Hoitokalastus lintuvesillä
Kalasto voi rajoittaa vesilintujen esiintymistä rehevillä lintuvesillä ja riistakosteikoissa merkittävästi. Rehevöityneissä järvissä kalasto on särkikalavaltainen, kalabiomassa on korkea ja petokalojen merkitys on vähentynyt.
Särkikalat käyttävät osittain samaa ravintoa tiettyjen vesilintujen kanssa. Rehevöityneissä järvissä sukeltajasorsille ja puolisukeltajasorsien poikasille saatavilla olevan pohjaeläinravinnon määrä voi siten olla alhainen. Puolisukeltajasorsat, nokikana, joutsenet ja hanhet käyttävät kasvillisuutta ravintonaan ja kärsivät rehevöitymisen aiheuttamasta uposkasvillisuuden vähenemisestä. Petokalojen merkityksen väheneminen ja pienten särkikalojen runsastuminen on puolestaan eduksi kalansyöjälinnuille.
Ravintoketjukunnostusta on käytetty perinteisenä rehevien järvien kunnostusmenetelmänä, sillä se voi vähentää veden fosforipitoisuutta ja sinileväkukintoja. Lisäksi hoitokalastus voi vähentää ravintokilpailua kalojen ja pohjaeläimiä saalistavien vesilintujen välillä. Särkikalojen vähentäminen ja veden kirkastuminen voivat lisätä sukeltajasorsien lukumäärää ja tehostaa niiden pesinnän onnistumista. Jos uposkasvillisuus runsastuu hoitokalastuksen myötä, menetelmästä voivat välillisesti hyötyä myös puolisukeltajasorsat ja nokikana. Matalilla järvillä voi vallita vaihtoehtoisena tasapainotilana joko kirkas vesi yhdistettynä tiheään uposkasvillisuuteen tai samea kasviplanktonvaltaisuus.
Lintuvesillä hoitokalastuksen tavoitteena on vähentää kalatiheyttä niin paljon, että särkikalojen vaikutus pohjaeläimistöön ja eläinplanktoniin sekä epäsuora vaikutus uposkasveihin vähenevät. Täydellistä kalattomuutta ei tavoitella. Rehevöitymisen torjunnassa keskeisiä ovat lisäksi aina valuma-aluetta koskevat vesiensuojelutoimenpiteet. Järvien ekologisen tilan parantaminen pitkällä tähtäimellä edellyttää riittävää ulkoisen kuormituksen vähentämistä.
Hoitokalastustarpeen arviointi
Lintuvesien hoitokalastuksen tarvetta arvioidaan vesilinnuista, kalastosta, vedenlaadusta, ravinnekuormituksesta ja vesiselkärangattomista tehtyjen seurantahavaintojen perusteella.
Myös ulkoisen kuormituksen vähentämistarpeen arviointi tärkeää, koska suuri fosforipitoisuus voimistaa kalaston vinoutumista ja umpeenkasvua. Erityisesti maatalousvaltaisten valuma-alueiden voimakkaasti kuormitetuissa järvissä särkikalojen tuotanto on usein korkea, jonka vuoksi tehokasta hoitokalastusta on toteutettava säännöllisesti.
Muistilista: Lintuvesien hoitokalastustarpeen indikaattoreita
- Pesivien sukeltajasorsien parimäärä on romahtanut
- Kalasto on runsas ja särkikalavaltainen
- Koekalastussaaliis sisältää runsaasti pienikokoisia särkikaloja
- Isojen ahventen ja muiden petokalojen osuus on alle viidennes koeverkkosaaliin painosta
- Hoitokalastus ei ole vaihtoehto ulkoisen kuormituksen vähentämiselle
Linnustolliset kriteerit
Pitkäaikaisista seurantatiedosta todettu vesilintukantojen muutos on lintuvesillä tärkein kunnostustarpeen indikaattori. Särkikalaston runsastuminen haittaa pohjaeläinravintoa käyttäviä lajeja (sotkat, mustakurkku-uikku, telkkä) ja useimpien vesilintulajien poikasia, jotka käyttävät ravinnokseen vesiselkärangattomia. Kasvillisuutta ravinnokseen käyttäviä herbivoreja (sorsalinnut, joutsenet, nokikana) ja niiden poikasia haittaa vesikasvien ja niiden pinnalla elävän eliöstön määrän väheneminen veden samentuessa. Jos järven tai kosteikon vesilintujen parimäärä, syysmuutolla levähtävien vesilintujen lukumäärä tai vesilintujen kokonaisbiomassa ovat romahtaneet, ilmaversoisten aiheuttaman umpeenkasvun arvioimisen lisäksi kalaston tila, vedenlaatu ja ravinnoksi tarjolla olevien vesiselkärangattomien määrä on tarpeen selvittää.
Esimerkiksi Parikkalan Siikalahdella sotkien ja mustakurkku-uikun parimäärät ovat romahtaneet särkikalojen runsastumisen myötä 2010-luvulta alkaen, mutta kalattomalla Finnoon kosteikolla vastaavaa muutosta ei olla havaittu. Myös Kangasalan Kirkkojärvellä syysmuutolla levähtävien sotkien ja isokoskeloiden lukumäärät ovat seurailleet särkikalaston runsautta.
Vesilintujen kokonaisbiomassa pinta-alaa kohden (kg/ha) on lajikohtaisella keskipainolla kerrottujen yksilömäärien summa jaettuna pinta-alalla. Pesiville lajeille käytetään yksilömääränä kahdella kerrottua parimäärää. Biomassa on korkeampi kalastoltaan tasapainoisissa järvissä ja erityisesti kalattomissa kosteikoissa verrattuna särkikalavaltaisiin järviin ja kosteikoihin. Kalattomien lintuvesien korkeimmat biomassat aiheutuvat suurelta osin myös niiden korkeammasta rehevyystasosta.
Kalastolliset kriteerit
Lintuvesikohteen koekalastus on tarpeen tehdä, jos Koekalastusrekisteristä ei löydy alle kolme vuotta vanhoja tuloksia NORDIC-verkoilla tai muilla standardimenetelmillä tehdyistä koekalastuksista. Koekalastusten avulla selvitetään kalaston valtalajit, särkikalojen osuus ja kalaston määrää kuvaavat verkkokohtaiset yksikkösaaliit. Lisäksi selvitetään lajisuhteet ja lajikohtaiset pituusjakaumat.
Koekalastukset tehdään heinäkuun alun ja syyskuun alun välisenä aikana, jolloin olosuhteet ja kalojen käyttäytyminen ovat mahdollisimman vakaita. Ajankohdassa on kuitenkin huomioitava koekalastuskohteen maantieteellinen sijainti: vesien viilettyä ja yöpakkasten alettua koekalastuksen yksikkösaalis ei välttämättä ole enää luotettava. Kalojen liikkuminen vähenee veden jäähtyessä ja särkikalat alkavat parveutua syvänteisiin, ojiin tai rannoille. Lisäksi kalat saattavat liikkua syksyisin järvestä toiseen.
Koe- ja hoitokalastuksen toteuttamiseen on oltava osakaskunnan tai jaetun vesialueen omistajien kirjallinen suostumus. Hoitokalastushankkeen yhteistyö osakaskunnan kanssa on välttämätöntä. Suostumusten hankkiminen on useimmiten toimenpiteiden tilaajan vastuulla. Koekalastuksia toteuttavat esimerkiksi vesialan konsulttiyritykset, alueelliset kalatalouskeskukset tai vesiensuojeluyhdistykset, oppilaitokset ja ammattikalastajat.
