Pesimäsaaret
Pesimäsaaret ovat tärkeitä pesimäpaikkoja monille keskeisille kosteikkolinnuille sillä niitä ympäröivä vesialue antaa suojaa maapedoilta. Saaria hyödyntävät tyypillisesti yhdyskunnissa pesivät pienet lokkilinnut — nauru- ja pikkulokki sekä tiirat. Näiden aggressiivisesta pesien puolustuksesta hyötyvät myös muut kosteikkolinnut ja lokki- sekä tiirayhdyskuntiin hakeutuukin pesimään kahlaajia sekä vesilintuja. Myös sorsapoikueet kerääntyvät lokkiyhdyskuntien suojiin.
Viime vuosina lintuvesien tärkein lokkilintu, naurulokki, on taantunut rajusti varsinkin Etelä-Suomessa. Naurulokin taantumiseen on epäilemättä monta syytä, joista ainakin maanviljelymenetelmien ja jätehuollon muutoksilla sekä runsastuneilla vieraspetokannoilla lienee merkitystä. Lokkiyhdyskuntien häviämisellä on suuri merkitys muullekin lintuyhteisöille, sillä esimerkiksi tukka- ja punasotkalla pesiminen lokkiyhdyskuntien ulkopuolella lisää voimakkaasti riskiä pesien saalistukselle. Lintuvesien kunnostuksissa onkin syytä pyrkiä edistämään naurulokin ja pienten lokkilintujen pesintäedellytyksiä.
Rantojen laidunnuksen loppumisen ja umpeenkasvun johdosta lokkien pesimäympäristöt rannoilla ovat heikentyneet, sillä varikset pääsevät lokkien yhdyskunta-alueelle rantapuuston suojasta ja nisäkäspedot sankan kasvillisuuden suojaamina. Umpeenkasvun ja pesien saalistuksen seurauksena yhdyskunta voi hylätä alueen — näin on käynyt kymmenillä lintuvesillä. Etenkin Perämerellä myös ilmaston muutoksen seurauksena lisääntyneet kesämyrskyt ovat heikentäneet poikastuottoa lintuluodoilla viime vuosikymmeninä. Myrskyn aiheuttama vedenpinnan nousu ja voimakas aallokko tuhoavat lintujen pesiä. Raivaamalla sopivaa pesimäympäristöä tulvarajan yläpuolelle voidaan osaltaan ehkäistä näitä tuhoja.
Lintuyhteisöt tulee huomioida lintuvesien kunnostussuunnitelmissa. Parhaimmillaan lokkiyhdyskunnan saaminen takaisin kosteikolle voi houkutella alueelle pesimään useita lokkien suojaa kaipaavaa lajia, kuten sotkia ja mustakurkku-uikun. Pesimäsaariin ja -kareihin voidaan houkutella vesilintuja pesimään pesimälaatikoiden ja -onkaloiden avulla. Oikeaoppisesti rakennetut ja asetellut pesimälaatikot ja -onkalot suojaavat vesilintujen munapesiä etenkin varisten aiheuttamilta tuhoilta. Sinisorsa ja punasotka suosivat pesimälaatikoita ja -onkaloita. Tukkasotka, lapasorsa ja mustakurkku-uikku sen sijaan pesivät mieluummin lokkiyhdyskuntien kasvillisuuden suojissa.
Pesimäsaarien tarve on kohdekohtaista ja se tulisi tunnistaa kunnostusta suunniteltaessa. Selkeä tarve saarekkeille on kohteilla, joilta aiemmin pesinyt lokkiyhdyskunta on kadonnut pesimäympäristön heikentymisen myötä. Tarve voi olla myös lintuvesillä, joilta tällaista pesimäympäristöä puuttuu. Saarekkeita ei tulisi rakentaa vain ruoppausmassojen sijoittamisen ratkaisemiseksi. Työmenetelmä saarekkeiden luomiseksi on tärkeää valita niin, ettei se synnytä uusia pulmia. Erityisesti ruoppausmassasta muotoillut saaret kasvavat nopeasti umpeen ja jopa puustottuvat, mikäli säännöllisestä raivauksesta ei huolehdita.
Pesimäsaarekkeiden luvanvaraisuus tulee selvittää tapauskohtaisesti elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen vesilain valvonnasta.
