Kalkkikalliot
Kalkkikalliolla tarkoitetaan aluetta, joka on osin tai kokonaan kalsiittisen kalkkikiven ja dolomiitin muodostama kalliopaljastuma, jolla esiintyy kalkkitummaraunioista, kalliorikkoa, ketokäenminttua, mäkimeiramia, seinäraunioista, kalkkikynsisammalta, kalkkipalmikkosammalta, kalkkikiertosammalta, kielikellosammalta, kalkkikahtaissammalta, kalkkikarvasammalta, kalkkikuoppajäkälää, kalkkirakojäkälää, kalvas-, kalkki-, viher- tai pullokansijäkälää, siro-, rusko- tai maksakilpisiä, kupu-, ruso- tai kalkkinuppujäkälää tai vastaavaa kalkinvaatija- ja kalkinsuosijalajistoa.
Levinneisyys
Kalkkikivi on Suomen kallioperässä hyvin harvinaista. Etelä-Suomen kalkkikiviesiintymät ovat lähinnä kalsiittista kalkkikiveä, kun taas Itä- ja Pohjois-Suomessa ne ovat yleensä dolomiittivaltaisia. Kalsiittisen kalkkikiven ja dolomiitin osuus Suomen kallioperästä on vain 0,15 %, ja osuus kalliopaljastumista on vielä pienempi.
Kalkkikiviesiintymien levinneisyys kattaa lähes koko maan, mutta siinä on selviä keskittymiä: lounaisrannikko, Pohjois-Savo, Kainuun vaarajakso, Tornion ja Tervolan seutu, Pohjois-Kuusamo, Kittilä sekä Pelkosenniemen–Sallan seutu. Suomen laajimmat kalkkikalliot ovat Tunturi-Lapissa Enontekiöllä. Kalkkikallioiden esiintyminen painottuu Suomessa lehtokeskuksiin.
Luontotyypin tunnistaminen
Kalkkikalliot ovat kalliopaljastumia, jotka muodostuvat osin tai kokonaan kalsiittisesta kalkkikivestä tai dolomiitista ja joilla esiintyy kalkinvaatija- ja kalkinsuosijalajistoa. Vaikka kalkkikallioiden arvioitu yhteispinta-ala on Suomessa hyvin pieni, noin 500 hehtaaria, on niiden eliölajisto poikkeuksellisen runsas. Kalkkikallioita esiintyy monenlaisissa ympäristöissä rannoilta kuiviin lakikallioihin ja paahteisiin etelärinteisiin.
Kalkkikalliot ovat yleensä loivapiirteisiä ja niiden kalliorinteet ja -seinämät matalia. Kooltaan ne ovat tavallisimmin hyvin pieniä, usein vain neliömetrien tai aarien kokoluokkaa. Kalkkikallioihin luetaan mukaan vanhat kalkkilouhokset, joille on palautunut kalkkikallioille tyypillistä kasvillisuutta.
Kalkkikalliot voivat olla avoimia tai vaihtelevasti puustoisia ja pensaikkoisia. Kasvillisuuden muodostavat suurelta osin kalkkia suosivat ja vaativat jäkälät, sammalet ja putkilokasvit, joiden joukossa on paljon harvinaisia ja uhanalaisia lajeja. Usein kalkkikallioilla tavataan myös keskiravinteisille ja karuille kallioille ominaista kasvilajistoa, joten lajien kokonaismäärässä kalkkikalliot ovat kallioelinympäristöjen ehdotonta huippua. Etelä- ja Pohjois-Suomen lajisto poikkeaa suuresti toisistaan. Putkilokasveissa kalkinvaatijalajeja on vähän, joten kalkkikallioiden tunnistaminen onnistuu varmimmin sammalien ja jäkälien perusteella.
Kalkkikallioluontotyyppiin kuuluvat myös kalkkikallioiden ketomaiset osat, joita tavataan kalkkikallioilla pääasiassa Etelä-Suomessa. Niiden kasvillisuus on usein aiemman laidunnuksen muovaamaa, mutta laidunnus ei ilmeisesti ole välttämätöntä ketomaisen kalkkikalliokasvillisuuden muodostumiselle.
Luontotyypin tilaa heikentävät ja parantavat toimet
Kalkkikallioiden tilaa heikentävät rakentaminen, kaikki kallioperään kajoava toiminta, kuten louhinta ja näytteenotto, maa- ja kallioperän peittäminen maa-aineksilla, hakkuutähteillä, kasvijätteillä (etenkin puutarhajäte, joka voi levittää haitallisia vieraslajeja) tai muulla materiaalilla sekä kasvien ja muiden eliölajien keräily. Myös muu kalliota ja kasvillisuutta kuluttava toiminta, kuten maastoajo (ml. maastopyöräily) tai kalliokiipeily saattavat heikentää luontotyypin tilaa.
Metsänkäsittely voi tilanteen mukaan heikentää tai parantaa luontotyypin tilaa, ja sitä tulee toteuttaa vain yhdessä ELY-keskuksen kanssa sovitun suunnitelman mukaisesti. Tämä voi tarkoittaa täydellistä koskemattomuutta, jatkuvapeitteistä metsänkasvatusta tai tarkoituksellista puuston harventamista. Monissa tapauksissa rajausalueilla vähäinen kotitarvepuun otto ei heikennä luontotyypin tilaa. Jos alueella esiintyy jalopuulajeja, niitä tulee suosia metsänhoitotoimissa. Jos kalkkikalliolla tarvitaan luonnonhoitoa, hoitotoimet suunnitellaan ja niiden toteuttamisesta neuvotellaan maanomistajan kanssa osana rajauspäätösmenettelyä.
Sellaisilla kalkkikallioilla, joiden lajisto on sopeutunut tasaisen kosteisiin ja varjoisiin pienilmasto-oloihin, kaikenlainen puuston poisto on luontotyypin tilaa heikentävää. Toisaalta myös voimakkaasti tihentynyt puusto on kalkkikallion ympärillä useimmiten haitallinen tekijä, koska puiden tuottama karike voi peittää pieniä kalkkikalliopaljastumia ja hapan neulaskarike köyhdyttää niiden lajistoa. Tällaisissa tapauksissa alueella tulee raivata jo muodostuneita tiheikköjä ja kuljettaa hakkuutähteet pois. Alikasvoskuusten poisto on usein tarpeen kuusettumisen alkuvaiheessa olevilla alueilla.
Vanhoja kalkkilouhoksia on monissa tapauksissa käytetty epävirallisina pienkaatopaikkoina. Hajoamattomat jätteet ja myös maatuneesta jätteestä syntyneet multakerrostumat tulee kuljettaa pois. Kalkkikallioalueet voivat tarvita myös haitallisten vieraslajien torjuntaa.
Kalkkikallioiden jo karikkeeseen peittyneitä tai tavanomaisen metsäkasvillisuuden valtaamia kalliopintoja voidaan asiantuntijan ohjauksessa paljastaa ja näin mahdollistaa tyypillisen kalkkikalliolajiston leviäminen laajemmalle alueelle. Myös laidunnus on mahdollinen kalkkikallioiden hoitotapa. Siinä on huolehdittava, että karja ensisijaisesti syö kasvillisuutta eikä rehevöitä kalkkikallioita siirtämällä ravinteita muualta kalkkikallioille.
Laajemmat tiedot luontotyypistä:
Luonnonsuojelulain luontotyyppien inventointiohje, luonnos 15.5.2024 (ei saavutettava) (pdf, 49 Mt)