Verkkokoekalastukset
Koeverkkokalastus NORDIC-yleiskatsausverkoilla on suositeltava, jos vähintään 1,5 m syvää vettä ja avovesialuetta on riittävästi. Valtalajien yksikkösaaliit (g/koeverkko ja kpl/koeverkko) ja lajisuhteet auttavat arvioimaan kalaston tilaa ja hoitokalastustarvetta.
Pyyntivuorokausien määrä riippuu tutkittavan vesialueen pinta-alasta ja syvyyssuhteista. Verkkoöiden määrä jaetaan eri syvyysvyöhykkeille niiden pinta-alojen mukaisessa suhteessa. Järvien paikkatietopohjaista syvyyskartta-ainestoa on ladattavissa esimerkiksi SYKEn Lapio-latauspalvelusta.
Pyyntiajaksi tai kokemisväliksi suositellaan verkoilla, katiskoilla tai pauneteilla kalastettaessa n. 12 tuntia. Erillisiä pyyntikertoja on hyvä olla vähintään kolme (alle 50 ha järvissä riittää kaksi) ja ne jaotellaan useamman kuin yhden viikon ajalle, jotta sääolosuhteiden vaikutus koekalastussaaliisiin tasaantuu.
Ohjeet standardinmukaisiin koekalastuksiin, Olin ym. 2014 (luke.fi)
Koeverkotusten tuloksia tulkittaessa on hyvä muistaa, että koeverkko ei kalasta
suuria lahnayksilöitä tai kasvillisuuden seassa oleskelevia haukia. Lahnojen ja suurten haukien esiintymisen varmistamiseksi koekalastusta tulisi täydentää harvoilla riimuverkoilla (75–100 mm). Lisäksi kannattaa aina haastatella alueellisia kalatalousneuvojia, osakaskuntien edustajia tai järvellä aktiivisesti kalastavia.
Muut koekalastusmenetelmät
Matalilla ja umpeenkasvaneilla lintujärvillä, joilla koeverkkokalastus ei koeverkon mittasuhteiden vuoksi toimi, mahdollisia pyydyksiä ovat tiheäsilmäiset katiskat, paunetit, rysät ja rantanuotat.
Kasvillisuuden seassa katiskat pyytävät verkkoja paremmin. Katiska on koeverkon tapaan passiivinen menetelmä, jonka pyytävyys riippuu kalojen aktiivisuudesta. Lisäksi katiskan rakenne vaikuttaa sen valikoivuuteen: tiheäsilmäinen katiska saattaa pyytää tehokkaimmin pikkuahventa. Katiskoilla voidaan saada tietoa rantavyöhykkeellä elävistä kalalajeista, kuten suutarista, mutta ulappa-alueen lajeja, kuten salakkaa ja sulkavaa sillä harvoin saadaan. Avovesialueen koekalastusta voidaan tehdä nuottaamalla ja riittävä arvio järven kalastosta voidaan saada yhdistämällä nuottaamalla saadut tutkimustulokset rannan lähellä tapahtuvaan rysä‐ tai katiskapyynnin tuloksiin.
Madallettuja NORDIC-koeverkkoja voi niin ikään kokeilla, mutta niitä ei ole kaupallisesti saatavilla. Muilla kuin standardoidulla koeverkotuksella saadut arviot matalimpien ja kasvillisuuden peittämien järvien kalastosta jäävät usein kvalitatiivisiksi, mutta voivat antaa lintujärven ravintoketjukunnostusta varten riittävän tiedon hoitokalastuksen kohdelajeista.
Koekalastusmenetelmästä riippumatta kalastoon liittyviä tietoja kannattaa täydentää haastattelemalla alueellisia kalatalousneuvojia, osakaskuntien edustajia tai järvellä aktiivisesti kalastavia.
Koekalastustulosten tulkinta
Yleisluonnehdintana hoitokalastuksen tarvetta indikoivasta koeverkkokalastustuloksesta on särkikalavaltainen saalis, jossa on särkikaloja yli 1 kg/verkko ja jossa >15 cm kokoisia petokaloja (ahven, kuha, hauki) on alle 20 % painosaaliista. Särkikalavaltaisissa järvissä yksikkösaalis, eli verkkoyötä kohden laskettu kalojen biomassa (g/koeverkko) ja lukumäärä (kpl/koeverkko) ovat suuria, jopa useita kiloja. Koekalastuksen toteuttavaa konsulttia voidaan pyytää arvioimaan hoitokalastuksen tarvetta kalastotietojen perusteella.
Tasapainoisen kalaston järvissä ei kehity kalojen kasvua rajoittavaa ravintokilpailua. Samalla myös pohjaeläinravintoa käyttäville linnuille on todennäköisesti paremmin ravintoa tarjolla.
| Tasapainoinen kalasto | Särkikalavaltainen kalasto |
| Petokalojen ja särkikalojen jakauma tasainen | Petokaloja vähän verrattuna särkikaloihin |
| Yksikkösaaliin paino useita kiloja, yksilöiden lukumäärä kuitenkin muutamissa kymmenissä | Yksikkösaaliin paino useita kiloja, yksilöiden lukumäärä sadoissa |
| Yksittäisten kalojen keskepaino kymmeniä grammoja | Yksittäisten kalojen keskipaino 10–20 grammaa |
| > 15 cm kokoisia ahvenia ja muita petokaloja esiintyy runsaasti | > 15 cm mittaiset ahvenet ja muut petokalat ovat harvinaisia |
Vedenlaadulliset kriteerit
Vedenlaadullisten kriteerien avulla arvioidaan vesistön rehevöityneisyyden tilaa, kalaston elinolosuhteita ja toisaalta myös hoitokalastuksen saalistavoitetta. Vedenlaadun seuranta tulee käynnistää ennen hoitokalastusten aloittamista, jos taantuneelta lintujärveltä ei ole saatavilla vedenlaatutuloksia viimeisimmän vuoden ajalta. Osalta Natura-kohteista voi olla saatavilla vedenlaadun seurantatietoja ympäristöhallinnon Avoin tieto -järjestelmästä.
Vesinäytteiden vähimmäismäärä on neljä näytettä vuodessa. Yksi näyte otetaan talvella ja vähintään kolme näytettä avovesikaudella. Kaikista näytteistä määritetään näkösyvyys, sameus, kokonaisfosfori ja -typpi, klorofylli (vain avovesikaudella), happi ja hapen kyllästysaste, pH, väri ja lämpötila. Talven näytteet pyritään ottamaan maaliskuussa ja avovesikauden näytteet kesä-, heinä-/elo- ja syyskuussa. Näytesyvyydet ovat mahdollisuuksien mukaan sekä 1 m pinnan alapuolelta että 1 m pohjan yläpuolelta. Matalilla lintujärvillä saadaan kuitenkin usein pelkästään 1 m tai pintanäyte otettua.
Alkukesän ja loppukesän fosforipitoisuuden vertailu kuvastaa järven sisäisen kuormituksen merkitystä. Keski- ja loppukesän tulos kuvaa yleensä järvikohtaista rehevyystasoa suurimmillaan. Avovesikauden näytteet ovat lisäksi yhteydessä sekä kalaston suhteellisen määrän arviointiin että saalistavoitteen asettamiseen. Talvinäytteellä tavoitellaan tietoa kalastolle keskeisestä happipitoisuudesta. Happikato saattaa heikentää kalaston elinmahdollisuuksia muiden lajien, paitsi ruutanan osalta.
