Luonnon monimuotoisuus turvaa elämän edellytykset maapallolla
Kaikki alkaa geologiasta
Luonnon monimuotoisuuden perusta on maassa. Maa- ja kallioperä – yhdessä ilmaston kanssa – asettavat elämän reunaehdot. Ne sanelevat ympäristön fyysiset ominaisuudet ja ulottuvuudet: kivennäismaan laadun ja paksuuden tai järvialtaan syvyyden. Ne määrittävät, missä vesi seisoo ja mihin se juoksee. Eliöt jatkavat sitten tästä. Kasvit, eläimet, sienet ja pieneliöt täyttävät maan tai veden ja muokkaavat ympäristönsä elinoloja. Ne luovat ravintoverkkoja ja muita suhteita. Syntyy toimiva ekosysteemi, jossa jokaisella eliöllä on oma merkityksensä.
Satoja luontotyyppejä …
Tietty fyysinen ympäristö ja sille ominainen lajisto muodostavat yhdessä luontotyypin. Luontotyypit edustavat monimuotoisuuden ylätasoa. Ne voidaan tunnistaa kullekin luontotyypille ominaisista piirteistä, aivan kuten eliölajit tunnistetaan ominaispiirteistään. Osa luontotyypeistä, esimerkiksi kuivat kangasmetsät, ovat Suomessa hyvin yleisiä. Toiset taas ovat tuiki harvinaisia. Suomesta on tunnistettu kaikkiaan noin 400 luontotyyppiä. Niistä lähes puolet luokitellaan uhanalaisiksi.
… kymmeniä tuhansia lajeja…
Siitä lähtien, kun elämä syntyi maapallolle, se on kulkenut kohti suurempaa lajikirjoa. Matkalla on tosin ollut notkahduksia: maapallon historiasta tunnetaan viisi ajanjaksoa, jolloin lajeja on kuollut joukoittain sukupuuttoon. Tuoreimman joukkotuhon aiheutti asteroidin törmäys maahan noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Se hävitti dinosaurukset maanpinnalta.
Tätä nykyä maapallolla elää arviolta 5–30 miljoonaa eliölajia. Suomessakin lajikirjo on mittava: noin 48 000 lajia, kun mikroskooppisen pieniä lajeja ei lasketa mukaan. Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Seuraavaksi eniten on sieniä, kasveja ja leviä. Nisäkkäät, linnut, kalat ja muut selkärankaiset ovat vähemmistössä: niitä on Suomessa vain runsaat 400 lajia.
Suomessa arvoidaan olevan noin 48 000 lajia
Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Selkärankaisia kuten nisäkkäitä ja lintuja maassamme tavataan noin 400 lajia.
… määrättömästi geeniyhdistelmiä
Lajikirjon kehittyminen ei olisi ollut mahdollista ilman perinnöllistä monimuotoisuutta. Jokaisen lajin sisällä on geneettistä vaihtelua; eri yksilöillä on hieman erilainen geeniperimä. Tämän vaihtelun ansiosta lajeilla on edellytykset muuntua ja sopeutua uusiin tilanteisiin ja ympäristöoloihin. Sopeutumisen edetessä lajeista syntyy uusia muotoja ja alalajeja sekä lopulta uusia lajeja. Kehitys estyy, jos lajin yksilömäärä käy kovin vähiin. Kun populaatio kutistuu, myös sen geenivaranto supistuu. Tämä voi olla lajin säilymiselle kohtalokasta.
Monimuotoinen luonto on mahdollisuuksien maailma
Monimuotoisuuden kaikki tasot – luontotyypit, lajit ja geeniperimä – ovat yhtä tärkeitä. Ne ovat myös sidoksissa toisiinsa. Luontotyyppien runsaus ja elinvoimaisuus pitävät yllä lajikirjoa. Geeniperimä taas turvaa yksittäisen lajin säilymisen. Ihmisellä on monta syytä vaalia luonnon monimuotoisuutta. Terve ja monimuotoinen luonto takaa meille hyvän hengitysilman ja puhtaan veden. Se tuottaa kalaa ja muita luonnonantimia ja hoitaa monien hyötykasvien pölytyksen.
