Hyppää pääsisältöön

Geologinen monimuotoisuus

Geologinen monimuotoisuus on elollisen luonnon perusta. Geologiset tekijät vaikuttavat alueen ilmastoon, maisemaan, kasvillisuuteen ja edelleen alueen muuhun eliöstöön.
Kuva
c
Tervolan Luppovaaralla 2 200 miljoonaa vuotta vanhan kvartsiittikallion juurella on geologisesti hyvin nuorta, noin 10 000 vuotta vanhaa Ancylusjärven rantakivikkoa. © Jukka Husa

Geologinen monimuotoisuus on biologisen monimuotoisuuden perusta ja siten tärkeä osa luonnon monimuotoisuutta. Geologisten piirteiden vaikutus elollisen luonnon monimuotoisuuteen on helposti ymmärrettävissä esimerkiksi kalkkia vaativan lajiston esiintymisenä kalkkikivialueilla, mutta yleensä yhteys on monimutkaisempi ja vaikeammin havaittava.

Geologisilla muodostumilla tarkoitetaan kallio- ja maaperässä olevia luonnon muodostumia ja rakenteita, jotka ovat syntyneet yleensä hyvin hitaiden erilaisten ja eri-ikäisten geologisten prosessien tuloksena. Geologisia muodostumia voidaan pitää ihmisen aikaskaalassa tarkasteltuna pysyvinä ja ainutkertaisina osina geologista kehityshistoriaa.

Geologiset muodostumat voivat olla kooltaan pieniä, maastossa helposti hahmotettavia kohteita, kuten esimerkiksi hiidenkirnu tai kalliossa erottuva kivilajijuoni. Suurempien muodostumien ja rakenteiden kuten kallioperän kivilajien laajojen poimurakenteiden, moreeniselänteiden tai harjujaksojen kyseessä ollessa, voidaan niistä yleensä maisemassa kerralla havaita vain osa.

Maankamaran geologiset tekijät ovat muovanneet alueen ilmastoa ja maisemaa sekä vaikuttaneet alueen kasvillisuuteen ja edelleen alueen muuhun eliöstöön. Maa- ja kallioperän geologiset ominaisuudet ja piirteet ovat tärkeitä asutukselle ja kulttuurille ja niiden sisältämät energia- ja raaka-ainevarannot ovat tärkeitä myös elinkeinoelämälle. Kallio- ja maaperämuodostumiin liittyy huomattavia arkeologisia ja kulttuurihistoriallisia arvoja ja ne ovat merkittäviä myös ihmisen virkistys- ja harrastustoiminnan kannalta.

Geologisen monimuotoisuuden suojelu

Geologisen monimuotoisuuden selvittämiseksi ja turvaamiseksi ympäristöhallinto on alan asiantuntijalaitosten kanssa inventoinut ja arvottanut geologisia muodostumia maassamme. Arvokkaat harjualueet on suojeltu valtioneuvoston periaatepäätöksellä vuonna 1984 harjujensuojeluohjelmalla. Valtakunnallisia inventointeja on tehty 1990 luvulta lähtien luonnon ja maisemansuojelun kannalta arvokkaista kallioalueista, kallioperän pienkohteista, arvokkaista moreenimuodostumista, tuuli- ja rantakerrostumista sekä kivikoista.

Suomessa geologisten muodostumien suojelu perustuu pääasiassa luonnonsuojelulakiin ja maa-aineslakiin. Pienialaisia geologisia esiintymiä on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla luonnonmuistomerkkeinä.

Kuva
KAO120010_Stromatoliitteja_Rantamaan dolomiittilouhos_Tornio
Perä-Pohjan liuskealueen dolomiiteissa säilyneet stromatoliitit eli fossiiliset levärakenteet ovat 2 000 miljoonaa vuotta vanhoja todisteita varhaisesta elämästä maapallolla. © Jukka Husa

Jääkauden muovaama ikivanha kallioperä

Suomen kallioperä on Euroopan mantereen vanhinta osaa. Noin kolmannes kallioperästä on yli 2500 miljoonaa vuotta vanhaa ja vain pieni osa kallioperästä on nuorempaa kuin 1800 miljoonaa vuotta. Siellä missä kallioperä on paljastunut irtomaiden alta, voi kalliopinnoilla nähdä erilaisia kivilajeja ja niiden rakenteita.