Hoitokalastuksen tarvetta arvioitaessa on otettava huomioon myös kohdejärvien hydrologisia ja morfologisia tekijöitä. Suomen järvistä on saatavilla SYKEn VEMALA-tietojärjestelmän kautta tiedot useimpien järvien hydrologiasta ja valuma-alueista. Lisäksi VEMALA tuottaa arvioita esimerkiksi veden kokonaisravinnepitoisuuksista.
| Muuttuja | Merkitys lintuvesien hoitokalastuksissa |
|---|---|
| Lämpötila | Vaikuttaa kalastukseen. Esimerkiksi särjen ja lahnan kutu alkaa keväisin veden alettua lämmetä. Syksyllä nuoret särkikalat parveutuvat veden viiletessä syvänteisiin ja ojiin suojaan petokalojen saalistukselta. |
| Näkösyvyys | Näkösyvyys laskee rehevöitymisen seurauksena. Pohjaan saakka ulottuva näkösyvyys laajentaa uposkasvien levinneisyysalaa, jolloin kasvillisuutta ravinnokseen käyttäville linnuille saattaa olla hyvin ravintoa tarjolla. Särkikalojen parveutumisen todennäköisyys syvänteisiin pienenee näkösyvyyden kasvaessa, mutta ojaparveutumisen todennäköisyys kasvaa. Näkösyvyys vaihtelee sekä vuodenajan mukaan että vuosittain. |
| Sameus | Veden kirkkauden, savipitoisuuden ja orgaanisen aineksen aiheuttaman samennuksen indikaattori, joka vaikuttaa näkösyvyyteen. |
| Syvyystiedot | Tiedot pienistäkin syvännealueista tai niiden puuttumisesta vaikuttavat kalastusmenetelmien valintaan. Kun keskisyvyys on >1,5 m, NORDIC-koekalastus voi olla mahdollinen. Jos järvessä on syvänteitä, nuottausta kannattaa koittaa hoitokalastusmenetelmänä. Kun keskisyvyys on <1 m, katiskat, rysät, madallettu koeverkko tai rantanuotta voivat soveltua kalaston laadulliseen arviointiin tai hoitokalastukseen. |
| Veden fosforipitoisuus | Kokonaisfosforipitoisuuden avulla arvioidaan hoitokalastustarvetta ja hoitokalastuksen saalistavoitetta (kg/ha). Kesäkauden fosforipitoisuuden kasvu on merkki sisäisestä kuormituksesta. Fosforipitoisuus on ekologisen luokittelun kriteeri, jonka pitoisuusrajat vaihtelevat järvityyppien mukaan. |
| Veden klorofylipitoisuus | Klorofyllipitoisuus indikoi kasviplanktonin määrää ja on järvien ekologisen luokittelun kriteeri. Klorofyllin suhde kokonaisfosforipitoisuuteen (Chl-a/TP) on välillinen kalaston vaikutuksen indikaattori. Korkea klorofyllin ja kokonaisfosforin suhdeluku (n. 0,4) viittaa tiheään särkikalavaltaiseen kalastoon, joka heikentää vesikirppujen kykyä säädellä kasviplanktonia. |
| Viipymä | Teoreettinen aika, jonka kuluessa järven vesivarasto vaihtuu kertaalleen. Pitkän viipymän järvissä kalaston vaihtuvuus on todennäköisesti pienempi ja hoitokalastus kohdentuu todennäköisemmin järven ”omaan” kalastoon. Tiedot järvien viipymistä saa VEMALA-tietojärjestelmästä. |
Hoitokalastuksen suunnittelu ja toteutus
Hoitokalastusmenetelmä ja -ajankohta valitaan järven syvyys- ja kasvillisuustietojen sekä hoitokalastuksen kohteena olevien kalalajien perusteella. Voimakkaalla kalastuksella pyritään vähentämään kohdelajin määrää, ylläpitävällä puolestaan säilyttämään kohdelajin määrä tehokalastuksella saavutetulla tasolla. Tähän vaaditaan yleensä 2−3 vuoden tehokalastusjakso ja sen jälkeen ylläpitävää hoitokalastusta tarpeen mukaan. Karkeasti arvioituna tehokalastuksella ja ylläpitävällä hoitokalastuksella poistetun saaliin määrän suhde voi olla esimerkiksi 3:1, mutta poistettava saalismäärä on aina arvioitava tapauskohtaisesti seurantatulosten perusteella. Hoitokalastusta on varauduttava toteuttamaan useiden vuosien ajan.
Hoitokalastuksessa saadaan varsinkin alkuvuosina suuria saaliita: syysnuottauksella voidaan saada jopa yli 5000 kiloa päivässä. Suurien kalamäärien käsittely edellyttää etukuormaajalla varustettua traktoria sekä riittävän suuria säiliöitä ja siirtolavoja tai vastaavaa kalustoa. Saaliin vastaanotto- ja loppusijoituspaikkojen tulee olla selvillä ennen kalastuksen aloittamista. Toistaiseksi suurin osa saaliista on päätynyt turkiseläinten rehuksi tai kompostiin. Esimerkiksi Säkylän Pyhäjärvellä ja Lahden Vesijärvellä on pyritty kehittämään kaupallista hoitokalastusta saaliin tehokkaamman jatkokäytön edistämiseksi. Saaliin sijoituksesta ja hyötykäyttömahdollisuuksista voi kysyä kaupallisilta kalastajilta, alueen kalatalousneuvojilta/ELY-keskukselta tai alueellisesta kalatalousryhmästä.
Lisätietoa kaupallista hoitokalastusta kehittäneistä hankkeista
Saalistavoitteen ja kohdelajien määrittäminen
Särkikalavaltaisen järven saalistavoitteen (kg/ha) tehokalastusjaksolle voi arvioida kesän keskimääräisen kokonaisfosforipitoisuuden perusteella. Järven saalistavoite kilogrammoina saadaan kertomalla tavoite kg/ha järven vesipinta-alalla.
Hoitokalastuksen ensisijaisia kohdelajeja ovat koekalastuksessa havaitut särkikalat, yleensä lahna ja särki. Happikatojärvissä voi olla erittäin tiheä kanta ruutanaa, sekä etelä- ja lounaisrannikon järvissä myös hopearuutanaa. Myös suutarikannat voivat olla runsaita matalien ja rehevien järvien kasvillisuuden peittämillä alueilla. Joillakin järvillä erityisesti Pohjois-Suomessa myös runsas kiiskikanta voi kilpailla pohjaeläinravinnosta vesilinnuston kanssa.
Hoitokalastuksen kesto ja ajankohta
Hoitokalastusta on varauduttava tekemään vähintään kolme vuotta, sillä särkikalojen lisääntymispotentiaali korvaa nopeasti ensimmäisten kalastusvuosien tekemän harvennuksen kalastossa. Kalastus on tehokkainta, kun se kohdistuu sekä vanhoihin että nuoriin yksilöihin. Usein juuri kolmantena vuonna nuoria särkikaloja voi olla paljon, kun kalastus on tehnyt kasvutilaa uusille ikäluokille.
Hoitokalastuksen kohdelajisto vaikuttaa poistokalastusten ajoittamiseen. Pelkästään aikuisia kaloja poistava keväinen kutupyynti ei välttämättä riitä, sillä rehevöityneissä järvissä suuri osa kalakannasta voi olla nuoria yksilöitä. Niiden välillinen vaikutus kasviplanktonsameuteen on suurin. Nuoret särkikalat parveutuvat syvänteisiin tai ojiin syksyllä ja voivat olla kustannustehokkaasti pyydettävissä.