Luonto luo myös edellytykset metsätaloudelle, matkailulle ja muille elinkeinoille. Se toimii virkistyksen ja inspiraation lähteenä ja on osa kulttuuriperintöämme. Luonnon merkitys hiilinieluna on mittaamattoman tärkeä. Kaikkia luonnon suomia mahdollisuuksia ei vielä tunneta. Elollinen luonto on kuin pohjaton raaka-aineiden ja oivallusten sammio. Sieltä voi ammentaa uusia lääkkeitä ja raaka-aineita tai ottaa mallia aivan uudenlaisten tuotteiden kehittämiseen.
Kuudes sukupuuttoaalto on meneillään
Ihmiskunta on kohdellut luontoa kaltoin. Noin kolmasosa maailman luonnon monimuotoisuudesta on menetetty ihmisen toiminnan vuoksi. Maapallon luonnonhistoriassa on menossa kuudes sukupuuttoaalto. Selkärankaisia eläinlajeja häviää maapallolta noin sata kertaa nopeammin kuin luontaisesti.
Sama suuntaus näkyy muissa eliöryhmissä. Suomesta on hävinnyt jo yli 300 lajia, ja joka yhdeksäs on uhanalainen. Etenevä luontokato, yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa, vaarantaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin. Luontotyyppien ja lajien häviäminen haavoittaa ekosysteemejä ja heikentää luonnon kiertokulkuja. Ruoantuotanto vaikeutuu, mikä synnyttää ympäristöpakolaisuutta ja horjuttaa maailmantaloutta. Ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollisuudet kapenevat.
Miksi monimuotoisuus vähenee?
Luontokato johtuu pääosin siitä, että ihmiskunta on ottanut käyttöönsä valtaosan planeettamme maapinta-alasta ja muokannut sitä liian rajusti. Luonnonkasvit ja -eläimet ovat joutuneet väistymään viljelykasvien ja kotieläinten tieltä. Lisäksi kalakantoja ja muita luonnonantimia hyödynnetään kestämättömästi. Luontoa myös kuormitetaan päästöillä. Suomi ei ole syrjässä kehityksestä.
Meilläkin luontokadon pääsyy on maankäyttö, ennen muuta metsätalous sekä maatalouden muutokset. Paljon luontoa jää myös rakentamisen alle. Tiet ja muu infrastruktuuri pirstovat luonnonalueita, padot estävät vaelluskalojen kulun. Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat ekosysteemejä. Lisäuhan aiheuttavat vieraslajit, jotka valtaavat elintilaa kotimaisilta lajeilta.
Suunnanmuutos on mahdollinen
Euroopan unionin jäsenmaiden yhteinen tavoite on pysäyttää Euroopan luontokato vuoteen 2030 mennessä. Tehtävä vaatii paljon työtä, mutta se on mahdollinen. Luontoa on mahdollista hyödyntää kestävästi ja kohdella liittolaisena eikä vihollisena tai kilpailijana. Suomessa tehtävää helpottaa se, että luonnon monimuotoisuus ja sen uhat tunnetaan hyvin. Luonnon tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia seurataan tarkasti ja uutta tekniikkaa hyödyntäen. Arvokkaat luontoalueet on kartoitettu, ja vesistöille on laadittu hoitosuunnitelmia. Suomen lajien uhanalaisuusarviointi on maailman kattavimpia. Tieto luo edellytykset oikealle ja tehokkaalle toiminnalle.
Saadaanko kehitys kääntymään?
Luontokadon torjunta edellyttää samankaltaista laaja muutosta yhteiskunnassa kuin ilmastonmuutoksen hillitseminen. Luonnon monimuotoisuus pitää ottaa huomioon kaikissa suunnitelmissa ja hankkeissa. Jos luontohaittoja ei voida välttää, haitat hyvitetään ennallistamalla tai suojelemalla korvaavia luontoalueita toisaalla. Osa luonnosta pitää jättää kokonaan rauhaan. Euroopan unionin biodiversiteettistrategian mukaan kaikkien elinympäristöjen pinta-alasta pitää suojella 30 prosenttia. Suomessa tavoitteeseen on vielä matkaa.