Kallioperässä on lukuisia tieteen ja tutkimuksen kannalta tärkeitä geologisia avainkohteita, joissa hyvin säilyneistä alkuperäisistä rakenteista tai metamorfisista piirteistä on voitu päätellä niiden synty- ja kehityshistoriaa. Tutkimuksen ja opetuksen kannalta arvokkaita ovat kivilajivyöhykkeiden tyyppiesiintymät, jossa tietyn kivilajiyksikön tai -muodostuman kivien keskinäiset ikäsuhteet ja kerrostumisolosuhteet on voitu selvittää. Myös kallioperän sisältämät harvinaiset kivilaji- ja mineraaliesiintymät ovat geologisesti arvokkaita.

Kuva
Aallonmerkkejä Tervolan Pahakivalon kvartsiitissa.
Hyvin säilyneitä aallonmerkkejä kvartsiitissa. © Jukka Husa

Kallioperän pinnanmuodot ovat saaneet nykyisen asunsa pitkään jatkuneen rapautumisen ja kulutuksen seurauksena. Kalliopintaa on viimeksi kulutettu tehokkaammin viimeinen jääkauden aikana kun mannerjäätikkö hioi silokallioita ja muovasi kallioperän ruhjevyöhykkeitä syvemmäksi.

Kuva
KAO010041_Gunnarsbyn_Högberget_Kirkkonummi
Ehjillä graniittikallioilla voivat silokalliot olla hyvinkin laajoja ja tasaisia. © Jukka Husa

Mannerjäätikön sulamisvesivirrat hiersivät kallioihin hiidenkirnuja. Maankohoamisen seurauksena syntyi muinaisen Itämeren rannoilla olleiden kallioselänteiden ja vaarojen laella ja rinteillä kehittyi aallokon toiminnan seurauksena kivikkoisia muinaisrantoja eri korkeuksille. Kallioihin liittyviä erikoisia luonnonesiintymiä ovat muun muassa luolat, jyrkänteet, rotkot, rapautumat ja suuret irtolohkareet. Näillä kallioihin liittyvillä erilaisilla morfologisilla piirteillä on geotieteellistä merkitystä harvinaisuuden, edustavuuden sekä tutkimuksen ja opetuksen kannalta.

Kuva
Juvan Kololahden rantajyrkänteen pieni hiidenkirnu.
Juvan Kololahden rantajyrkänteen pieni hiidenkirnu. © Jukka Husa

Kalliot osa suomalaista luonnonmaisemaa

Kallioperä on suurimmaksi osaksi vesistöjen ja irtomaakerrostumien peitossa. Noin 11 prosenttia Suomen maapinta-alasta on ohutpeitteistä kalliomaata ja vain noin 3 prosenttia maapinta-alasta on paljasta kalliota.

Kallioperän geologiset rakennepiirteet ja kivilajien koostumuserot heijastuvat maisemassa usein suuntautuneina pinnanmuotoina kuten järvi- ja saarijonoina tai peltolaaksoina ja vaarajaksoina. Luonnon monimuotoisuudelle kallioperä muodostaa suoran perustan. Kallioiden pinnalla viihtyvät erilaiset kasvillisuuden luontotyypit, jotka voivat vaihdella hyvinkin karuista avoimista, graniittikallioista kasvillisuudeltaan reheviin kalkkikallioihin ja kasvillisuudeltaan erikoisiin serpentiniittikallioihin.

Eniten paljasta kalliota on rannikolla, saaristossa ja suurten sisäjärvien ympäristössä sekä Lapissa. Mannerjäätikön hiomia silokallioita on paljastuneena laajalti rannikkoseuduilla, missä maankohoamisen seurauksena muinaisen Itämeren rantavyöhykkeissä on aallokko huuhtonut kalliopintoja näkyviin moreenipeitteen alta. Kalliot ovat peitteisempiä sisämaassa alueilla, jotka ovat sijainneet viimeisen jääkauden päätyttyä koko ajan vedenpinnan yläpuolella. Näitä vedenkoskemattomia seutuja esiintyy eniten Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Kuva
KAO020097_Toravuori_Salo_W-reunan_profiili_S-puolelta
Salon Toravuoren jyrkkäpiirteinen profiili erottuu silmiinpistävästi maisemassa. © Jukka Husa

Kallioperän korkokuva hallitsee maisemaa yleensä siellä missä korkeusvaihtelu on suurta. Teräväpiirteiset kallioselänteet erottuvat maisemassa selkeästi kun ne reunustavat alavia ja tasaisia maita. Korkeammat kallioiset maastot muodostavat myös laajoja vuorimaa-alueita, vaarajaksoja ja tunturiketjuja.