Hoitokalastusmenetelmän valinta
Pyyntimenetelmien valintaan vaikuttavat järven koko, muoto, syvyyssuhteet ja pohjan laatu, kohdelajit ja niiden ikäjakauma sekä petokalakantojen koostumus.
Jos keskisyvyys on vähintään 1,5–2 m ja järvessä on yksi tai muutama selvä syvänne, on nuottaus todennäköisesti kannattava menetelmä. Nuottausta voi tehdä loppukesällä ja syksyllä. Myös talvinuottaus jään alta on mahdollinen, mikäli syvänteillä ei esiinny happikatoa. Selvät kutulahdet, kapeat salmet tai järviä yhdistävät joet sen sijaan antavat mahdollisuuden rysäpyyntiin. Rysäpyynnissä avorysät voivat olla vesilinnuille vannerysiä turvallisempia. Esimerkiksi isokoskeloita voi mennä syksyisin vannerysiin kalojen perässä.
Pienissä, muutamien hehtaarien kokoisissa järvissä voi tehdä hoitokalastusta pauneteilla, tiheillä katiskoilla tai rantanuotalla. Loppusyksyllä ja talvella katiskoilla tai nuotalla toteutettu pyynti parantaa mahdollisuuksia saaliin hyötykäyttöön elintarvikkeena, kun ilman lämpötila ei heikennä saaliiksi saatujen kalojen laatua.
Sekä syksyinen että mahdollisesti myös keväinen sulkupyynti ojissa esimerkiksi pauneteilla tai katiskoilla voi olla tehokas keino matalien järvien poistokalastukseen, jos kalat kerääntyvät syksyllä ojiin. Ojapyynti tulee räätälöidä paikallisiin olosuhteisiin, ja kalojen poistomenetelmät voivat vaihdella kohteittain.
|
Kohdelajit sekä hoitokalastuksen ajankohdat ja menetelmät |
|
| Särki | Rysäpyynti keväisin, syys- tai talvinuottaus, ojapyynnit, syöttikatiskat (myös talvi) |
| Lahna | Keväinen kutupyynti rysällä, syys- tai talvinuottaus (pienille mahdollisesti ojapyynti), tehostettu verkkokalastus harvoilla verkoilla |
| Pasuri | Keväinen kutupyynti rysällä, syys- tai talvinuottaus (pienille mahdollisesti ojapyynti) |
| Salakka | Alkukesäinen kutupyynti rysällä, syys- tai talvinuottaus, ojat |
| Ruutana | Alkukesällä rysä tai katiska, loppukesällä nuottaus, syöttikatiskat |
| Suutari | Alkukesällä rysä tai katiska, loppukesällä nuottaus |
| Kiiski | Alkukesällä rysä tai katiska, syksyllä nuottaus tai ojapyynti |
|
Menetelmät järven keskisyvyyden (Z) ja pinta-alan perusteella |
|
| Z > 2m | Syysuottaus (selvä syvänne), rysäpyynti, tilanteen mukaan ojat |
| Z < 2m | Rysät, katiskat tai ojapyynti, nuottaus jos on selvä pienialainen syvänne |
| Pinta-ala | Pienillä järvillä (< 50–200 ha) rysä, nuotta tai syöttikatiskapyynti, ojapyynnit. Suurilla (500–1000 ha) nuottaus / rysät, tilanteen mukaan ojat |
Hoitokalastuksen kirjanpito
Hoitokalastusten palvelunkuvaukseen sisällytetään saaliin kokonaispainon sekä kalalajiston ja valtalajien keskipainon arviointi. Hoitokalastuksen aikana tarkkaillaan pyyntiponnistusta (esim. pyydyksien määrä ja pyyntivuorokaudet tai apajien lukumäärät) ja saaliin määrää, koostumusta, valtalajien kokojakaumaa ja keskipainoa, vapautettujen petokalojen määrää sekä näkösyvyyttä, vedenpinnan korkeutta ja lämpötilaa. Muiden petokalojen lisäksi yli 15 cm mittaisten petoahventen lukumäärä lasketaan ja kalat vapautetaan.
Hoitokalastuksesta kirjataan vähintään kerran viikossa lajijakauma (kg ja kpl) noin 10–20 kg otoksen perusteella: otoksen kalat punnitaan ja lasketaan lajeittain. Jos saaliissa on vain yhtä lajia, mitataan lajin keskipaino 50 kpl otoksen kokonaispainon perusteella. Lisäksi mitataan valtalajien pituusjakaumat (otos 50−100 kpl).
Hoitokalastussaaliin tuloksia verrataan kalastoselvityksien lajijakaumaan (pyynnin kohdentuminen oikeisiin lajeihin) ja alustavaan saalistavoitteeseen. Yksikkösaaliin lasku saaliskertymän kasvaessa on merkki kalastuksen vaikutuksesta kohdelajiin.
Linnuston huomioiminen hoitokalastuksissa
Lintujen pesimäaikana pyritään välttämään hoitokalastusta. Jos hoitokalastus on kohdelajien perusteella tai pyyntiteknisistä syistä kuitenkin ajoitettava alkukesälle, pyynnin kestosta ja pyyntipaikoista sovitaan järven vesilintukannat kartoittaneen laskijan tai ELY-keskuksen asiantuntijoiden kanssa. Hoitokalastusten toteutuksessa huomioidaan alueen linnusto, jolle on jätettävä myös suojaisia alueita esimerkiksi järven reunavyöhykkeille. Jotta linnustolle aiheutetaan mahdollisimman vähän häiriötä, esimerkiksi nuotattavan alueen paikkaa vaihdetaan harkiten eikä työskennellä jatkuvasti koko järven laajuudella.
Metsästysrauhoituskohteilla ei hoitokalasteta noin viikkoon ennen sorsastuskauden alkamista (20.8.) eikä sen ensimmäisellä viikolla, jotta vältetään lintujen häätäminen pois rauhoitetulta alueelta. Muilla kohteilla hoitokalastusta voidaan tapauskohtaisesti toteuttaa myös juuri ennen metsästyskauden alkamista, mutta metsästyskauden ensimmäiset päivät kannattaa rauhoittaa hoitokalastuksilta turvallisuuskysymysten takia. Hoitokalastuksista on hyvä olla yhteydessä paikallisiin metsästysseuroihin ja suunnitella hoitokalastusten aikataulu sorsastuskauden alun ja luonnonsuojelualueen rauhoitusmääräysten mukaisesti.
Ennen koe- ja hoitokalastusten toteuttamista kannattaa tiedottaa lintutieteellisiä yhdistyksiä toimenpiteistä, niiden aikatauluista ja kalastettavista alueista. Lintutorneille voidaan mahdollisuuksien rajoissa viedä tiedotteita toteutettavista hoitokalastuksista. Viestinnässä voidaan hyödyntää myös paikallisia lintuyhdistysten sähköpostilistoja ja tiedotuskanavia.