Pesimäsaaret voidaan tehdä usealla tavalla
Lintuvesillä kunnossa pidettävät lintusaaret voidaan luokitella ryhmiin niiden luonnonmukaisuuden, pysyvyyden ja rakenteen perusteella. Pesimäsaari voidaan raivata kasvillisuudesta vapaaksi lintuvedellä olevasta luodosta tai saaresta, mikäli sellainen kohteelta löytyy. Pesimäsaari tai -kari voidaan myös rakentaa kivennäismaasta, tai se voidaan tehdä kelluvista materiaaleista, jotka ankkuroidaan paikoilleen. Lisäksi matalille aalloilta suojassa oleville rannoille voidaan tehdä niitetystä kasvimassasta kelluvia hetteikköjä.
Pesimäsaarilla on varauduttava vuosittaiseen huoltoon. Routa voi siirtää suuriakin perustana olevia kiviä ja näin syntyviä aukkoja on paikattava. Saariin muodostuu uutta kasvillisuutta kateaineista huolimatta ja sen raivaukseen tulisi varautua jopa vuosittain. Samalla katteena olevaa puuhaketta voidaan lisätä. Huolto on paras tehdä kevättalvella tai alkukeväästä, ennen pesimäkautta.
Ruoppaamalla erotettavat pesimäsaarekkeet
Entisiä lokkiyhdyskuntien käyttämiä alueita voi kunnostaa poistamalla rantapuustoa ja ruoppaamalla pesimäalueiden ympärille leveitä kanavia. Suositeltava kanavan leveys on noin 10 metriä. Näin lokkiyhdyskunnan pesimäalueen puolustettavuus paranee. Kanavien reunat tulisi muotoilla repaleisiksi, jotta muodostuisi linnuille sopivia suojaisia ruokailupoukamia. Pienet poukamat ovat erityisesti vesilintupoikueiden suosimia ruokailuympäristöjä.
Raivaamalla toteutettavat pesimäsaaret
Yksinkertaisinta ja kustannustehokkainta on raivata olemassa oleva saari tai kari kasvillisuudesta. Saaren koosta riippuen siitä raivataan puuvartiset kasvit joko kokonaan tai osittain pois. Lisäksi raivataan pois myös muu korkea ilmaversoiskasvillisuus. Raivauksen jälkeen puuvartisten kasvien vesakoitumisen estämiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Pehmeiltä alustoilta puut voidaan poistaa juurineen. Kovilla alustoilla juurien tappaminen onnistuu kulottamalla.
Kasvillisuuden palautumista voidaan lisäksi estää hakettamalla kaadettavat puut alueen katteeksi tai tarvittaessa tuomalla hake muualta. Tällaiset eloperäiset katteet eivät kuitenkaan ole niin pysyvä ratkaisu kuin katemuovin tai soran käyttö. Mikromuovin syntymistä tulisi kuitenkin luonnonhoidon töissä välttää ja siksi muovikatteiden käyttö ei ole suositeltavaa lintuvesillä. Biohajoavat katteet, eli biokatteet, kuten PLA-kangas, monikerroksinen paperi tai pahvi kestävät muutaman vuoden, joka yleensä riittää kasvien juurien kuolemiseen. Näitä katteita käytettäessä ei tarvita yhtä paksua kerrosta eloperäistä- tai sorakatetta.
Terävät kannot voivat rikkoa hauraimpia biokatemateriaaleja, joten ne soveltuvat lähinnä nuoren pajukon ja muun pehmytvartisen kasvillisuuden tukahduttamiseen. Katekankaan tai paperin päälle sijoitettavan hake- tai sorakerroksen pitää olla niin paksu, ettei maaperän siemenpankin tai ilmalevitteisten siementen itäminen onnistu katekankaan tai -paperin maatumisen jälkeen.
Pitkäaikaisimmat ratkaisu uuden kasvillisuuden kasvun eston kannalta raivatuilla luodoilla ovat eloperäinen aineksen kuoriminen tarkasti pois karkeiden kivennäismaalajien päältä tai raivauksen jälkeen paksun karkean kivennäismaalajikerroksen (soraa ja pikkukiveä) lisääminen isojen ankkuroivien kivien joukkoon.
Huolimatta huolellisesta raivauksesta ja kasvillisuuden kasvun estotoimista, viimeistään pesivien lintujen ulosteet ja muualta kannetut pesämateriaalit luovat kasvualustaa uudelle kasvillisuudelle. Kaikissa tapauksissa onkin varauduttava pesimäsaaren hoitoon säännöllisten raivausten tai laidunnuksen avulla.