Suomen maa-alueiden suojeluprosentti on nyt noin 14, ja suojelu painottuu pohjoisen puuttomille ja vähäpuustoisille maille. Meripinta-alasta on suojeltu noin 11 prosenttia. Hyvä uutinen on, että ajattelutapa on muuttumassa. Luonnon monimuotoisuuden tärkeys ymmärretään, ja monet ovat myös valmiita muuttamaan ja kehittämään toimintatapojaan. Asiassa pitäisi kuitenkin edetä paljon nykyistä nopeammin, jotta luontokato saadaan pysäytettyä.
Julkaisija
Luonnon monimuotoisuus - Varsinais-Suomi ja Satakunta
Lounais-Suomen alueella on hyvin monimuotoisia luontotyyppejä. Varsinais-Suomen rannikkoalueilla esiintyy lämmintä ilmastoa edellyttäviä jalopuumetsiä, joissa esiintyy useita sellaisia uhanalaisia lajeja, joita tavataan vain eteläisimmässä Suomessa. Saaristomeri ja Selkämeri ovat maailmanlaajuisesti ainutlaatuisia luonto- ja maisemakokonaisuuksia. Sisämaata luonnehtii Varsinais-Suomessa Salpausselän harjujaksot ja avoimia peltomaisemia halkovat jokinotkot. Pohjois-Satakunnassa on runsaasti soita ja erämaisempia alueita sekä harjumuodostumia. Lounais-Suomessa on erityisen arvokkaita perinnebiotoopeja ja paahdeympäristöjä, joissa esiintyy valtakunnallisesti merkittävä osa Suomen uhanalaislajistosta.
Varsinais-Suomen ja Satakunnan lajisto
Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa esiintyy runsaasti uhanalaisia lajeja. Erityisesti monet saaristoelinympäristöissä, perinnebiotoopeilla ja eteläisissä lehdoissa esiintyvät lajit ovat riippuvaisia Varsinais-Suomen ja Satakunnan esiintymispaikkojen säilymisestä.
Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne) on suuressa osassa Eurooppaa taantunut ja uhanalainen kookas päiväperhonen. Se kuuluu EU:n luontodirektiivin tiukkaa suojelua vaativiin lajeihin. Varsinais-Suomessa pikkuapollo lentää paikoittaisena kesäkuun ajan Houtskarin alueella, Rymättylän saaristossa ja Nauvon sekä Korppoon pääsaarten pohjoispuolella sekä Halikonjoen ja Someron Rekijoen alueilla. Satakunnassa lajia on Raumalla ja Eurajoella. Lajin toukka syö pystykiurunkannusta, ja pikkuapollon esiintyminen onkin tiukasti sidottu tähän keväällä kukkivaan ja myöhemmin nopeasti lakastuvaan kasviin sekä puoliavoimeen maisemaan.
Saaristomerellä liikkuessa voi hyvällä onnella nähdä seljankämmekän (Dactylorhiza sambucina). Laji kukkii toukokuun puolivälistä kesäkuulle. Seljankämmekällä on kaksi värimuotoa, punainen ja vaalean kellertävä, josta punertavan värimuodon näkee maastossa useammin. Seljankämmekkä kasvaa kasvupaikoilla, jossa maaperässä on kalkkia ja maaperä ei ole hapan. Seljakämmekälle sopivia kasvupaikkoja onkin näiden vaatimusten vuoksi vain vähän ja mieluiten se kasvaa hyvin hoidetuilla perinnemaisemilla, kuten kedoilla, hakamailla, lehdesniityillä ja avoimilla tuoreilla niityillä.
Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa on monimuotoinen linnusto. Täällä pesii merkittävä osa Suomen saaristolinnuista, mantereen monipuoliset luontotyypit tarjoavat pesimäalueita maa- ja sisävesielinympäristöissä viihtyville lajeille ja erityisesti rannikolla voi kevät- ja syysmuuttokausina seurata lintujen muuttoa. Hauska näköinen viiksitimali (Panurus biarmicus) pesii rannikon laajoissa ruovikoissa järviruokojen varaan rakennetussa korimaisessa pesässä. Saaristolintuihin kuuluvan selkälokin (Larus fuscus) lajin kanta on voimakkaasti taantunut ja laji on nykyään erittäin uhanalainen. Selkälokille Suomi on hyvin tärkeä pesimäalue, sillä sen fuscus-alalajin kannasta kolmannes pesii Suomessa. Varsinais-Suomen ja Satakunnan vanhoissa lehtimetsissä voi tavata vihreäselkäisen harmaapäätikan (Picus canus).
