoi perinnebiotooppien alamäki. Tuolloin niittyjä arvioidaan olleen noin 1,6 miljoonaa hehtaaria. Niittypinta-ala väheni yli puolella vuosina 1880–1920 samalla kun peltoala yli kaksinkertaistui. Erityisesti tuoreiden niittyjen määrä väheni voimakkaasti jo 1800-luvun lopussa pellonraivauksen takia, ja niiden määrä on vähentynyt jatkuvasti koko 1900-luvun ajan. Ketojen määrän väheneminen lienee ollut 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa hitaampaa kuin tuoreiden niittyjen. Karuutensa vuoksi ketoja raivattiin vähemmän pelloiksi, ja pääosa kedoista on ilmeisesti vasta myöhemmin metsitetty. Järven- ja joenrantaniittyjen taantuminen on ilmeisesti alkanut jo varhain.

Kuva

Perinnebiotooppien väheneminen jatkui koko 1900-luvun alkupuoliskon ja kiihtyi vielä 1950-luvun jälkeen. Tällöin keinolannoitteiden käyttö lisääntyi merkittävästi, maatalous koneellistui ja niittyjä raivattiin vilja- ja nurmipelloiksi. Suomi oli silti edelleen 1960-luvun lopulla pientilavaltainen ja niityt sekä luonnonlaitumet olivat vielä melko tavallisia.

Metsälaidunten ja hakamaiden väheneminen on ollut voimakasta jo ennen 1950-lukua, mutta väheneminen ei ole ollut niin jyrkkää kuin useimmilla niittytyypeillä. Työläimmät perinteiset toimintatavat, kuten lehdesten teko ja kevätsiivous lehdesniityillä sekä nummien kulotus, loppuivat lähes kokonaan jo 1940–1950-luvuilla.

Maatalouspolitiikan suuri vaikutus

Maatalouspolitiikka edellytti 1960-luvulta lähtien tilakoon kasvattamista ja uutta teknologiaa, mikä nopeutti pientilojen häviämistä. Koneellisen lypsyn myötä lehmät haluttiin pitää lähellä tilakeskusta ja vain nuorkarja jäi laiduntamaan kauempana oleville laitumille. Peltonurmien yleistyessä niittoniityt jäivät hiljalleen kokonaan pois käytöstä tai ne muutettiin laitumiksi. Niittyjä myös raivattiin runsaasti pelloksi, metsitettiin tai ne jäivät käyttämättöminä kasvamaan umpeen. Karjatilojen määrän väheneminen ja maaseudun autioituminen väestön muuttaessa Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin 1960- ja 1970-luvuilla jouduttivat osaltaan kaikkien perinnebiotooppien määrän vähenemistä. Samalla alkoi tilojen erikoistuminen yhden tuotantosuunnan tiloiksi, tilakoko kasvoi ja karjatilojen määrä väheni. Syrjäseuduilla perinnebiotooppien perinteinen käyttö jatkui pisimpään.

Kuva

Metsälaidunten määrän vähenemisen suurin syy on ollut maa- ja metsätalouden sekakäytössä olleiden metsien siirtäminen metsätalouskäyttöön. Laiduntavan karjan on katsottu vähentävän metsän tuottoa. Jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien on metsätalouden neuvonta voimaperäisesti korostanut metsälaidunnuksen vahingollisuutta puuntuotannolle. Vähenemisestään huolimatta metsälaidunnus säilyi yleisenä aina 1950–1960-luvuille asti. Metsälaitumia tilastoitiin vielä vuonna 1965 noin 1,36 miljoonaa hehtaaria, mutta niiden määrä vähentyi hyvin nopeasti 1960–1970-luvuilla.

Lomarakentaminen – kauniin maiseman moderni uhka

1960-luvulta nykypäivään tultaessa perinnebiotooppien väheneminen on jatkunut erityisesti rakentamisen (tiet, asunnot, tuo­tantorakennukset, vesirakentaminen) toimesta. Esimerkiksi lomarakentaminen, joka lisääntyi Suomessa voimak­kaasti 1970-luvulta alkaen, on tuhonnut etenkin kallio­ketoja ja ketoja. Rantarakentamiseen liittyvät rantojen ruoppaukset ovat heikentäneet erityisesti maanko­hoamisrannikon rantaniittyjä. Vesirakentaminen taas on hävittänyt ranta- ja tulvaniittyjen luontotyyppejä.

Lähteet:

Soininen, A. 1974. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Suomen maataloustieteellinen seura, Helsinki. Maataloustieteellinen aikakauskirja 46. 459 s.

Alla on kuvasarja Vesilahdella sijaitseva Niinimäen hakamaan umpeenkasvusta.

Kuva

Kuva

Kuva

Kuva

Perinnebiotooppien kannalta epäedullinen maatalouden kehitys jatkuu edelleen. Vapaakaupan ja globalisaation seurauksena kilpailu kiristyy ja pakottaa tuottajat lisäämään tehokkuuttaan, kasvattamaan tilakokoja ja erikoistumaan yhä pidemmälle. Kehityskulku ei tue perinnebiotooppien vaatimattomampaa tehokkuutta ja niiden pinta-alan ennustetaankin vähenevän edelleen.