Etenkin runsaslinnustoisilla saarilla on tärkeää optimoida laidunaika ja -paine pesien tallautumisvaikutuksen minimoimiseksi. Mikäli laiduntaminen aloitetaan vasta herkimmän pesimäkauden jälkeen loppukesällä, tulee laiduneläinten määrää hehtaaria kohden nostaa tavanomaisista suosituksista, jotta estetään vesottuminen ja ruovikoituminen.
Kohteelle rakennettavat saaret
Kiviaineksesta rakennettavan saaren tai karin suunnittelu aloitetaan lintuveden pohjan ja syvyystietojen kartoittamisella. Saari tulee rakentaa kohtaan, joka on vedensyvyydeltään riittävän matala ja kovapohjainen. Syvään veteen tai pehmeälle liejupohjalle rakennettaessa tarvittavan kiviaineksen tarve ja sen myötä perustamiskustannukset kasvavat. Sopivia rakennuskohteita ovat matalikot ja karikot.
Kiviaineissaaren perusta tehdään järeästä kiviaineesta, joka tuodaan kohteelle joko kuorma-autolla talvella jään päälle tai sulan veden aikaan proomulla. Saaren perusta muotoillaan kiviaineksen tuonnin yhteydessä, jonka jälkeen perustan annetaan painua ja asettua paikoilleen seuraavaan talveen. Seuraavana talvena tehdään suurempien kivien asettelu ennen päälle tulevan pienemmän kiviaineksen levittämistä. Pienemmällä kiviaineksella muotoillaan saari ja paikataan kolot.
Sisävesillä saaret voidaan kattaa hakkeella tai soralla, mutta merenlahdilla katteen tulisi olla aina soraa, sillä vedenpinnan vaihtelut ja kovat tuulet kuljettavat hakekatteen helpommin pois.
Louhesaari
Tiiroille ja lokeille sopivat saaret voivat olla kooltaan esimerkiksi 10 x 30 metrin, 10 x 50 metrin tai 10 x 100 metrin kokoisia. Niiden suunnittelussa tulee huomioida vuosittainen raivaus- ja muu huoltotarve. Veneelle sopiva rantautumiskohta on syytä suunnitella rakentamisvaiheessa.
Saaren kokoa suunnitellessa ratkaisevaa on sen rakentamiseen ja huoltotoimiin käytettävät resurssit. Hyville ja suojaisille saarille asettuu nopeasti pesiviä lokkeja ja tiiroja. Niiden parimäärät voivat kasvavat muutamassa vuodessa niin, että saaren ei enää mahdu enempää pesijöitä ja esimerkiksi kalatiirat joutuvat siirtymään naurulokkien tieltä uusille pesimäpaikoille.
Saaren pintaan levitetään tiheä kiviaines ja sen päälle puuhake, joka hidastaa kasvillisuuden leviämistä. Naurulokit kuljettavat saarelle pesäaineksia ympäröiviltä alueilta ja rikkakasvit kuitenkin leviävät saarelle nopeasti. Vuosittaisen huollon yhteydessä raivataan liiallinen kasvillisuus pois ja lisätään tarvittaessa puuhaketta sekä siirretään mahdollisesti jään siirtelemät kivet paikoilleen. Raivauksen yhteydessä on kuitenkin huomioitava, että tiirojen ja lokkien poikasille jää riittävästi suojaa vaativia sääolosuhteita vastaan. Saareen kannattaakin tuoda tätä varten esimerkiksi puunrunkoja tai isompia kiviä, jotka antavat suojaa poikasille tuulelta ja sateelta ja varjostavat helteellä.
Tiiroille sopivat saaret pidetään karumpina eli niistä poistetaan liiallinen kasvillisuus hoitotoimien yhteydessä.
Louhekari
Pienemmät karit tarjoavat pesäpaikkoja yksittäisille tai muutamille lokki- ja tiirapareille sekä vesilinnuille. Karit rakennetaan perustuksiltaan samalla tavoin kuin isommat saaret. Niiden pinta peitetään tiheän kiviaineksen ja puuhakkeen sijaan noin 20 cm paksuisella maa-aineksella, jonka päälle istutetaan lähistöltä tuotuja sara- tai muita ruohomättäitä. Karien sopiva halkaisija on noin 1,5 metriä. Tällaista karia varten tarvitaan metrin syvyiseen veteen ja kiinteälle pohjalle rakennettaessa 10–15 m3 kiveä. Tämän kokoiselle karille mahtuu hyvin kaksi vesilintujen pesimälaatikkoa (ks. pesimälaatikoista lisää alempana). Rakentamisen yhteydessä kariin voidaan tehdä myös onkaloita (ks. onkaloista lisää jäljempänä), jotka soveltuvat sinisorsan ja punasotkan pesimäpaikoiksi.