Hoitokalastusten vaikutusten arviointi
Lintuvesien ravintoketjukunnostusten tärkeimpiä seurantakriteerejä ovat muutokset linnustossa, kalastossa ja vedenlaadussa. Vaikutuksia näihin muuttujiin seurataan sekä hoitokalastusten suunnittelu- ja toteutusvaiheessa että hoitokalastusten päätyttyä. Lintujärvien hoitokalastuksissa ollaan vielä menetelmän soveltamisen alkuvaiheessa. Kattava seuranta on siten ehdottoman tärkeää vaikutusten arvioimiseksi ja menetelmien kehittämiseksi
Muistilista lintuvesien hoitokalastusta suunnittelevalle:
- Hoitokalastus voi olla tarpeen järvissä, joiden pohjaeläimiä ravinnokseen käyttävien vesilintujen kannat ovat taantuneet
- Erityisesti sukeltajasorsat, puolisukeltajat ja nokikana voivat hyötyä hoitokalastuksen seurauksena runsastuneista pohjaeläinmääristä ja uposkasvillisuuden laajenemisesta
- Hoitokalastustarpeen ja kohdelajien määrittämiseksi tarvitaan koekalastus. Jos kalasto on särkikalavaltainen, hoitokalastus on tarpeen. Tasapainoisen kalaston järvissä ei ole tarvetta hoitokalastaa
- Hoitokalastus ja siihen liittyvät kalastoselvitykset edellyttävät vesialueen omistajan suostumusta
- Veden fosfori-, typpi- ja klorofyllipitoisuutta, näkösyvyyttä sekä klorofyllin ja fosforin suhdetta seurataan ennen, aikana ja jälkeen hoitokalastusten
- Saalistavoitteen on oltava riittävän suuri järven fosforipitoisuuteen nähden. Hoitokalastusta on varauduttava tekemään vähintään kolme vuotta
- Hoitokalastuksen vaikutuksia kalastoon seurataan sekä hoitokalastuksen saalisotosten että koekalastusten yksikkösaaliiden perusteella
- Hoitokalastuksen vaikutukset ilmenevät näkösyvyyden kasvuna sekä hoitokalastuksen saalismäärän, järven ravinne- ja klorofyllipitoisuuksien sekä särkikalojen osuuden laskuna
- Hoitokalastuksen vaikuttavuuden saavuttaminen edellyttää ulkoisen kuormituksen vähentämistä
Linnuston seuranta
Hoitokalastuksen vaikutuksia vesilintujen parimäärään, poikastuottoon ja muutolla levähtävien lintujen määrään on seurattava. Kalaston rakenne, biomassa ja yksilötiheys voivat vaikuttaa kaikkien vesilintujen määrään. Vaikutus on suurin ääritilanteissa, joita ovat ylitiheä särkikalakanta tai täydellinen kalattomuus.
|
Seuranta |
Seurattava |
Seurannan |
Odotettu |
|---|---|---|---|
|
Linnuston |
Pesivien ja/tai muutolla levähtävien vesilintujen määrä, poikastuotto ja biomassa (kg/ha) |
Ennen hoitokalastusta, vuosittain hoitokalastuksen aikana, pitkän ajan seurantana kolmen, viiden ja kymmenen vuoden kuluttua hoitokalastuksen aloittamisesta. |
Muutokset kasvi-, ja pohjaeläinravintoa käyttävien vesilintujen lukumäärissä, poikastuotannossa ja biomassassa. |
Särkikalojen runsastumisen selvimmät vaikutukset havaitaan todennäköisesti ravintokiltatasolla. Särkikalakantojen kasvu suosii suoraan kalansyöjälintuja, mutta veden huomattava sameneminen voi myös haitata niitä, jos saaliin havaittavuus heikkenee. Pohjaeläinravintoa käyttävät lajit, etenkin mustakurkku-uikku ja sotkat, vähenevät suoran ravintokilpailun seurauksena. Lisäksi niitä haittaa uposkasvien väheneminen näkösyvyyden heikentyessä, sillä kasvien vähentyessä myös kasvustoissa elävien selkärangattomien määrä pinta-alaa kohti vähenee. Särkikalakannan vaikutus kasviravintoa käyttäviin herbivorilajeihin on myös suuri, mutta lähinnä epäsuora: näkösyvyyden väheneminen rajoittaa uposkasvien esiintymistä. Herbivorien poikaset käyttävät ravintonaan myös uposkasvien pinnalla eläviä selkärangattomia ja altistuvat siten sekä suoralle ravintokilpailulle että veden samenemiselle.
Vesilintujen ravintokillat lajien tärkeimmän ravintokohteen perusteella ja särkikalojen määrän kasvun tai hoitokalastuksen oletettava vaikutus ravintokiltoihin. Taulukossa ↑ viittaa suoraan positiiviseen vaikutukseen, ↓ suoraan negatiiviseen vaikutukseen, (↑) epäsuoraan positiiviseen vaikutukseen ja (↓) epäsuoraan negatiiviseen vaikutukseen
|
Ravintokilta |
Puolisukeltajiin |
Pohjaeläin- |
Kalansyöjä- |
|---|---|---|---|
|
Esimerkkejä |
Kyhmyjoutsen, laulujoutsen, kanadanhanhi, valkoposkihanhi, haapana, harmaasorsa, tavi, sinisorsa, jouhisorsa, heinätavi, lapasorsa, liejukana, nokikana | Pikku-uikku, mustakurkku-uikku, tukkasotka, punasotka, telkkä | Härkälintu, silkkiuikku, isokoskelo, tukkakoskelo, uivelo, kuikka, kaakkuri |
|
Särkikalojen |
(↓) Rehe-vöitymisen ja särkikalojen runsastumisen aiheuttama sameneminen vähentää uposkasvien ja niiden pinnalla elävien eliöiden määrää. | ↓ Ravintokilpailu voimistuu, suurien selkärangattomien, vesiliskojen ja nuijapäiden määrä vähenee. | ↑(↓) Ensisijainen vaikutusmekanismi on ravinnon määrän lisääntyminen. Sameuden kasvu voi haitata ravinnonottoa. |
|
Ravintoketju- |
(↑) Samennuksen ja levien vähentäminen lisää uposkasvien levinneisyyttä sekä niiden pinnalla elävien eliöiden määrää ja vastaavasti herbivorilajeille käytettävissä olevan ravinnon määrää. | ↑ Särkikalojen poisto vähentää ravintokilpailua ja lisää sekä pohjaeläinravinnon että kasvillisuuden seassa elävien selkärangattomien määrää. | ↓(↑) Saattaa vähentää ravinnon määrää jonkin verran, mutta vaikutus oletettavasti vähäinen koska nuorten kalojen osuus yleensä kasvaa hoitokalastuskohteissa. Veden kirkastuminen puolestaan parantaa ravinnon näkyvyyttä. |
Kalaston seuranta
Koekalastukset toteutetaan samalla tavalla, kuin hoitokalastuksen tarvetta arvioitaessa.