Jatkuvaan alamäkeen on kuitenkin reagoitu ja vähenemistä on saatu tasattua aktiivisilla toimenpiteillä. Perinnebiotoopeista huolestunut kansalainen voi vaikuttaa tilanteeseen joko aktiivisilla hoitotoimenpiteillä tai muuttamalla omia kulutustottumuksiaan.

Kuva

 Hoitotukirahat – perinnebiotooppien viimeinen oljenkorsi?

Paras tapa hidastaa perinnebiotooppien katoamista on fyysinen luontotyypin hoitaminen. Hoitokeinoja on monia, mutta tehokkain hoitomuoto on laiduntamisen jatkaminen luontotyypissä, jossa siitä on aikaisemmin luovuttu. Hoitotoimet vaativat kuitenkin monesti rahaa, mitä nykyään voi onneksi hakea useammaltakin taholta.

Merkittävin perinnebiotooppien säilyttämistä tukeva rahoitusmuoto on Euroopan Unionista tuleva maatalouden ympäristökorvausjärjestelmään kuuluva 5-vuotinen maatalousluonnon monimuotoisuuden ja maiseman hoitosopimus.

Tämän lisäksi voi hakea niin sanottua ei-tuotannollista investointitukea hoitokohteen alkukunnostukseen, aitaamiseen, raivaukseen ja ruovikon niittoon.

Mikäli hoitotoimia on tarkoitus tehdä isommalla porukalla, esimerkiksi yhdistysten kautta, voi maatalouden ympäristösopimusta ja ei-tuotannollista investointitukea hakea myös niin sanotun Leader-toimintatavan kautta.

Yksityismailla perinnebiotooppien hoitoa ovat edistäneet yhdistykset ja monenlaiset määräaikaiset perinnemaisemien hoitoprojektit, muun muassa maaseuturahaston hankkeet sekä erilaiset työllistämishankkeet. Tärkeimpinä ovat kuitenkin olleet yksityiset maanomistajat, jotka hoitavat omia tai vuokraamiaan alueita laiduntamalla ympäristökorvausjärjestelmän avulla. Alueelliset ELY-keskukset ovat rahoittaneet hoitoa yksittäisillä kohteilla. ELY-keskusten luonnonsuojelurahoitus on kuitenkin pienentynyt. Eräät kunnat ja kaupungit ovat hoitaneet omistamiaan kohteita osana viheralueiden hoitoa.

Museoviraston kulttuuriympäristökohteiden ja muinaisjäännösalueiden hoitoavustusta voi hyödyntää myös yksityismaiden perinnebiotooppikohteella, mikäli sen katsotaan olevan osa kulttuuriympäristöä tai sillä sijaitsee muinaisjäännös.

Näiden lisäksi voi hakea tukea voimalinjojen alla sijaitsevien perinnebiotooppien hoitoon Fingridiltä. Tuen tavoitteena on kehittää voimajohtoalueista luonnon monimuotoisuuden ja maiseman kannalta arvokkaita perinneympäristöjä aktiivisella hoidolla. Tuki käsittää kertakorvauksen kolmelle vuodelle 600 €/ha sekä asiantuntijan laatiman hoitosuunnitelman. Hoitosuunnittelua tekevät Fingridin kanssa yhteistyössä Maa- ja kotitalousnaisten maisemanhoidon asiantuntijat.

Kuva

Kuluttaja valitsee, tuottaja tottelee, perinnebiotoopit hyötyvät?

Keskeinen tekijä perinnebiotooppien säilyttämisel­le ja tilan parantamiselle on lähellä tuotetun ruoan ja muiden tuotteiden kysynnän lisääntyminen. Tämä li­sää nauta- ja lammastalouden yleistä kannattavuutta ja kannustaa uusia yrittäjiä alalle. Usein luonnonlaitumien käyttö nähdään jo positiivisena asia­na sekä tilan imagollisista syistä että myös laidunrehun tarjoaman taloudellisen hyödyn vuoksi. Peltoja voidaan käyttää muuhun tarkoitukseen, kun karja laiduntaa kesän perinnebiotoopeilla.

Useat viljelijät pitävät luon­nonlaitumia myös eläinten terveyden kannalta hyvänä vaihtoehtona. Eläimet ovat parempikuntoisia, lihaksik­kaita, niillä on vähemmän jalkaongelmia ja poikimiset sujuvat paremmin. Lampaiden parempi villan laatu on myös monille viljelijöille tärkeä tekijä. Monet tilat ovat myös jo hyödyntäneet maisemallisesti ja kulttuurihis­toriallisesti tärkeitä ja tilan läheisyydessä sijaitsevia perinnebiotooppeja maatilamatkailussa.

Myös uusia innovatiivisia perinnebiotooppien tarjoamia mahdol­lisuuksia ja hyötyjä on kehitteillä. Näistä esimerkkeinä ovat muun muassa niittoheinästä valmistetut muna­kennot tai niitetyn ruokomassan hyödyntäminen maa­nparannusaineena ja bioenergiana. Perinnebiotooppien hoidon integrointi osaksi toimivaa maataloutta, maa­seutumatkailua tai muuta tuottavaa toimintaa on paras keino turvata perinnebiotooppien luontotyypit ja niiden lajisto.