Sisämaan tulvametsät
Sisämaan tulvametsällä tarkoitetaan aluetta, joka on vesistön rannassa sijaitseva, tulvan aikaan kostea ja ajoittain kuivuva, lehtipuuvaltainen metsikkö, jonka kasvillisuuden rakennepiirteissä ja lajistossa näkyvät toistuvan tulvan vaikutukset, ja josta havupuut, varvut sekä sammalet puuttuvat tai jossa ne esiintyvät niukkoina.
Levinneisyys
Tulvametsiä esiintyy koko maassa tulvaisten vesistöjen rannoilla. Niiden esiintyminen on alueellisesti painottunut suurten jokivesistöjen varsille ja alueille, joilla on vähän tulvia tasaavia järvialtaita. Pienvesien yhteydessä on kapeita tulvametsäreunuksia. Säilyneet esiintymät ovat Etelä-Suomessa pieniä ja harvinaisia. Pohjoisessa tulvametsiä on laajempina kokonaisuuksina jokivarsilla.
Luontotyypin tunnistaminen
Luontotyyppiin kuuluvat jokien, purojen, jokisuistojen sekä järvien ja lampien rantojen tulvametsät. Lehtipuuvaltaisia tulvametsiä esiintyy yleensä siellä, missä vesipeitto paikalla kestää keskimäärin 3–5 % kasvukaudesta: noin 5–7 päivää. Lapissa tulvametsää voi muodostua myös vähäisemmällä tulvimisella.
Tulvan toistuvuuden merkitystä ei täsmälleen tunneta, mutta kerran vuosikymmenessäkin toistuva, riittävän pitkäkestoinen tulva voi riittää lehtipuuvaltaisten tulvametsien kehittymiseen. Lisäksi tulvametsien kehittyminen edellyttää maaperän kuivumista kesällä. Tulvametsiä ylläpitävät parhaiten säännölliset kevättulvat.
Rannan kaltevuudesta ja tulvan voimakkuudesta riippuen tulvametsävyöhykkeen leveys vaihtelee muutamasta metristä kymmeniin metreihin. Tyypillisesti tulvametsiä esiintyy suurehkojen säännöstelemättömien jokien rannoilla, missä tulviminen on säännöllistä ja pitkäkestoista, sekä jokien matalissa saarissa ja jokisuistoissa. Joen rannalle voi muodostua korkeampi tulvapenkka, jonka taakse jää matalampi tulvatasanne; molemmilta voi löytyä omanlaistaan tulvametsää.
Rannikon jokisuistoissa, jotka ovat kehittyneet joen tuomalle sedimentille ja jotka ovat edelleen jokitulvan vaikutuspiirissä, esiintyy usein tulvametsiä. Pelkän meritulvan vaikutuspiirissä olevat metsät eivät kuulu sisämaan tulvametsiin. Laikuittain tulvametsiä esiintyy myös pienten jokien ja purojen varsilla. Järvien rannoilla tulvametsät ovat harvinaisempia.
Tulvaiset alueet ovat usein vyöhykkeellisiä, koska eri kasvilajit sietävät tulvaa eri tavoin. Puulajeista kuusi kestää tulvaa huonoimmin, pajut parhaiten. Nykyiset tulvametsät ovat usein palautuneet paikoille, jotka ovat välillä olleet raivattuina laitumina, niittyinä tai peltoina ja sittemmin hylätty luontaisesti metsittymään.
Vedenkorkeustietojen puuttuessa tulvaisuuden voi havaita kertyneestä sedimentistä maassa tai puiden rungoilla sekä tulvan mukana paikalle kulkeutuneesta ryönästä. Sedimentin rehevöittävä vaikutus on tärkeä monien tulvametsien lehtomaiselle kasvillisuudelle. Sammalten niukkuus tulvametsissä johtunee tulvan tuoman lietteen tukahduttavasta vaikutuksesta.
