Suomen rannikkovyöhyke on luonnoltaan monipuolinen ja hämmästyttävän laaja: rantaviivaa on 46 000 km ja saaria noin 97 000. Erilaiset kallio- ja moreenirannat ovat vallitsevia, hiekka- ja sorarantojen ollessa vähemmistössä. Lisäksi pieni osa rannoista on hienojakoisempia siltti-, savi- ja mutapohjaisia rantoja. Myös eri merialueiden erot esimerkiksi veden suolapitoisuudessa, maankohoamisen nopeudessa, kasvukauden pituudessa ja jääpeitteen kestossa aiheuttavat vaihtelua rannikkomme eri osien olosuhteissa ja sen eliölajistossa. Suomen rannikon monipuolisuus mahdollistaa laajan kirjon erilaisia luontotyyppejä, jotka ulottuvat rantaviivan kivikoista ja niittyrannoista rantametsiin asti.
Mannerjään sulamisen jälkeen alkanut maankohoaminen on yksi voimakkaimmin rannikkoluontoon vaikuttavista tekijöistä. Alueellista vaihtelua on erityisesti maankohoamisrannikon ja etelärannikon välillä. Maankohoamisen vaikutukset ovat suurimmillaan Merenkurkun–Perämeren alueella, jossa maan arvioidaan kohoavan noin 8 mm vuodessa. Etelämpänä maankohoaminen on hitaampaa, ja Suomenlahden pohjukassa sitä ei juuri enää havaita. Perämerellä ja Merenkurkussa ranta on loivaa ja luontotyyppien vyöhykkeet leveitä. Saaristomeren ja Suomenlahden jyrkemmillä rannoilla vyöhykkeet ovat kapeita tai vyöhykkeisyys puuttuu kokonaan.
Maankohoamisrannikon luontotyyppejä nuorimmasta vanhimpaan:
Liikkuvia alkiovaiheen dyynejä sekä niiden takana liikkuvia rantavehnädyynejä Kalajoen Vihaspauhassa. © Kuva: Jari Teeriaho.
Harmaita dyynejä Hailuodossa. © Kuva: Terhi Ryttäri.
Metsäisiä dyynejä Hailuodossa. © Kuva: Kasper Koskela.
Nopeimman maankohoamisen alueella rantaluontotyyppejä erotetaan vielä noin kymmenen metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevilla alueilla. Keskeisenä tekijänä tämän rajan määrittelyssä on maaperän muuttuminen raakahumuksesta kangasmetsän podsolimaannokseksi. Tavallisimmin rannikkoluontotyyppien esiintymisen tarkastelu rajautuu kuitenkin alueelle, josta ihmisen voimakkaasti muokkaama ja yhtenäisesti rakennettu vyöhyke alkaa.
Rannikon luontotyypit ovat osittain päällekkäisiä joidenkin metsäluontotyyppien kanssa. Laidunnetut merenrantaniityt arvioitiin perinnebiotooppien yhteydessä. Luontaisten niittyrantojen rajanveto perinnebiotooppeihin on kuitenkin monessa tapauksessa liukuva, sillä monia merenrantaniittyjen kasvillisuustyyppejä voidaan pitää yhtä lailla luontaisina ja myös luontaiset niittytyypit voivat hyötyä laidunnuksesta ja niitosta.
Ulkosaariston lehtipuumetsikkö. Långladet, Korppoo. © Kuva: Panu Kunttu.
Rannikkoluontotyyppien uhanalaisuus
Monet rannikon luontotyypit ovat luonnostaan pienialaisia ja siten erityisen alttiita ympäristön muutoksille. Vaikka rannikko muuttuu jatkuvasti myös luonnostaan esimerkiksi maankohoamisen takia, ihmisen aiheuttamat nopeat muutokset, kuten rakentaminen ja Itämeren rehevöityminen ovat vaarantaneet rannikkoluonnon ennen näkemättömällä tavalla.
Vuonna 2018 arvioiduista 45 rannikkoluontotyypistä ja luontotyyppiyhdistelmästä 58 % arvioitiin uhanalaisiksi (VU, EN tai CR), 15 % silmälläpidettäviksi (NT) ja 27 % säilyviksi (LC). Yhtään luontotyyppiä tai yhdistelmää ei luokiteltu puutteellisesti tunnetuksi (DD). Jäljempänä tarkoitetaan yleiskäsitteellä luontotyyppi sekä luontotyyppejä että luontotyyppiyhdistelmiä.
Rannikkoluontotyyppien (45 kpl) jakautuminen uhanalaisuusluokkiin.
Äärimmäisen uhanalaisiksi (CR) arvioituja luontotyyppejä ovat variksenmarjadyynit ja dyynien deflaatiokentät. Erittäin uhanalaisiksi (EN) arvioitiin kolme luontotyyppiyhdistelmää: maankohoamisrannikon metsien kehityssarjat, dyynisarjat ja harjusaaret, sekä yhdeksän luontotyyppiä. Vaarantuneiksi (VU) määriteltiin yksitoista luontotyyppiä sekä luontotyyppiyhdistelmistä lintusaaret.