Kallioilta on ihailtu suomalaista maisemaa iät ja ajat. Komeimmat maisemat löytyvät yleensä vesistöjen, avosoiden tai laajojen viljelysten reunoilla kohoavien kallioiden päältä. Korkeat kalliomäet ovat aikoinaan olleet hautapaikkoja, linnavuoria ja niillä on poltettu vartiotulia. Jyrkänteiden tyvillä olevia luolia ovat esi-isämme käyttäneet asumuksina ja tilapäisinä piilopaikkoina.

Kuva
KAO120026 Aavasaksa_DSCN0047
Maisema Aavasaksalta Tengeliöjoen suuntaan. © Jukka Husa

Kallioilla omaleimainen kasvillisuus

Kallioiden kasvillisuus ja eläinlajisto poikkeavat tavallisista kangasmetsien lajistosta. Suurin osa kallioiden luontotyypeistä on kasvillisuudeltaan varsin karuja. Kalliokasvillisuus on tyypillisesti valtaosin oligotrofista, mutta sopivilla paikoilla kallioiden rako- ja halkeamapinnoilla voi esiintyä vaateliaampaa lajistoa. Osa lajistosta on sopeutunut erityisesti näille pienilmastoltaan erikoisille poikkeaville kasvupaikoille.

Kallioilla kasvillisuus on vahvasti riippuvainen kasvualustan kivilajien koostumuksesta. Ravinteisuudeltaan edullisimpia paikkoja kasvilajeille ovat kallioperässä melko harvinaisena esiintyvät kalkkikivikalliot. Niillä tavataan vaateliasta, osin harvinaista ja monipuolista lajistoa. Koostumukseltaan erikoisille ultraemäksisille serpentiinikallioille on kehittyneet aivan omat harvinaiset kalliokasvillisuustyyppinsä. Kallioiden merkitys elinympäristönä korostuu myös tiettyjen hyönteisten ja joidenkin lintulajien kohdalla.

Kalliot koostuvat erilaisista kallioluontotyypeistä, jotka voivat vaihdella hyvinkin karuista avoimista, graniitti- ja gneissialustan kallioista kasvillisuudeltaan ravinteisiin kalkkivaikutteisiin kallioketoihin.

Kuva
KAO020402_Klintinmäki_Särkisalo
Klintinmäen laen kalkkivaikutteista kalliokasvillisuutta Särkisalossa. © Jukka Husa

Moreenimuodostumat

Moreenimuodostumat ovat pääosin moreenista koostuvia kumpuja ja selänteitä, jotka ovat keskimäärin 5–25 metriä korkeita ja erottuvat maanpinnan korkokuvassa itsenäisinä kohomuotoina. Moreenimuodostumat jaetaan syntytapansa ja muotonsa perusteella selännemäisiin drumliineihin, kumpumoreeneihin ja reunamoreeneihin.

Moreenimuodostumilla on erityistä merkitystä viimeisen jääkauden kehityshistorian eri vaiheiden tutkimuksen kannalta. Niihin liittyy myös muita geologista monimuotoisuutta lisääviä piirteitä kuten rantamerkit, jäätikön sulamisvesien purkausuomat, dyynit ja siirtolohkareet, jotka osaltaan kertovat moreenimuodostumien synnyn jälkeen vallinneista geologisista prosesseista ja jääkauden jälkeisestä kehityshistoriasta.

Moreenimuodostumiin sisältyy samantyyppisiä maisemallisia ja elollisen luonnon arvoja kuin kallioihin ja harjuihin. Osa moreenimuodostumista on maisemallisesti näyttäviä korkeita selänteitä, joilla esiintyy avoimia kasvillisuustyyppejä, varjorinteitä tai ravinteikasta maaperää, joka näkyy mm. lehtomaisena kasvillisuutena. Kasvipeite vaihtelee moreenialustan ravinneisuuden, kosteuden ja pinnamuotojen mukaan. Kasvistollisesti monimuotoisimmat moreenimuodostumat sijaitsevat ilmaston kannalta suotuisilla seuduilla sekä alueilla, joiden maaperä on keskimääräistä rehevämpi. Yleensä moreenimaiden kasvillisuus on tavanomaista kangasmetsäkasvillisuutta. Usein ne ovat myös osa maisemaa, joka kertoo alueen asutuksesta ja elinkeinojen kehittymisen historiasta. Moreenimuodostumilla on myös opetuksellista merkitystä ja ne ovat virkistys- ja ulkoilualueita.