Soramatalikko
Pesimäsaaren yhteyteen voidaan rakentaa suojaiseen paikkaan kahlaajille sopiva ruokailu- ja levähdysmatalikko. Se rakennetaan sorasta, joka koostuu pienimmästä mahdollisesta raekoosta. Matalikko pysyy kasvittomana, kun se rakennetaan sellaiseen korkeuteen, että se on suuren osan vuodesta veden alla.
Kivikehäsaari
Kivikehäsaareen tehdään louheesta kivikehä, joka täytetään avovesialueiden lisäyksestä syntyvillä kaivumassoilla: mudalla, turpeella tai kasvillisuudella. Kivikehä tehdään harjalta noin 1 metrin levyiseksi ja luiskien kaltevuus on 1:1 tai loivempi. Kivikehän korkeus tehdään kesävesipinnan tasolle. Saariin nostetaan kaivumassoja siten, että kasattuna massa on korkeimmillaan tasolla vajaan metrin kesävedenpintaa korkeammalla. Massa painuu vähitellen kasaan ja ensimmäisen talven jälkeen saarten korkeus on 30–50 senttimetriä toukokuun keskimääräisen vesipinnan yläpuolella. Saaret katetaan kasvillisuuden kasvun estämiseksi samalla tavalla kuin louhesaaret.
Kasvimassasaari
Kasvimassasta saari voidaan tehdä vesialueelle, jossa kivennäismaa- tai savipohja on noin metrin syvyydessä. Saari tehdään ympäröivien alueiden kasvimassasta ja mudasta. Saarten lopullinen korkeus tulisi olla 30–50 senttimetriä kesävedenpintaa korkeammalla. Kasvimassan painuminen tulee huomioida rakennusvaiheessa.
Kasvimassasaarissa tulee erityisesti kiinnittää huomiota riittävän katemateriaalin käyttöön. Sora- tai puuhakekerroksen on oltava riittävän paksu, jotta niiden läpi ei pääse uutta kasvillisuutta. Myös säännöllisiin raivauksiin tulee varautua, kuten muissakin saarissa. Kasvimassasaaria on tehty lintuvesien ruoppausten yhteydessä paljon ja näiden haasteena on ollut nopea umpeenkasvu ja vesakoituminen.
Kelluvat saaret
Laiturielementeistä tehdyt pesimälautat
Pesimäsaari voidaan toteuttaa myös kelluvilla laiturimaisilla lautoilla. Helmi-ohjelman puitteissa lauttoja on toteutettu ainakin seitsemälle kohteelle Pirkanmaalla, Hämeessä ja Uudellamaalla. Lähes kaikilla lautoilla on pesinyt lintuja, vaihtelevin tuloksin. Kanteleenjärvellä pesi kesällä 2022 kalatiiroja 4 paria ja västäräkki. Iidesjärvellä ja Vähäjärvellä on pesinyt enimmillään 14 paria naurulokkeja, joiden poikastuotto on tosin jäänyt alhaiseksi. Sastamalan Ekojärvellä pesi niin ikään toistakymmentä paria tiiroja ja naurulokki. Linnut ovat käyttäneet lauttoja myös levähdyspaikkana. Esimerkiksi Tuusulanjärven ja Kanteleenjärven lautoilla on satunnaisella tarkkailulla havaittu seuraavat muun muassa telkkä (poikueita), sinisorsa, harmaahaikara, naurulokki (lentopoikueita), kalalokki, merilokki, kalatiira ja rantasipi.