Silmälläpidettäviä (NT) luontotyyppejä on kuusi ja luontotyyppiyhdistelmiä yksi. Yksitoista luontotyyppiä ja yksi luontotyyppiyhdistelmä, ulkosaariston saaret ja luodot, arvioitiin säilyviksi (LC). Säilyviä luontotyyppejä ovat esimerkiksi kaikki kivikkorantatyypit, rehevöitymisestä hyötyvät ruovikot ja niistä syntyvät ruokovallit sekä rantapajukot ja erilaiset pensaikkotyypit, joilla ei katsottu olevan merkittäviä uhkia.
Rannikon luontotyyppiryhmien jakautuminen uhanalaisuusluokkiin. Merenrantojen kalliolammikot on tässä tarkastelussa luettu luontotyyppiyhdistelmiin.
Kehityssuunnat
Rannikkoluontotyypeistä 24 % katsottiin säilyvän lähitulevaisuudessa määrältään ja/tai ekologiselta tilaltaan vakaina. Kehityssuunnaltaan heikkeneviksi arvioitiin 64 % ja paraneviksi 11 % rannikkoluontotyypeistä. Kehityssuunnaltaan vakaiksi arvioitiin esimerkiksi Itämeren suurruohostot ja maankohoamisrannikolla yleiset tyrnipensaikot ja merenrantapajukot. Heikkeneviksi katsottiin esimerkiksi hiekkarannat ja kaikki dyynityypit, joiden umpeenkasvu etenee todennäköisesti lähitulevaisuudessakin. Suojelemattomilla kohteilla heikkenemistä aiheuttavat myös rakentaminen ja metsätalous. Kehityssuunnaltaan paraneviksi arvioitiin Itämeren rehevöitymisestä hyötyvät rannikon ruovikot ja ensi kertaa arvioitu luontotyyppi ulkosaariston lehtipuumetsiköt, joka hyötyy muun muassa laidunnuksen vähenemisestä.
Meren rehevöityminen on vaikuttanut myös rannikkoluontotyyppeihin
Itämeren rehevöityminen on vaikuttaa heikentävästi myös rantaluontotyyppien tilaa. Metsien uudistamis- ja hoitotoimenpiteet, rantarakentaminen sekä rantametsien raivaaminen maatalousmaaksi ovat hävittäneet ja heikentäneet rantaluontotyyppejä. Vieraslaji kurtturuusu valtaa elintilaa alkuperäisiltä lajeilta erityisesti avoimilla rannikkoluontotyypeillä. Ilmastonmuutoksen myötä todennäköisesti tapahtuvat muutokset, kuten meriveden lämpeneminen, lisääntyneen sadannan kiihdyttämä ravinteiden huuhtoutuminen sekä pitkällä aikavälillä tapahtuva suolapitoisuuden laskeminen, aiheuttavat lisää haasteita rannikkoluonnolle.
Kurtturuusu valtaa alaa rannoilla. Furuvik. © Kuva: Terhi Ryttäri.
Rehevöitymisen ja kulumisen ehkäisyä sekä luonnonhoitoa
Hiekkarantojen ja dyynien virkistysarvo ihmisille on suuri. Virkistyskäyttö merkitsee kuitenkin rantojen voimakasta kulumista ja alkuperäisen kasvillisuuden ja eläimistön häviämistä. Toisaalta hiekkarantoja uhkaa Itämeren rehevöityminen ja sen seurauksena tapahtuva umpeenkasvu. Aktiivisella suojelulla ja hoidolla uhkien vaikutuksia voidaan lieventää ja uhanalaistuminen jopa pysäyttää.
Suomen rannikkoluontotyypit
Suomessa arvioitiin 39 eri rannikkoluontotyypin ja kuuden luontotyyppiyhdistelmän uhanalaisuus. Ne jaettiin kymmeneen eri luontotyyppiryhmään:
Lähteet:
Reinikainen, M., Ryttäri, T., Kanerva, T., Kekäläinen, H., Koskela, K., Kunttu, P., Mussaari, M., von Numers, M., Rinkineva-Kantola, L., Sievänen, M., Syrjänen, K. 2018. Itämeren rannikko. Julk.: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. s. 63-80.
Reinikainen, M., Ryttäri, T., Kanerva, T., Kekäläinen, H., Koskela, K., Kunttu, P., Mussaari, M., von Numers, M., Rinkineva-Kantola, L., Sievänen, M., Syrjänen, K. 2018. Itämeren rannikko. Julk.: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 2: luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. s. 99–183.
Ryttäri, T., Heiskala, K., Kekäläinen, H., Koskela, K., von Numers, M., Rinkineva-Kantola, L., Syrjänen, K. 2014. Itämeren hiekkarantojen ja dyynien hoito - Vård av Östersjöns sandstränder och dyner. Helsinki, Suomen ympäristökeskus. 54 s. Ympäristöopas.