Hoitokalastuksen aikana tarkkaillaan pyyntiponnistusta, yksikkösaaliin määrää ja koostumusta, valtalajien keskipainoa ja kokojakaumaa. Niissä tapahtuvat muutokset ovat ensimmäinen merkki hoitokalastuksen vaikuttavuudesta. Koekalastusten ja hoitokalastussaaliin tarkkailun lisäksi kannattaa hyödyntää järvillä aktiivisesti kalastavien tietoja, sillä ne voivat kertoa esimerkiksi koeverkkoja paremmin pyyntikokoisten petokalojen määrän noususta.
|
Seuranta |
Seurattava |
Seurannan |
Odotettu |
|---|---|---|---|
| Kalaston seuranta | Koekalastusten yksikkösaalis (kpl ja g/verkko), särki- ja petokalojen osuus yksikkösaaliissa, kalojen keskipaino ja >15 cm mittaisten petokalojen osuus saaliissa. | Koekalastus ennen hoitokalastusta, viimeistään kolmantena vuotena hoitokalastuksen aloittamisesta sekä pitkän ajan seurantana 3-5 vuotta hoitokalastuksen aloittamisen jälkeen. Hoitokalastuksen aikana tarkkaillaan pyyntiponnistusta, yksikkösaaliin määrää ja koostumusta, valtalajien keskipainoa ja kokojakaumaa | Särkikalojen yksikkösaaliin ja särkikalojen osuuden väheneminen, särkikalojen ja ahvenen keskipainon kasvu, petokalojen osuuden lisääntyminen. |
Vedenlaadun seuranta
Vedenlaadun seurantaa jatketaan samalla tavalla kuin arvioitaessa hoitokalastuksen tarvetta. Talven näytteet pyritään ottamaan maaliskuussa ja avovesikauden näytteet kesä-, heinä-/elo- ja syyskuussa. Näytesyvyydet ovat mahdollisuuksien mukaan sekä 1 m pinnan alapuolelta että 1 m pohjan yläpuolelta.
Runsaan särkikalakannan selvän vähenemisen pitäisi näkyä sameuden, klorofylli- ja ravinnepitoisuuden, sekä niiden suhteen laskuna ja näkösyvyyden kasvuna. Näkösyvyyttä olisi hyvä seurata mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi ranta-asukkaiden toimesta myös virallisen seurannan rinnalla.
Hoitokalastuksen raportointiin sisällytetään lämpötilan ja näkösyvyyden seuranta pyyntijaksoilla.
|
Seuranta lintuvesien |
Seurattava |
Seurannan |
Odotettu |
|---|---|---|---|
| Vedenlaadun seuranta | Lämpötila ja näkösyvyys, sameus, kokonaisfos-fori ja -typpi, klorofylli-a (vain avovesikau-della), happi, pH, väri, lämpötila | Vesinäytteenotto neljä kertaa vuodessa (yksi talvella, kolme avovesikaudella). Ennen hoitokalastusta, vuosittain hoitokalastuksen aikana sekä pitkän ajan seurantana 3-5 vuotta hoitokalastuksen aloittamisen jälkeen. | Ravinne- ja klorofylli-pitoisuuden sekä klorofyllin ja kokonaisfosforin suhteen lasku, sameuden väheneminen, näkösyvyyden kasvaminen. |
Selkärangattomien seuranta
Muutokset vesiselkärangattomien ja pohjaeläimistön lajistossa ja biomassassa voivat kertoa onnistuneesta hoitokalastuksesta ja särkikalaston vähenemisestä.
|
Seuranta |
Seurattava |
Seurannan |
Odotettu |
|---|---|---|---|
| Vesiselkärangattomien seuranta | Vesiselkärangattomien lukumäärää aktiivipyydysten avulla, sekä täydentävänä menetelmänä pohjaeläimistöä standardin mukaisesti. | Ennen hoitokalastusta, viimeistään kolmantena vuonna hoitokalastusten aloittamisesta, sekä pitkän ajan seurantana 3-5 vuotta hoitokalastuksen aloittamisen jälkeen. | Vesiselkärangattomien ja pohjaeläinten lukumäärien kasvu, vesilintujen ravintokohteiden runsastu minen. |
Aktiivipyydysmenetelmä
Lintuvesillä hyödynnetään ensisijaisesti vesiselkärangattomiin kohdistuvaa aktiivipyydysmenetelmää, jolla voidaan arvioida kaikkien vesilintujen ravintokiltojen ravintokohteiden määrää erityisesti poikasten osalta. Pyynti toteutetaan kahdesti kesässä, mieluiten poikuelaskentoihin suositellun ajan (25.6.–20.7) alku- ja loppupuoliskolla.
Menetelmä ei ole standardoitu, eikä suoraa ohjetta pyydysten määrästä ja sijoittelusta ole annettu. Helmi-ohjelman lintuvesikohteilla on käytetty 20 pyydystä järveä kohden. Ne on sijoiteltu pareittain siten, että toinen pyydyksistä on ollut noin 1 m päässä rannasta ja mahdollisuuksien mukaan toinen noin 5 m päässä rannasta. Rantaan sijoitettavat pyydykset sidotaan mahdollisuuksien mukaan kiinni puun oksaan tai pensaaseen, ja 5 m päässä rannasta olevat sidotaan narulla kiinni pohjaan tökättävään keppiin. Pyyntiaika on 48 h. Pyydysten asettamisessa ja poisnoutamisessa on tärkeää ehkäistä sedimentin päätymistä pyydykseen. Pyydyksiin mahdollisesti päätyneet kalat on kirjattava, sillä ne voivat syödä selkärangattomat näytepurkista ja siten heikentävät tulosten luotettavuutta. Lintuvesien kunnostusten arvioinnissa käytetään selkärangattomien määritystarkkuutena Nudds & Bowlby (1984) artikkelissa kuvailtua jaottelua Elmberg ym. (1992) tekemin muutoksin. Lisäksi suuret vesikirput kirjataan heimon tai suvun tarkkuudella. Ennen selkärangattomien pyyntiä suojelualueiden mahdolliset vesiselkärangatonpyyntiä rajoittavat rauhoituspäätökset on tarkistettava ja haettava tarvittaessa poikkeuslupaa pyynnin toteuttamiseksi.
Pohjaeläinseuranta
Aktiivipyydysmenetelmällä ei saada kattavaa tietoa pohjalla elävistä selkärangattomista, kuten esimerkiksi surviaissääsken (Chironomidae) toukista, jotka ovat muun muassa sotkien tärkeitä ravintokohteita. Sukeltajasorsien ravintokohteiden määrien arvioinnissa voi täydentävänä seurantamenetelmänä voidaan hyödyntää vesienhoidon seurannan yhteydessä standardinmukaisesti toteutettavaa pohjaeläinseurantaa.
Pohjaeläinnäytteenotto toteutetaan biologisten seurantamenetelmien mukaisesti (Aroviita ym. 2020) joko järven rantavyöhykkeestä ottamalla kahdelta tai kolmelta erilliseltä rantapaikalta 20 sekunnin potkunäytettä (6 kpl/järvi) ja mahdollisuuksien mukaan syvänteistä 6 kpl Ekman-näytteitä
Eläinplanktonin seuranta
Eläinplanktonin lajistoa ja biomassaa voidaan seurata resurssien salliessa ennen hoitokalastusta, vuosittain hoitokalastuksen aikana ja pitkän ajan seurantana 3-5 vuotta hoitokalastuksen jälkeen. Särkikalakannan selvä väheneminen näkyy yleensä suurten vesikirppujen runsastumisena.
Eläinplanktonseuranta toteutetaan ottamalla 5-6 eläinplanktonnäytteen sarja heinäkuun puolivälin ja syyskuun puolivälin välisenä aikana 2-3 viikon välein . Jokaista näytteenottokertaa kohden otetaan rinnakkaisina näytteinä kolmelta erilliseltä pisteeltä pystysuuntaiset vesipatsaat joko Limnos-noutimen peräkkäisinä nostoina (pinnasta alkaen) tai matalilla järvillä pleksiputken avulla. Nostot yhdistetään saaviin, josta ne huuhdellaan 50 µm eläinplanktonhaavin läpi. Näytteet säilötään 94 % etanolilla siten, että lopulliseksi säilömisvahvuudeksi tulee 70 %. Tarkemmat ohjeet eläinplanktonnäytteenottoa varten ovat julkaisussa Ruoppa & Heinonen (toim. 2004).