Pesimälautta voidaan toteuttaa valmiista laiturielementistä tai sen voi rakentaa kestopuusta. Lankusta kasatun rungon ja pohjalaudoituksen tai -levyn (esim. vesivaneria) lisäksi lautta vaatii kellukkeet. Pienet lautat voidaan tehdä murenemattomien eristelevyjen (esim. Finnfoam) varaan, mutta suuret ja painavat vaativat riittävän kantavat ponttonit. Lautat ankkuroidaan pohjaan esimerkiksi betonipainoilla, jotka kiinnitetään lauttaan UV-suojatulla köydellä tai ruostumattomalla kettingillä. Toinen vaihtoehto on kiinnittää lautta paikoilleen pohjaan lyötävien paalujen tai tolppien avulla.
Lautat ovat olleet kooltaan melko pieniä, pienimmillään 1,8 x 2,4 metriä ja suurimmillaan 3 x 8 metriä. Tampereen Vähäjärvellä ja Iidesjärvellä käytettiin 2 x 10 m kokoisia lauttoja, jotka koostuivat kahdesta 2 x 5 m kokoisesta moduulista. Modulaarisen rakenteen etuna on, että jonkin osan rikkoutuessa ei tarvitse korjata/vaihtaa koko lauttaa vaan ainoastaan rikkoutunut moduuli. Pienten lauttojen kuljetus ja rakentaminen sujuvat helpommin kuin yhden suuren lautan, silloin kun lauttaa ei voida rakentaa jään päällä vaan se pitää tuoda veteen valmiiksi kasattuna.
Lautta vaatii vähintäänkin matalat laidat, jotta päällystemateriaali pysyy lautalla ja poikaset eivät putoa lautalta. Pesimälautan alustaksi käy mm. puuhake, järviruoko, hiekka tai sora. Hienojakoinen materiaali vaatii alustakseen esimerkiksi vettäläpäisevää maanrakennuskangasta, jotta se pysyy lautalla. Karkeampaa puuhaketta voidaan käyttää ilman aluskangasta, kunhan kansilaudoitus on riittävän tiheää. Vähäravinteinen alusta ei vaadi juuri ollenkaan hoitoa vaan se pysyy pitkään avoimena.
Mikäli lautoille tuodaan turvetta tai multaa ja istutetaan kasvillisuutta, tulee varautua niittämään ja poistamaan puuvartisia kasveja joka vuosi. Vähäjärven ja Iidesjärven kokemusten perusteella lautoille kehittyy hyvin nopeasti korkea kasvillisuus. Kostea alusta ja kasvillisuus painavat myös paljon, mikä tulee huomioida kellukkeiden kantavuudessa. Koko lautan istuttamisen sijaan pääosan lautasta voi pitää soralla tai puuhakkeella, ja istuttaa sille vain yksittäisiä kasvimättäitä, joiden suojassa linnut voivat pesiä. Istutuskohdille on hyvä asentaa vedenpidätysmattoa (”lumppumattoa”) tai jotain muuta kosteutta pidättävää materiaalia, kuten turvetta. Kasvien tulisi olla kotimaista alkuperää, jotta vältetään geneettisesti vieraiden kasvien tai vieraslajien leviäminen. Tuusulan Tuusulanjärven ja Pukkilan Kanteleenjärven lautoilla käytettiin Suomessa kasvatettua maksaruohomattoa, jotka pysyivät matalakasvuisina ainakin kaksi ensimmäistä käyttövuotta.
Kelluville pesimälautoille tulisi asentaa nousuluiskat tai veteen viettävät kaltevat päädyt, jotta lintujen poikaset pääsevät tarvittaessa nousemaan vedestä takaisin lautoille. Lauttojen päälle voidaan asentaa myös pesimälaatikoita sorsalintuja varten. Mikäli alueella esiintyy minkkejä tai supikoiria, voi olla parempi jättää nousuluiskat pois ja asentaa lautalle pääsyn estävä seinämä esimerkiksi pleksistä. Lautoilla olisi syytä olla poikasia sateelta ja paahteelta suojaavia rakenteita, kuten esimerkiksi tukkeja, lankkuja, isoja kiviä tai katoksia.
Ulkomailla on käytetty menestyksekkäästi pesimälauttoja, joihin on asennettu 40–50 senttimetriä korkeat aidat verkosta tai pleksistä. Aidat estävät poikasia joutumasta tahattomasti veden varaan, esimerkiksi kovan tuulen tai keskinäisen rettelöinnin takia. Niin kauan kuin alueella on pienpetoja, suojaamaan tarkoitettu verkkoaita voi kuitenkin olla kohtalokas, ellei siihen asenneta myös kiipeämistä estäviä rakenteita. Esimerkiksi minkki kiipeää ketterästi tavallisen aidan yli, mutta lokinpoikaset eivät puolestaan pääse lautalle etsiytynyttä petoa pakoon. Pleksiaitaa pitkin minkin on vaikeampi kiivetä.