Kuva
MOR-Y06-026_Vuorenmaan_drumliini_Juva
Viljelysmaisemassa sijaitseva Juvan Vuorenmaan virtaviivainen moreeniselänne on poikkeuksellisen näyttävä. © Hannu Rönty

Tuulikerrostumat ovat sisämaan fossiilisia dyynejä ja rannikon eläviä dyynejä

Suomessa lentohiekkakinoksia ja -valleja eli dyynejä esiintyy sekä meren rannikolla että sisämaassa yleensä harjujen ja reunamuodostumien yhteydessä. Tuulen kasaamat lentohietikot ovat suurimmaksi osaksi hienoa hiekkaa tai karkeaa hietaa. Niiden aines on yleensä peräisin hiekkavaltaisista ranta-, joki- tai jäätikköjokikerrostumista.

Sisämaan kasvillisuuden sitomat ja osittain peittämät fossiiliset dyynit ovat paljon yleisempiä kuin elävät rannikkodyynit. Sisämaan dyynit esiintyvät usein suurina dyynikenttinä, johon kuuluu kymmeniä tai jopa satoja erilaisia dyyniselänteitä. Ne syntyivät noin 8000–10 000 vuotta sitten mannerjäätiköstä vapautuneilla alueille lähinnä kuivassa ja tuulisessa ilmastossa. Laajoja dyynialueita esiintyy etenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa seuduilla, jotka ovat sijainneet vedenpinnan yläpuolella jääkauden jälkeen. Ylä-Lapissa, Enontekiöllä ja Inarissa yhtenäisen mäntymetsävyöhykkeen pohjoispuolella on Suomen laajimmat ja edustavimmat tuulikerrostuma-alueet. Niiden erikoispiirre on kasvittomat, tuulen kuluttamat eroosiomuodot, joita tuuli muovaa jatkuvasti.

Kuva
Särkiniemen dyyniselänne Sotkamossa
Särkiniemen metsäinen dyyniselänne Sotkamossa alkoi kehittyä heti jääkauden lopulla. © Jukka Husa

Rannikon dyynit syntyivät muinaisen Itämeren rantavyöhykkeeseen. Mannerjäätiköstä vapautuneen maan kohotessa niiden kerrostuminen jatkui kohti nykyistä rantaviivaa. Rannikkodyynejä esiintyy Suomenlahden, Pohjanlahden ja Perämeren rannikolla. Liikkuvia ja muotoaan muuttavia dyynejä esiintyy muun muassa Hankoniemellä, Porin Yyterissä, Kalajoella ja Hailuodossa.

Kuva
TUU-11-008_Maristonpakat_dyynialue_Kalajoki
Kalajoen Maristopakat on harjualueeseen liittyvä dyyniselänne- ja rantakerrostuma-alue, joka alkoi kehittyä vasta 1 300 vuotta sitten, kun alue paljastui maankohoamisen seurauksena vähitellen Itämeren peitosta. © Jukka Husa

Dyynit ovat kasvillisuudeltaan yleensä karuja. Eteläisessä Suomessa esiintyy kuitenkin dyynejä, joiden kasvillisuus on poikkeuksellisesti rehevää. Dyyneillä tavataan vain niillä esiintyviä erikoisia luontotyyppejä ja muutamia karulle kasvualustalle sopeutuneita harvinaisia kasvilajeja, jotka poikkeavat selkeästi myös harjujen kasvillisuudesta.

Kivikot ja rantakerrostumat

Kivikot ovat geologisia muodostumia, joita on syntynyt geologisten prosessien seurauksena hyvin monella eri tavalla. Syntytapansa perusteella niitä voidaan luokitella erilaisiin ryhmiin. Kivikoita ovat mm. moreenilohkareikot, aallokon ja virtaavan veden synnyttämät kivikot ja -lohkareikot, pakkasrapautumisen synnyttämät rakat ja talukset ja roudan nostamat uhkurakat.

Rakat eli rakkakivikot ovat syntyneet kalliosta toistuvan, pitkään jatkuneen veden jäätymisen ja sulamisen aiheuttaman pakkasrapautumisen seurauksena. Pakkasrapautumisen synnyttämiä rakkoja esiintyy pääasiassa Lapissa tunturien laki- ja rinnealueilla.