Kasvillisuuden seuranta
Särkikalaston määrän väheneminen voi johtaa näkösyvyyden kasvun kautta uposkasvillisuuden laajenemiseen. Vesikasvillisuuden lajistoa ja peittävyyttä kannattaa mahdollisuuksien mukaan tarkastella ilmakuvien ja drone-kuvausten avulla, sekä tarkemmilla kasvillisuuskartoituksilla, joissa selvitetään eri elomuotojen kasvusyvyydet ja peittävyys.
Vesikasvillisuuden seurannoissa voidaan hyödyntää päävyöhykelinjamenetelmää (Leka ym. 2003), jossa käytetään 5 m:n levyisiä linjoja. Linja jaetaan päävyöhykkeisiin rajaamalla ne kasvillisuuden pääelomuotojen perusteella. Jakoa voidaan tarvittaessa tarkentaa valtalajin tai -lajien mukaan. Päävyöhykelinjoilla kasvilajien yleisyys arvioidaan käyttäen prosenttiasteikkoa. Lajien runsaus arvioidaan keskimääräisenä peittävyysprosenttina yhden neliömetrin alalta (Vallinkoski ym. 2004). Linjamenetelmän täydentämiseksi voidaan käyttää aluekartoitusmenetelmää, jossa tutkitaan sovitun pituisia (esim. 350–550 m) rantaviivan suuntaisia alueita, jotka leveyssuunnassa alkavat vesirajasta ja loppuvat vesikasvillisuuden päättymissyvyyteen.
Lisätietoa vesistökunnostusten seurantojen toteuttamisesta, Koljonen ym. 2020 (helda.helsinki.fi)
Kalaston huomioiminen muiden lintuvesien kunnostusmenetelmien yhteydessä
Vedenpinnan nosto
Vedenpinnan nosto on kertaluonteinen luvanvarainen kunnostusmenetelmä matalissa ja umpeen kasvavissa lintuvesissä. Se toteutetaan usein järven luusuassa eli lasku-uomassa olevalla tai siihen rakennettavalla padolla. Padon suunnittelun yhteydessä on otettava huomioon mahdollinen tarve turvata kalan kulku padon yli tai rajoittaa sitä.
Vedenpinnan noston vaikutuksia seurataan dokumentoimalla vesialaa, vedenkorkeuksia ja talviajan happipitoisuuksia sekä tarkkailemalla linnuston kehitystä, kalastoa ja vedenlaatua. Talvisen happitilanteen paraneminen vedenpinnan noston seurauksena voi voimistaa järven särkikalakantoja, millä voi olla haitallisia vaikutuksia vesilintuihin.
Ruoppaus
Ruoppauksen avulla poistetaan järven pohjalle kertynyttä pohjasedimenttiä tai maa-ainesta. Ruoppauksesta aiheutuu samenemista ja muuta työnaikaista haittaa vesiluonnolle. Kiintoaine saattaa tukehduttaa kalojen mätiä sekä tukkia kalanpoikasten kiduksia. Ruoppaukset saattavat lisäksi muuttaa virtaus- ja sedimentoitumisolosuhteita ja vaikuttaa kalojen kulkuun ja kutualueisiin tai pohjaeläimiin ja niiden elinolosuhteisiin. Haitallisia vaikutuksia voidaan vähentää ruoppausmenetelmän valinnalla, eristämällä ruopattava alue muusta vesialueesta suodatinkankaasta rakennetulla seinällää sekä töiden ajoituksella. Lintujen pesinnän kannalta paras ajankohta ruoppaukselle on talvi.
Ruoppauksen vaikutuksia arvioidaan seuraamalla pesivien vesilintuparien määrää, poikueiden ja/tai muuttomatkalla levähtävien vesilintujen määriä. Lisäksi seurataan vedenlaatua, sekä vaikutuksia kalastolle. Syvennettyjen alueiden merkitys särkikalojen parveutumiselle syksyllä tulisi arvioida ruoppauksen jälkeisinä vuosina. Lintujärvillä on perusteltua seurata ruoppauksen vaikutuksia myös pohjaeläimistöön.
Kirjallisuus
Aroviita, J., Juvonen, J., Siimes, K., Taskinen, A., Mitikka, S. 2020. Ohjeet Maa- ja metsätalouden vesistövaikutusten seurantaan (MaaMet) vuodelle 2019. https://www.syke.fi/hankkeet/maamet
Aitto-oja, S., Rautiainen, M., Alhainen, M., Svensberg, M., Väänänen, V-M, Nummi, P. & Nurmi, J. 2010. Riistakosteikko-opas. Metsästäjäin keskusjärjestö, Pohjanmaan riistanhoitopiiri ja Helsingin yliopisto. Vantaa. 55 s. ISBN 978-952-9593-88-0.
Bouffard, S.H. & Hanson, M. 1997. Fish in Waterfowl Marshes: Waterfowl Managers’ Perspective. Wildlife Society Bulletin. 25: 146–157.
Elmberg, J., Nummi, P., Pöysa, H. & Sjöberg, K. 1992. Do intruding predators and trap position affect the reliability of catches in activity traps? Hydrobiol. 239:187–193
Elmberg, J., Dessborn, L. & Englund, G. 2010. Presence of fish affects lake use and breeding success in ducks. Hydrobiologia 641: 215–223.
Fox, A.D., Balsby, T.J.S., Jørgensen, H.E., Lauridsen, T.L., Jeppesen, E., Søndergaard, M., Fugl, K., Myssen, P., Clausen, P. 2019. Effects of lake restoration on breeding abundance of globally declining common pochard (Aythya ferina L.). Hydrobiologia 830:33–44
Giles, N. 1994. Tufted Duck (Aythya fuligula) habitat use and brood survival increases after fish removal from gravel pit lakes. Hydrobiologia, 279/280: 387-392.
Hansson, L.-A., Annadotter, H., Bergman, E., Hamrin, S. F., Jeppesen, E., Kairesalo, T., Luokkanen, E., Nilsson P. A. & Søndergaard, M. 1998. Biomanipulation as an application of food chain theory: constraints, synthesis and recommendations for temperate lakes. Ecosystems 1: 558–574.
Iso-Tuisku, J. 2015. Puurijärven kunnostushankkeen pohjaeläinseuranta. Varsinais-Suomen ELY-keskus ja Kokemäenjoki LIFE. KVVY Kirjenro 932/15.
Jeppesen, E. & Sammalkorpi, I. 2002. Lakes. Julkaisussa: Davy, A. J. & Perrow, M. R. (toim.), Handbook of ecological restoration. Vol II. Restoration in practice. Cambridge University Press: 297−324.
Jeppesen E., Jensen J.P., Søndergaard M., Lauridsen T.L. & Landkildehus F. 2000: Trophic structure, species richness and biodiversity in Danish lakes: changes along a phosphorus gradient. Freshwater biology 45: 201–218.
Juvonen, S.-K. & Kurikka, T. (toim.) 2016. Suomen Ramsar -kosteikkotoimintaohjelma 2016–2020. Ympäristöministeriön raportteja 21. 80 s.