Raaseporin Karjaan Lepinjärvellä maaliskuussa 2018 rakennettu pesimälautta korotettiin maapetojen takia ilmaan pylväiden varaan. Pylväät ovat lautan alapuolella, jolloin maapedot eivät pysty kiipeämään niitä pitkin lautalle. Kiipeäminen on tehty hankalaksi asentamalla pylväät keskemmälle lauttaa, ei siis lautan kulmiin. Syystä tai toisesta lautalle ei ole toistaiseksi asettunut lintuja pesimään, vaikka esimerkiksi lokkilintuja levähtää sillä säännöllisesti. Pylväiden varaan rakennettu pesimälautta, jossa on lisäksi verkosta tehdyt korkeat laidat, olisi todennäköisesti hyvin turvallinen lokeille. Tällaisista ei kuitenkaan ole Suomesta vielä kokemuksia.
Toisaalta seinämät voivat olla myös riski, koska ne estävät poikasia pakenemasta lautalle päässyttä saalistajaa, esimerkiksi merikotkaa tai korppia. Ilmasta käsin tulevia petoja vastaan lautalle voi kyllä asentaa pystyyn kapeita keppejä, jotka hankaloittavat esimerkiksi merikotkaa laskeutumasta, mutta joiden väleistä pienemmät lokkilinnut pääsevät kulkemaan pesilleen. Joka tapauksessa lautan rakenne, modifikaatiot ja turvavarustus tulee miettiä paikkakohtaisesti alueen linnusto ja potentiaaliset pedot huomioiden.
Vesikasvimattopohjaiset pesimäsaaret
Kelluvia pesimäsaaria voidaan rakentaa myös asentamalla vesikasvimatto suoraan kellukkeiden päälle. Alun perin tällaisia saaria ei ole kehitetty lintujen pesimäsaariksi, vaan ravinteiden ja epäpuhtauksien sieppaamiseen ja veden virtauksen vaimentamiseen esimerkiksi hulevesikosteikoilla. Pienet kasvimattosaaret sopivat vain suojaisiin vesistöihin, sillä niiden rakenne ei ole yhtä kestävä kuin laiturielementeistä rakennettavien saarten. Helsingin Vanhankaupunginlahdelle asennettiin kaupungin toimesta seitsemän tekosaarta huhtikuussa 2021. Saarten koko on 3 x 3 metriä ja niihin asennettiin pesimälaatikoita ja nousuluiskat. Saaret tehtiin vesikasvimatosta, johon kiinnitettiin kookoskuituverkon avulla kellukkeiksi PET-pulloja. Saaret ankkuroitiin pohjaan teräsvaijereilla kiinnitetyillä painoilla. Vesikasvimaton kasvaessa ja kasvien juurten vahvistuessa lautan tulisi ajan myötä vakautua ja saada lisää kestävyyttä.
Tekosaarilla ei ollut pesintöjä 2021–2022, mutta linnut lepäilivät niillä toisinaan. Ainakin seuraavien lajien on havaittu levähtävän tai ruokailevan lautoilla: kanadanhanhi, merihanhi (poikue), sinisorsa, nauru-, kala-, harmaa- ja merilokki, kalatiira ja varis. Lautat eivät kuitenkaan kestäneet avoimen merenlahden olosuhteita ja ne poistettiin syksyllä 2022. Aallokko riepotteli niitä siten, että kasvimaton reunat ja pesimälaatikot kääntyivät ympäri ja matto repeili. Kovalla tuulella nouseva aallokko heiluttaa lauttoja niin voimakkaasti, että lintujen on vaikea nousta niille. Tällaisten saarten kestävyyttä voisi parantaa rakentamalla niiden ympärille puutavarasta kehikon, joka vakauttaisi niitä ja estäisi niitä repeilemästä ja kääntymästä ympäri.