Varsinais-Suomen ja Satakunnan erikoispiirteitä
Vedenalainen meriluonto
Saaristomeren ja Selkämeren vedenalainen luonto koostuu erilaisten elinympäristöjen kokonaisuudesta. Saaristomerellä saaristo vaihettuu sisäsaaristosta välisaaristoksi ja edelleen ulkosaaristoksi, jossa vesi on kirkkainta ja suolapitoisuus korkeampi. Saaristomerellä sisäsaaristossa maalta tulevat valunnat ja jokivedet alentavat suolapitoisuutta ja samentavat vettä. Sisäsaaristossa vesi pääsee myös lämpenemään mataluuden ja saarien luoman suojan vuoksi. Ulommaksi mentäessä meri avautuu, ja veden vaihtuminen on suurempaa. Selkämerellä saaristo vaihettuu toisaalta rannikolta avoimen ulkomeren suuntaan, mutta lisäksi myös etelästä pohjoiseen. Selkämeren suolapitoisuus laskee pohjoisosaa kohti, missä jokien ja maalta tulevien valumien tuoma makean veden vaikutus on suurempi kuin eteläisen Itämeren suolainen vaikutus. Monet mereiset lajit viihtyvät Selkämerellä vain eteläosissa ja lajisto muuttuu pohjoista kohti enemmän sisävesien kaltaiseksi.
Saaristomerellä ja Selkämerellä esiintyy mm. meriajokaspohjia, haurupohjia ja punaleväpohjia. Näiden luontotyyppien avainlajit ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjiä. Ne tarjoavat ravintoa ja suojaa monille selkärangattomille sekä kalanpoikasille. Rehevöityminen ja sen seurauksena veden sameneminen sekä yksivuotisten rihmalevien kertyminen uhkaavat meriajokaspohjia ja haurupohjia. Myös muut vettä samentavat toimet, kuten ruoppaukset ja läjitykset kaventavat valoa tarvitsevien lajien esiintymisvyöhykettä. Meriajokas kärsii lisäksi ankkuroitumisesta, joka repii hiekkapohjilla elävän kasvin juurineen ylös.
Itämeren monimuotoisuuden turvaaminen edellyttää riittävän hyvän vedenlaadun lisäksi erilaisten luontotyyppien säilyttämistä. Kalakannat ovat riippuvaisia sopivista lisääntymisalueista, jotka usein sijaitsevat rannikolla. Monimuotoinen meriluonto kykenee sopeutumaan ilmastonmuutokseen ja jopa torjumaan sitä. Meren perustuottajat, kuten kasviplankton ja putkilokasvit toimivat hiilinieluina. Terveet, hapekkaat pohjat sedimentoivat ravinteita ja hiiltä, kun taas kuolleet pohjat vapauttavat metaania ja ravinteita ja näin kiihdyttävät ilmastonmuutosta ja rehevöitymistä.
Perinnebiotoopit
Varsinais-Suomi, Satakunta ja saaristo ovat kulttuurihistoriallisesti vanhaa aluetta, jossa ihmisasutusta ja karjaa on ollut jo pitkään. Varsinais-Suomessa ihminen on jo vuosituhansia toiminnallaan muokannut ympäristöä, laiduntanut karjaa ja niittänyt sille talvirehua. Karjanpidon pitkä historia yhdessä lauhkean ilmaston kanssa on synnyttänyt maamme lajirikkaimmat perinnebiotoopit. Varsinais-Suomelle tyypillisiä ovat jokivarsien niityt, pienialaiset mutta lajirikkaat kedot, linnustolle tärkeät merenrantojen laajat niittyalueet ja saariston laidunsaaret, joissa kalkkivaikutteisuus ylläpitää ainutlaatuista kasvi- ja eläinlajistoa. Salossa sijaitseva Rekijoki jokivarren kukkivine niittyineen on yksi maamme arvokkaimmista perinnemaisemakokonaisuuksista.
