Kedot
Kedolla tarkoitetaan aluetta, joka on luontaisesti tai perinteisen maankäytön muovaamana syntynyt, pääosin puuton ja matalakasvuinen kuiva niitty hiekka-, sora- tai moreenimaalla.
Levinneisyys
Ketoja on koko maassa, eniten Varsinais-Suomessa, Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Perinteisen maankäytön tuloksena eli niittämällä tai laiduntamalla syntyneitä ketoja on jäljellä arviolta vain noin 400-700 hehtaaria.
Tätäkin vähemmän on luontaisesti avoimena pysyviä ketoja. Niitä esiintyy pääasiassa ulkosaariston saarilla Suomenlahdella ja Pohjanlahdella Merenkurkun eteläpuolella. Luontaisesti avoimia ketoja voi esiintyä myös manner-Suomessa puuttomilla, kuivilla kivennäismailla. Esimerkiksi Itä-Lapissa on puuttomia, heinävaltaisia alueita, jotka voivat täyttää luonnonsuojeluasetuksessa kuvatun kedon määritelmän.
Perinteisen maankäytön vaikutuksesta syntyneet kedot sijaitsevat usein mäkien aurinkoisilla rinteillä kylien tuntumassa tai peltosaarekkeiden etelä- ja lounaisreunoilla. Lounais-Suomessa ja Hämeessä ketoja on tyypillisesti rautakautisilla asuinpaikoilla. Myös kyläteiden varsilla ja Lapin perinteisillä asuinkentillä on ketoja, samoin hakamaiden ja metsälaitumien kuivissa ja avoimissa osissa.
Luontotyypin tunnistaminen
Kedot ovat hiekka-, sora- ja moreenimaiden kuivia niittyjä, jotka ovat muokkaamattomia ja pääosin puuttomia ja matalakasvuisia. Kooltaan ne ovat varsin pieniä, useimmiten alle hehtaarin suuruisia.
Pääosa kedoista on perinnebiotooppeja, joille kuitenkin kuivina ja paahteisina ympäristöinä riittää suhteellisen lyhytkestoinen eikä välttämättä vuosittain toistuva laidunnus tai niitto. Ketoja syntyy ja pysyy avoimina ja matalakasvuisina myös luontaisesti ulkosaariston olosuhteissa sekä manner-Suomessa muiden luontaisten syiden, kuten kylmän pienilmaston tai epäsäännöllisten tulvien seurauksena.
Kedoista on erotettu kuusi tyyppiä, joista viisi ensin mainittua edustaa pääasiassa perinnebiotooppeja ja viimeinen luontaisesti syntyneitä ketoja: kalkkivaikutteiset pienruohokedot, karut pienruohokedot, kangaskedot, mäkikaurakedot, heinäkedot sekä Itämeren epilitoraalikedot. Ketojen kasvillisuus on ruoho- ja heinävaltaista, poikkeuksena kuitenkin kangaskedot, joilla on myös varpuja. Kangasketoja esiintyy etenkin Lapin asuinkentillä, joilla niiden syntyyn on vaikuttanut myös tallaus.
Kedot ovat kasvien lisäksi tärkeitä elinympäristöjä pölyttäjähyönteisille, kuten päiväperhosille, pistiäisille ja kovakuoriaisille sekä kuivien ympäristöjen harvinaisille sienille. Kulttuurimaisemassa sijaitsevat kedot ovat tunnusmerkkejä pitkään jatkuneesta laidunkäytöstä. Kumpare- tai rinnesijaintinsa vuoksi ne erottuvat usein merkittävinä maisemaelementteinä.
Luontotyypin tilaa heikentävät ja parantavat toimet
Rakentaminen, maaperän muokkaaminen ja metsittäminen heikentävät ketojen tilaa. Umpeenkasvaneita alueita on tarpeen raivata, kulottaa tai muutoin kunnostaa. Perinteisen maankäytön synnyttämien tai laajentamien ketojen tilan parantaminen ja hyvän tilan ylläpito edellyttävät niittämistä tai laiduntamista. Hoitotoimia suunnitellaan ja niiden toteuttamisesta neuvotellaan maanomistajan kanssa osana rajauspäätösmenettelyä. Luonnonhoidollisia toimia tehdään ELY-keskuksen ohjauksen mukaan ja niihin voi saada tukea tai avustusta. Muinaisjäännösalueilla hoidosta sovitaan museoviranomaisten kanssa.
Niitosta syntyvä kasvimateriaali tulee korjata kedolta pois, eikä laidunnus saa olla rehevöittävää. Rehevöitymisen estämiseksi kedot on tarpeen pitää erillään nurmilaitumista ja välttää lisäruokintaa.
Kuivaa ja matalakasvuista ketoa ei ole tarpeen laiduntaa tai niittää joka vuosi. Pohjoisimmassa Lapissa ketojen umpeenkasvu on muuta maata hitaampaa, ja myös porolaidunnus hidastaa umpeenkasvua.
Laajemmat tiedot luontotyypistä:
Luonnonsuojelulain luontotyyppien inventointiohje, luonnos 15.5.2024 (ei saavutettava) (pdf, 49 Mt)