Kelluvat hetteiköt
Avovesialueen puolelle voidaan luoda luonnollisen oloisia pesäkohteita sekä samalla muuttolajistolle erinomaisia ruokailu- ja lepäilyalueita rakentamalla heinästä saarekkeita eli kelluvia hetteikköjä. Hetteiköt toimivat myös säännöstellyllä vesialueella, sillä ne nousevat ja laskevat vedenpinnan mukana. Toteutukselle sopivia alueita ovat matalat, runsaskasvustoiset lintujärvityyppiset kohteet, joissa umpeutuminen on voimakasta. Kelluvilla hetteiköillä on mahdollista jäljitellä pikkulokin ja mustatiiran luontaisia pesäalustoja ja kahlaajien ruokailualueita. Niitä kannattaa suunnitella kohteille, jossa vedensyvyys on sopiva riittävällä, vähintään 10 metrin etäisyydellä rantaviivasta. Tällöin ne ovat vaikeammin maapetojen saavutettavissa.
Hetteiköt tehdään niittoheinästä. Heinää läjitetään iso määrä läjäksi, jolloin se tiivistyy kiinteäksi massaksi ja lopulta muuttuu lietteeksi, joka myös elää vedenvaihtelun mukaan ollen aina vedenpinnan yläpuolella. Hetteiköt kestävät noin kaksi vuotta, jonka jälkeen ne on rakennettava uudestaan.
Hetteiköt tehdään aallokon saavuttamattomille matalikoille, jotka ovat matalan veden aikaan alkukeväällä ja myöhäissyksyllä vedenpinnan yläpuolella. Niitä voidaan tehdä myös ympäröivän ilmaversoiskasvillisuuden suojiin, jotta ne pysyvät paikoillaan täydellisesti. Hetteiköt voidaan rakentaa paikkoihin, jossa veden syvyys on enimmillään 30–40 senttimetriä. Niitä ei tule tehdä syvemmille alueille tai paikkoihin, jotka ovat alttiita virtauksille, jotteivat ne kulkeudu muualle vesistöön.
Parhaiten kelluvan hetteikön teko onnistuu isosorsimoheinästä. Isosorsimoa kasvaa yleensä todella tiheänä ja massiivisena, jopa yli miehenkorkuisena kasvustona. Sen kasvunopeus on hurja, joten pieneltäkin alalta saa jo runsaasti ainesta. Myös ruovikkomassa on käyttökelpoista, mutta jäykkänä kasvina siitä ei saa toimivaa yhtä nopeasti eikä sitä niittojen jäljiltä yleensä ole tarjolla yhtä massiivisesti. Osmankäämistö ei sen sijaan ole juurikaan käyttökelpoista muutoin kuin hetteikön lisätäytteenä.
Kestävän hetteikön luominen edellyttää, että ladottava kasvimassaa on riittävästi. Riittävyyden mittarina voidaan pitää sitä, että hetteikön päällä kävely onnistuu matalillakin kumisaappailla. Mikäli massaa on liian vähän, tiivistyessään ja liettyessään hetteikkö hajoaa ja pehmenee liiaksi, jolloin sen kellumisominaisuudet katoavat.
Hetteiköt ovat karikoiden tavoin luonnollisen kaltaisia pesimä- ja ruokailupaikkoja ja ne tarvitsevat vain vähän huoltoa.
Vesilain mukaisen luvan tarve niittojätteen käytölle kelluvissa hetteiköissä tulee selvittää tapauskohtaisesti elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen vesilain valvonnasta. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle tehtävän niittoilmoituksen yhteydessä tulee perustella niittojätteen käyttö hetteikköjen perustamisessa.
Pesimälaatikot ja -onkalot
Pesimäsaarille ja -kareille voidaan asentaa pesimälaatikoita tai rakentaa onkaloita erityisesti sinisorsan, punasotkan ja tukkasotkan pesintöjä varten. Pesimälaatikot ja -onkalot suojaavat munapesiä erityisesti variksen, mutta myös muiden pesiä saalistavien lintujen aiheuttamilta tuhoilta. Pesimälaatikoista ja -onkaloista on useamman vuoden kokemus Lempäälän Ahtialanjärveltä, missä ne ovat lisänneet pesivien sinisorsien, tukka- ja punasotkien määriä ja näiden pesimämenestystä.
Vesilinnut tarvitsevat lajista riippuen eri kokoisen pesimälaatikon. Suuret laatikot sopivat sinisorsalle ja punasotkalle: Korkeus 25–27 cm, leveys 46–50 cm ja syvyys 50–55 cm. Pieni malli sopii tukkasotkalle: Korkeus 25 cm, leveys 35 cm ja syvyys 40 cm.