Satakunnassa perinnebiotooppien määrä on vähentynyt huomattavasti, mutta varsinkin merenrantaniittyjen ja jokisuistojen laajat ja avoimet rantaniityt ovat linnustolle tärkeitä alueita. Laiduntava karja pitää merenrantojen niityt matalakasvuisina luoden lisääntymis- ja levähdyspaikkoja tuhansille linnuille. Rantaniittyjä tarvitsee elinympäristökseen esimerkiksi etelänsuosirri, joka on vaarassa kadota maastamme kokonaan. Porin Preiviikinlahdella Yyterissä etelänsuosirri on vielä onnistunut pesimään ja hoidon myötä lajin elinmahdollisuuksien toivotaan paranevan. Myös erilaiset metsälaitumet, hakamaat, niityt ja kedot rikastuttavat maalaismaisemaa
Perinnebiotoopit vaativat säilyäkseen karjan laidunnusta tai niittoa. Karjatilat ovat avainasemassa näiden arvokkaiden elinympäristöjen säilyttämiseksi. Perinnebiotooppien hoidon tuella tuetaan myös ruuantuotannon omavaraisuutta ja mahdollistetaan laiduntaville eläimille lajityypillinen elämä.
Satakunnan keidassuot
Satakunnassa on Varsinais-Suomea enemmän laajoja metsä- ja suoalueita. Satakunnan suot ovat pääasiassa keidassoita. Keidassuot ovat karuja kasvuympäristöjä. Keidassuon keskiosat eivät saa ravinteita ympäröiviltä kivennäismaa-alueilta, vaan keidassuolla kasviyhteisöt joutuvat pääasiassa tulemaan toimeen sadevedessä, paikalla sulavassa lumessa ja turpeessa olevien niukkojen ravinteiden turvin. Keidassuon reunoilla on ns. laideosat, joille tulee myös ympäristön valumavesiä ja nämä keidassuon reunojen laidesuot ovat muuta suota ravinteikkaampia. Ravinteikkuuden vuoksi keidassoiden reunat on usein ojitettu pelloksi tai metsätalousmaaksi ja kokonaan luonnontilaisia keidassoita on jäljellä hyvin vähän.
Keidassuolla voi havainnoida erilaisia suoluontotyyppejä - puuttomia rahkarämeitä, harvapuustoisia keidasrämeitä ja reunamilla tiheämpipuustoisia isovarpurämeitä. Liikkumista voi vaikeuttaa erityisesti Pohjois-Satakunnan keidassoilla laajatkin vesiallikot. Keidassoihin voi tutustua esimerkiksi Pomarkun Isonevalla tai Puurijärven-Isosuon kansallispuistossa Isosuolla Huittisissa.
Jalopuulehdot
Jalopuulehdot ovat Suomen luonnon monimuotoisimpia elinympäristöjä. Jalopuulehtoja esiintyy vain Suomen eteläosissa, eniten Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Jalopuulehdot jaetaan vallitsevan jalopuulajin mukaan esimerkiksi tammi-, vaahtera- ja pähkinäpensaslehtoihin. Usein jalopuulehdoissa kasvaa kahta tai kolmeakin jalopuuta. Sekapuuna kasvaa muita lehtipuulajeja ja usein myös kuusta.
Varhaiskevät on jalopuulehdoissa erityinen. Valoisa metsänpohja täyttyy kukkivista kelta-, valko- ja sinivuokoista sekä kevätesikoista, käenrieskoista, mukulaleinikeistä, imiköistä, kiurunkannuksista ja kevätlinnunherneistä. Kesällä kasvillisuus varjoisan latvuston alla on yksipuolisempaa. Jalopuiden pitkäikäisyyden, niiden rungon ja kuoren rakenteen, valuvesien koostumuksen ja lahovaiheiden ansiosta jalopuut tarjoavat monipuolisia elinympäristöjä monille harvinaisille sieni-, jäkälä- ja sammallajeille ja selkärangattomille eläimille. Jalopuulehdoissa viihtyy myös runsas ja monipuolinen linnusto.
Jalopuulehtoja on aikaisemmin ollut enemmän, mutta viljavan maaperänsä ansiosta lehtoja on raivattu pelloiksi ja niityiksi. Jalopuulehtoihin voi tutustua esimerkiksi Turun Ruissalossa, jossa lahoista jalopuista riippuvainen kovakuoriais- ja sienilajisto on runsaampaa kuin missään muualla Suomessa. Jalopuulehtoon pääsee myös Salossa Vaisakon luonnonsuojelualueella.