Puusto on aidoissa tulvametsissä lehtipuuvaltaista, mikä ei ole ohimenevä kehitysvaihe, vaan vakaa tilanne. Hieskoivu, lepät, tuomi, haapa, puumaiset pajut ja Etelä-Suomessa joskus jalot lehtipuut ovat pääpuulajit. Vain harvoin tulvan alle jäävillä paikoilla voi esiintyä mäntyä ja yksittäisiä kuusia. Joissain tulvametsissä on tiheä pensaskerros, jossa eri pajulajit, korpipaatsama, tuomi, pihlaja ja koiranheisi ovat runsaimpia, ja myös katajaa voi esiintyä.
Aluskasvillisuudessa heinät sekä korkeat tai matalat lehtoruohot, kuten mesiangervo, vuohenputki, lillukka ja nokkonen sekä pohjoisessa kullero ja metsäkurjenpolvi, ovat tyypillisiä. Myös korpien ja kangasmetsien ruohot ja heinät menestyvät tulvametsissä. Varvut puuttuvat tai ovat niukkoja kaikissa tulvametsätyypeissä. Pohjois-Lapissa routa nostaa tulvametsiin mättäitä, joille leviää juolukkaa. Metsänpohjan sammalet puuttuvat tulvametsistä kokonaan tai niitä esiintyy vain hyvin niukasti. Sen sijaan puiden runkojen alaosissa voi kasvaa sammalia, kuten metsäkamppisammal tai tulvametsiin erikoistuneet viitasammal ja tulvasammal.
Tulvametsien kasvillisuus vaihtelee suuresti riippuen metsän sijainnista, tulvan voimakkuudesta, maaperästä ja kehityshistoriasta. Metsä- tai kasvupaikkatyyppinä tulvametsiä ei yleensä ole tunnistettu, vaan ne on luettu lehtoihin tai korpiin ja joskus erotettu lisämääreellä tulvaisuus.
Luontotyypin tilaa heikentävät ja parantavat toimet
Tulvametsiä on säilynyt Etelä-Suomessa hyvin vähän. Niiden tilaa heikentävät vesistöjen säännöstelyn lisääminen sekä vesistöjen perkaukset ja uomien oikaisut. Myös metsänkäsittely, ojittaminen ja pellonraivaus heikentävät tulvametsien tilaa.
Ilmastonmuutos uhkaa Etelä-Suomen tulvametsiä vesistöjen tulvarytmin muuttuessa, koska talvitulvien tulvametsiä ylläpitävä vaikutus on kevättulvia heikompi. Tämä kehitys voi johtaa tulvametsien kuusettumiseen, jota voidaan hoitotoimilla estää. Jos rajattavan luontotyyppiesiintymän todetaan tarvitsevan luonnonhoitoa, hoitotoimia suunnitellaan ja niiden toteuttamisesta neuvotellaan maanomistajan kanssa osana rajauspäätösmenettelyä.
Tulvametsien ennallistamista voidaan yhdistää vesistösuunnitteluun, jossa samalla ehkäistään taajamien ja tärkeiden viljelyalueiden tulvavahinkoja. Tällöin on perusteltua selvittää mahdollisuuksia ohjata ja pidättää tulvavesiä tulvametsien potentiaalisilla palautus- ja tilan parantamiskohteilla.
Tulvametsien tilaa voidaan parantaa myös tukkimalla mahdollisia ojia. Lehtipuuvaltaisuus voidaan säilyttää poistamalla kuusen alikasvustoja. Kohdekohtaisesti valitaan, annetaanko hylätyille tulvaniityille kehittyä tulvametsää vai ryhdytäänkö niittyjä jälleen hoitamaan perinnebiotooppeina.
Laajemmat tiedot luontotyypistä:
Luonnonsuojelulain luontotyyppien inventointiohje, luonnos 15.5.2024 (ei saavutettava) (pdf, 49 Mt)