Laatikot tehdään vanerista siten, että niissä on kolme seinää ja katto. Tavallinen vaneri on tarkoitukseen riittävän kestävää, eikä vesivaneria tarvitse käyttää. Seinät ruuvataan suoraan kiinni toisiinsa käyttäen kahta, noin 4,5 cm pitkää ruostumatonta ruuvia. Vastaavasti katto on ruuvattu kahdella ruuvilla joka sivulta. Katto ruuvataan vastaavasti kahdella ruuvilla joka sivulta ja se tehdään sivuilta hieman suuremmaksi kuin laatikon pohjapinta-ala, jotta vältytään kosteushaitoilta saumakohdissa. Laatikon edessä katto kannattaa ulottaa ainakin 5 cm yli seinien reunojen.
Laatikot asennetaan kareille ja saarille siten, että ne ovat aivan vesirajassa (vedenkorkeuden vaihtelut huomioitava). Mikäli laatikko asennetaan ylemmäksi, pääsevät varikset saalistamaan munia. Vesirajassa laatikoiden sivuseinät voidaan tehdä 10–15 senttimetriä pidemmiksi kuin katto. Kun laatikko asennetaan katon mukaan vesirajaan, suojaavat pitemmät laidat pesijää variksen saalistukselta.
Laatikon päälle laitetaan heinää naamioinniksi ja se sidotaan katiskaverkolla paikoilleen. Ensin katiskaverkko naulataan yhdeltä sivulta laatikkoon. Laatikon päälle laitetaan heinää, jonka päälle katiskaverkko pingotetaan kireälle ja naulataan kiinni toiseen sivuun. Sisälle laitetaan pehmeää heinää pesimäalustaksi. Myös kaupalliset, koti- tai lemmikkieläimille tarkoitetut pahnat ja kuivikkeet sekä olki käyvät pesimäalustaksi. Heinää voi olla laatikon sisällä runsaasti, jopa lähes puolet laatikon tilavuudesta. Pesimälaatikko voidaan myös asentaa 2x4 tuuman pystylankkuun siten, että se jää 20–40 senttimetriä pesimäaikaisen vedenpinnan yläpuolelle. Tällöin siihen on asennettava myös pohja. Samaan lankkuun voidaan laatikon yläpuolelle asentaa telkänpönttö. Lankkuasennus suojaa pesää ketun, supikoiran ja variksen saalistukselta. Pesimälaatikoiden huolto tehdään myös vuosittain kevättalvella ennen pesimäkautta. Samalla niiden sisällä oleva heinä vaihdetaan.
Pesimäonkalo tehdään luonnonmukaisesti kivistä ja se katetaan vankalla laudalla tai vanerilevyllä sekä naamioidaan heinä- tai kasvimassalla. Onkaloiden mitoiksi sopivat yllä esitetyt laatikoiden mitat.
Jotta vesilinnut hyväksyisivät laatikot ja onkalot pesimäkäyttöön, kannattaa niiden asennuksessa huomioida muutama asia. Laatikoihin ja onkaloihin on vaihdettava kuivat heinät jokaista pesimäkautta varten. Laatikot ja onkalot on pääsääntöisesti hyvä asentaa tai rakentaa aivan veden rajaan, koska tiheällä naurulokkialueella lokit saattavat pesiä suuaukon eteen, jos tilaa pesien rakentamiseen jää, ja estää tällä tavoin vesilintujen pääsyn laatikkoon tai onkaloon. Mikäli onkalo on liian korkea ja avoin, saattavat naurulokit pesiä niiden sisään. Kun onkaloiden katolle kasataan heinää, kasvimassaa tai laitetaan avoin laatikko lokkien pesintää varten, voidaan lokit ja tiirat saada pesimään rakenteiden päälle turvaamaan vesilintujen pesintää.
Kiviaineksesta rakennettavien pesimäsaarien ja -karien sekä kelluhetteikköjen, pesimälaatikoiden ja -onkaloiden ohjeistus perustuu Rainer Mäkelän ja Tatu Itkosen kokemuksiin Lempäälän Ahtialanjärveltä. Lauturielementeistä rakennettujen saarten sekä kasvimattosaarten tiedot on saatu William Velmalalta Uudenmaan ELY-keskuksesta.
Lisätietoja
- Erikoissuunnittelija Markku Mikkola-Roos, Suomen ympäristökeskus, markku.mikkola-roos@syke.fi