Miten luonnon monimuotoisuutta edistetään Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa?
Varsinais-Suomessa luonnon monimuotoisuutta edistetään Helmi-elinympäristöohjelman sekä METSO-ohjelman ja VELMU-ohjelman avulla. Varsinais-Suomen ELY-keskus tekee myös aktiivista hanketyötä luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi.
Vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoittaminen VELMU-ohjelman toimesta alkoi Saaristomereltä. Kartoittamisen tavoitteena on ollut selvittä lajien esiintymistä ja elinolosuhteita niiden säilymisen turvaamiseksi. Työn seurauksena on valmistunut mm. mallinnuksia luontotyyppien ja lajien esiintymistodennäköisyyksistä. Lisäksi sen avulla on pystytty löytämään ekologisesti tai biologisesti merkittäviä vedenalaisia meriluontoalueita.
Helmi-elinympäristöohjelmassa hoidetaan, kunnostetaan ja ennallistetaan uhanalaisia luontotyyppejä ja lajien elinympäristöjä. Toimet kohdistuvat Varsinais-Suomessa perinnebiotooppeihin, lintuvesiin, pienvesiin, metsiin ja soihin.
METSO-ohjelman kautta turvataan metsien monimuotoisuutta suojelemalla metsien luontoarvoja vapaaehtoisuuteen perustuen korvausta vastaan.
Liito-oravaa suojellaan vuoteen 2025 jatkuvassa Liito-orava LIFE-hankkeessa. Liito-oravaa suojellaan parhaiten turvaamalla sen elinympäristöt. Liito-oravan suurimpia uhkia ovat sopivien elinympäristöjen väheneminen ja pirstoutuminen. Näiden elinympäristöjen ja niiden verkostojen turvaaminen on kestävä keino edistää liito-oravan suojelua. Liito-orava-LIFE-hanke pyrkii vastaamaan näihin haasteisiin yhteistyön voimin. Hankkeessa on mukana keskeisiä toimijoita Suomesta ja Virosta niin maankäytön, metsätalouden kuin luonnonsuojelun aloilta. Toiminnan painopisteinä ovat elinympäristöjen vähenemisen ja pirstoutumisen estäminen ja hidastaminen, eri toimijoiden välisen yhteistyön lisääminen, liito-oravatiedon saatavuuden parantaminen, liito-oravan huomioivan maankäytön ja suunnittelun uusien menetelmien ja työkalujen kehittäminen sekä tiedonvaihdon ja suojelumyönteisyyden lisääminen. Varsnais-Suomen ELY-keskuksen toimenpiteet liito-orava LIFE-hankkeessa painottuvat Rekijoen alueelle Salossa ja Somerolla. Hanke on valtaosin EU LIFE Luonto-ohjelman rahoittama.
Freshabit LIFE IP-hankkeessa on tehty monipuolista joki- ja purovesistöjen ja niiden ympäristöjen luonnonsuojelutyötä. Satakunnassa Karvianjoella on kunnostettu kaikkiaan yhdeksän kilometriä Karvianjoen sivu-uomia ja Kiskonjoella Varsinais-Suomessa vesistökunnostuksia on tehty noin kilometrin matkalla. Kiskonjoelle on rakennettu myös kaksi kalatietä. Arvokkaita luontoympäristöjä rauhoitettiin luonnonsuojelualueiksi yhteensä n. 110 hehtaaria. Näistä valtaosa on pienialaisia ja arvokkaita taimenpurojen varsia. Hankkeessa Karvianjoesta kertäyt raakut alkoivat lisääntyä Konneveden tutkimusasemalla. Työtä jatketaan LIFE Revives –hankkeessa, jossa raakkujen ja taimenten elinympäristöjä kunnostetaan Karvianjoella ja Konnevedellä kasvatettuja raakkuja on tarkoitus istuttaa lopulta takaisin Karvianjokeen. Lisäksi tavoitteena on kouluttaa raakkukoira, joka osaisi etsiä raakkuja tutkimussukeltajan apuna.
Katso myös:
Julkaisija