Kuva
Kalliorakkaa_Isokuru_Pyhätunturi
Rakkautuminen tapahtuu rakoilleen kalliopinnan pakkasrapautuessa irtonaisiksi kappaleiksi. Isokuru, Pyhätunturi. © Jukka Husa

Taluskivikot  eli talukset ovat rapautumisen ja massaliikuntojen yhteistoiminnan synnyttämä kivikkotyyppi. Rapautumisen yhteydessä kallioseinämistä tai jyrkkien rinteiden kalliopaljastumista irtoaa kiviä ja lohkareita, jotka putoavat, vyöryvät tai valuvat hitaasti kallioseinämän juurelle tai rinnettä peittäväksi kivikoksi.

Kuva
Taluskivikkoa jyrkänteisen kalliorinteen alla. Pirunvuori, Sastamala.
Taluskivikkoa jyrkänteisen kalliorinteen alla. Pirunvuori, Sastamala. © Jukka Husa

Uhkurakat eli lohkarepainanteet ovat moreenipeitteisillä alueilla esiintyviä roudan nostamia lohkareikkoja. Uhkurakkoja esiintyy alavissa maastonkohdissa, notkelmissa ja painanteissa, joissa moreeni on routivaa ja pohjavedenpinta on lähellä maanpintaa.

Kuva
Uhkurakka_Kaihuanvaara_Rovaniemi
Uhkurakkaa Rovaniemen Kaihuanvaarassa. © Kalevi Mäkinen

Moreenikivikoita esiintyy mannerjäätikön kerrostamilla runsas lohkareisilla pohjamoreenialueilla sekä kumpu- ja reunamoreenimuodostumilla, joiden pintaosa on usein hyvin kivinen tai lohkareinen, vaikka pääosa muodostuman aineksesta on hienorakeisempaa lajitetta.

Rantakerrostumat ovat syntyneet vedenpinnan tasoon kun aallokko ja jäät kuluttivat ja kasasivat irtonaista maa-ainesta. Rantakerrostumissa esiintyy tavallisesti raekooltaan vaihtelevia kerroksia, ja kerrostumien raekoko vaihtelee kerrostuman eri osissa siten, että karkein lohkareikko- ja kivikkoaines sijaitsee tyypillisesti ylimpänä laella tai rinteillä ja hienoin hiekka-aines kauemana alarinteillä.  

Maankohoamisen seurauksena rantakerrostumia esiintyy Itämeren peittämillä alueilla eri korkeuksille mäkien ja vaarojen laella ja rinteille kuvastaen muinaisen Itämeren eri kehitysvaiheita. Vanhimmat rannat ovat syntyneet Baltian jääjärven aikana noin 13 000–11 600 vuotta sitten, jolloin vain Salpausselkien eteläpuoleinen alue oli jäästä vapaana. Rantakerrostumia esiintyy myös sisämaassa maamme suurien järvien muinaisille rannoille ja jääkauden lopulla mannerjään patoamien muinaisten jääjärvien rannoilla. Kivikoita on syntynyt myös virtaavan veden kerrostamina mm. harjuissa ja deltoissa sekä kuivuneiden jokiuomien pohjalla.

Kuva
Hyvin pyöristynyttä rantakivikkoa. Kekovaara, Ylitornio.
Hyvin pyöristynyttä Itämeren Ancylusjärvivaiheen rantakivikkoa. Kekovaara, Ylitornio. © Jukka husa

Kivilajien ravinteisuudella ja on suuri merkitys kivikkoalueiden kasvillisuuteen ja siten niiden biologiseen monimuotoisuuteen. Kivikoiden biologiseen monimuotoisuuteen vaikuttavat myös muut seikat, esim. kosteusvaihtelu. Kivikoilla on tärkeää maisemallista merkitystä varsinkin maaston kohomuodoilla, joista näyttävimmät ovat vaarojen ja tunturien laki- ja rinneosien laajat rakkakivikot. Myös puustoltaan avoimet kivikot voivat toisinaan olla sisäisiltä maisemiltaan hyvin avaria ja edustavia.

Kuva
Juuvaara_Kemijärvi_rakan peitttämät rinteet
Kemijärven Juuvaaran rakan peittämät rinteet erottuvat silmiinpistävästi ympäristöön. © Jukka Husa

Suomessa kivikot ovat epätasaisesti jakautuneena. Suurin osa kivikoista sijaitsee Lapissa. Kivikoita on melko runsaas­ti myös Perämereltä Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen kautta Savoon kulkevalla vyöhyk­keellä sekä paikoin Pohjois-Karjalassa ja Satakunnassa. Kivikoita esiintyy hyvin vaihtelevissa ympäristöissä eri korkeustasoilla ulottuen aina merenpinnan tasolta korkeimpien tuntureiden lakiosiin asti.

Julkaisija

Suomen ympäristökeskus (Syke)