Keskinen, T., Marjomäki, T., Lappalainen, A., Salmi, P., Heikinheimo, O., Veneranta, L. & Syrjänen, J. 2018. Tutkimus ja seuranta. Teoksessa: M. Salminen, & P. Böhling (toim.), Kalavarojen käyttö ja hoito. B-osa (s. 480-539). Luonnonvarakeskus, Maa- ja metsätalousministeriö. Haettu 15.11.2019 http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-657-5
Koljonen, S., Sammalkorpi, I., Vilmi, A. & Hellsten, S. 2020. Vesistökunnostusten seurantojen toteuttaminen. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 13/2020.
Lakso, E. 2005. Järven vedenpinnan nosto. Teoksessa: Ulvi, T. & Lakso, E. (toim.). Järvien kunnostus. Ympäristöopas 114: 227−239. Suomen ympäristökeskus, Edita.
Lammi, E. 2019. Finnoon kosteikkoalueen linnuston seuranta 2018. Ympäristösuunnittelu Enviro, raportti. 31 s.
Leka, J., Valta-Hulkkonen, K., Kanninen, A., Partanen, S., Hellsten, S., Ustinov, A., Ilvonen, R. & Airaksinen, O. 2003. Vesimakrofyytit järvien ekologisen tilan arvioinnissa ja seurannassa. Maastomenetelmien ja ilmakuvatukinnan käyttökelpoisuuden arviointi Life Vuoksi –projektissa. Alueelliset ympäristöjulkaisut 312. 96 s.
Malinen, T., Kervinen, J. & Peltonen, H. 2017: Tuusulanjärven lahna-, pasuri-, ja särkikannat vuosina 2005−2011. Julkaisussa: Hietala, J. (toim.): Tuusulanjärven kunnostus vuosina 1999−2013–Hoitotoimia ja seurantaa. Uudenmaan elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskus. Raportteja 56/2017.
Nudds, T.D. & Bowlby, J.N. 1984. Predator-prey size relationships in North American dabbling ducks. Can J. Zool. 62: 2002–2008.
Nummi, P, Väänänen, V-M., Rask, M., Nyberg, K. & Taskinen, K. 2012. Competitive effects of fish in structurally simple habitats: perch, invertebrates, and goldeneye in small boreal lakes. Aquatic Sciences 74: 343–350.
Olin M., Rask M., Ruuhijärvi J., Kurkilahti M., Ala‐Opas P. & Ylönen O. 2002. Fish community structure in mesotrophic and eutrophic lakes of southern Finland: the relative abundances of percids and cyprinids along a trophic gradient. Journal of Fish Biology 60: 593–612.
Olin, M., Lappalainen, A., Sutela, T. Vehanen, T., Ruuhijärvi, J. Saura, A., Sairanen, S. 2014. Ohjeet standardinmukaisiin koekalastuksiin. RKTL:n työraportteja 21/2014.
Olney, P.J.S. 1968. The food and feeding-habits of the Pochard, Aythya ferina. Biological Conservation 1(1): 71−76.
Paavilainen, P. 2008. Lapinjärven kunnostus- ja käyttösuunnitelma. Uudenmaan ympäristökeskuksen raportteja 13/2008. Helsinki 2008. 179 s.
Rask, M., Ruuhijärvi, J., Olin, M., Lehtovaara, A., Vesala, S. & Sammalkorpi, I. 2005. Responses of zooplankton and fish to restoration in eutrophic Lake Tuusulanjärvi, in southern Finland. Verhandlungen des Internationalen Verein Limnologie 29: 545–549.
Rask, M., Olin, M. & Ruuhijärvi, J. 2010. Fish‐based assessment of ecological status of Finnish lakes loaded by diffuse nutrient pollution from agriculture. Fisheries Management and Ecology 17 (2): 126-133.
Ruoppa, M. & Heinonen, P. (toim.) 2004. Suomessa käytetyt biologiset vesitutkimusmenetelmät. Suomen ympäristö 682. ISBN 952-11-1642-0. 119 s.
Sammalkorpi, I. & Horppila, J. 2005. Ravintoketjukunnostus. Teoksessa: Ulvi, T. & Lakso, E. (toim.). Järvien kunnostus. Ympäristöopas 114: 169−189. Suomen ympäristökeskus, Edita.
Sammalkorpi, I., Mikkola-Roos, M. & Lammi, E. 2005. Kalaston merkitys linnuille lintuvesissä ja vesiensuojelukosteikoissa. Linnut-vuosikirja 2004: 145–149.
Sammalkorpi, I., Mikkola-Roos, M., Lammi, E. & Aalto, T. 2014. Ravintoketjukunnostus lintuvesien hoidossa. – Linnut-vuosikirja 2013: 154–163.
Sammalkorpi, I., Mikkola-Roos, M., Pöysä, H. & Rask, M. 2017. Miksi suojelu ei auta lintuvesillä? – Linnut-vuosikirja 2016: 112–121.
Sammalkorpi, I., Rintamäki, P. & Hautala, A. 2020. Ravintoketjukunnostusta linnustonsuojelualueella. Linnut-vuosikirja 2019: 134–137.
Sarvala, J., Helminen, H., Saarikari, V., Salonen, S. & Vuorio, K. 1998. Relations between planktivorous fish abundance, zooplankton and phytoplankton in three lakes of differing productivity. Hydrobiologia 363: 81-95.
Sarvala, J., Ventelä, A.-M., Helminen, H., Hirvonen, A., Saarikari, V., Salonen, S., Sydänoja A. & Vuorio, K. 2000. Restoration of the eutrophicated Köyliönjärvi (SW Finland) through fish removal: whole-lake vs. mesocosm experiences. Boreal Environment Research 5: 39–52.
Scheffer, M., Hosper, S. H., Meijer, M.-L., Moss, B. ja Jeppesen, E. 1993. Alternative equilibria in shallow lakes. Trends in Ecology and Evolution. 8,8:275–278.
Søndergaard, M., Jeppesen, E., Lauridsen, T.L., Skov, C., van Nes, E.H., Roijackers, R., Lammens, E. & Portielje, R. 2007. Lake restoration: successes, failures and long-term effects. Journal of Applied Ecology 44(6): 1095–1105
Søndergaard, M., Liboriussen, L., Pedersen, A.R., Jeppesen, E. (2008) Lake restoration by fish removal: short- and long-term effects in 36 Danish lakes. Ecosystems 11:1291–1305.
Vallinkoski, V.-M., Kanninen, A. Leka, J. & Ilvonen, R. 2004. Vesikasvillisuus pienten järvien tilan ilmentäjänä. Ilmakuvatulkintaan ja maastoseurantoihin perustuvat ekologisen tilan mittarit. Suomen ympäristö 725. 90 s.
Viinikkala, J., Mykkänen, E. & Ulvi, T. 2005. Ruoppaus. Teoksessa: Ulvi, T. & Lakso, E. (toim.). Järvien kunnostus. Ympäristöopas 114: 211−226. Suomen ympäristökeskus, Edita.
Väänänen, V-M., Nummi, P., Pöysä, H., Rask, M. & Nyberg, K. 2012. Fish-duck interactions in boreal lakes in Finland as reflected by abundance correlations. Hydrobiologia. 697(1): 85–93.
Lintuvesien hoitokalastusohjeen ovat kirjoittaneet Ilkka Sammalkorpi, Laura Härkönen, Jukka Ruuhijärvi, Markku Mikkola-Roos, Aili Jukarainen ja Pekka Rusanen
Lisätietoja
Erikoistutkija Laura Härkönen, laura.harkonen@syke.fi