Luonnon monimuotoisuus turvaa elämän edellytykset maapallolla
Kaikki alkaa geologiasta
Luonnon monimuotoisuuden perusta on maassa. Maa- ja kallioperä – yhdessä ilmaston kanssa – asettavat elämän reunaehdot. Ne sanelevat ympäristön fyysiset ominaisuudet ja ulottuvuudet: kivennäismaan laadun ja paksuuden tai järvialtaan syvyyden. Ne määrittävät, missä vesi seisoo ja mihin se juoksee. Eliöt jatkavat sitten tästä. Kasvit, eläimet, sienet ja pieneliöt täyttävät maan tai veden ja muokkaavat ympäristönsä elinoloja. Ne luovat ravintoverkkoja ja muita suhteita. Syntyy toimiva ekosysteemi, jossa jokaisella eliöllä on oma merkityksensä.
Satoja luontotyyppejä …
Tietty fyysinen ympäristö ja sille ominainen lajisto muodostavat yhdessä luontotyypin. Luontotyypit edustavat monimuotoisuuden ylätasoa. Ne voidaan tunnistaa kullekin luontotyypille ominaisista piirteistä, aivan kuten eliölajit tunnistetaan ominaispiirteistään. Osa luontotyypeistä, esimerkiksi kuivat kangasmetsät, ovat Suomessa hyvin yleisiä. Toiset taas ovat tuiki harvinaisia. Suomesta on tunnistettu kaikkiaan noin 400 luontotyyppiä. Niistä lähes puolet luokitellaan uhanalaisiksi.
… kymmeniä tuhansia lajeja…
Siitä lähtien, kun elämä syntyi maapallolle, se on kulkenut kohti suurempaa lajikirjoa. Matkalla on tosin ollut notkahduksia: maapallon historiasta tunnetaan viisi ajanjaksoa, jolloin lajeja on kuollut joukoittain sukupuuttoon. Tuoreimman joukkotuhon aiheutti asteroidin törmäys maahan noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Se hävitti dinosaurukset maanpinnalta.
Tätä nykyä maapallolla elää arviolta 5–30 miljoonaa eliölajia. Suomessakin lajikirjo on mittava: noin 48 000 lajia, kun mikroskooppisen pieniä lajeja ei lasketa mukaan. Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Seuraavaksi eniten on sieniä, kasveja ja leviä. Nisäkkäät, linnut, kalat ja muut selkärankaiset ovat vähemmistössä: niitä on Suomessa vain runsaat 400 lajia.
Suomessa arvoidaan olevan noin 48 000 lajia
Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Selkärankaisia kuten nisäkkäitä ja lintuja maassamme tavataan noin 400 lajia.
… määrättömästi geeniyhdistelmiä
Lajikirjon kehittyminen ei olisi ollut mahdollista ilman perinnöllistä monimuotoisuutta. Jokaisen lajin sisällä on geneettistä vaihtelua; eri yksilöillä on hieman erilainen geeniperimä. Tämän vaihtelun ansiosta lajeilla on edellytykset muuntua ja sopeutua uusiin tilanteisiin ja ympäristöoloihin. Sopeutumisen edetessä lajeista syntyy uusia muotoja ja alalajeja sekä lopulta uusia lajeja. Kehitys estyy, jos lajin yksilömäärä käy kovin vähiin. Kun populaatio kutistuu, myös sen geenivaranto supistuu. Tämä voi olla lajin säilymiselle kohtalokasta.
Monimuotoinen luonto on mahdollisuuksien maailma
Monimuotoisuuden kaikki tasot – luontotyypit, lajit ja geeniperimä – ovat yhtä tärkeitä. Ne ovat myös sidoksissa toisiinsa. Luontotyyppien runsaus ja elinvoimaisuus pitävät yllä lajikirjoa. Geeniperimä taas turvaa yksittäisen lajin säilymisen. Ihmisellä on monta syytä vaalia luonnon monimuotoisuutta. Terve ja monimuotoinen luonto takaa meille hyvän hengitysilman ja puhtaan veden. Se tuottaa kalaa ja muita luonnonantimia ja hoitaa monien hyötykasvien pölytyksen.
Luonto luo myös edellytykset metsätaloudelle, matkailulle ja muille elinkeinoille. Se toimii virkistyksen ja inspiraation lähteenä ja on osa kulttuuriperintöämme. Luonnon merkitys hiilinieluna on mittaamattoman tärkeä. Kaikkia luonnon suomia mahdollisuuksia ei vielä tunneta. Elollinen luonto on kuin pohjaton raaka-aineiden ja oivallusten sammio. Sieltä voi ammentaa uusia lääkkeitä ja raaka-aineita tai ottaa mallia aivan uudenlaisten tuotteiden kehittämiseen.
Kuudes sukupuuttoaalto on meneillään
Ihmiskunta on kohdellut luontoa kaltoin. Noin kolmasosa maailman luonnon monimuotoisuudesta on menetetty ihmisen toiminnan vuoksi. Maapallon luonnonhistoriassa on menossa kuudes sukupuuttoaalto. Selkärankaisia eläinlajeja häviää maapallolta noin sata kertaa nopeammin kuin luontaisesti.
Sama suuntaus näkyy muissa eliöryhmissä. Suomesta on hävinnyt jo yli 300 lajia, ja joka yhdeksäs on uhanalainen. Etenevä luontokato, yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa, vaarantaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin. Luontotyyppien ja lajien häviäminen haavoittaa ekosysteemejä ja heikentää luonnon kiertokulkuja. Ruoantuotanto vaikeutuu, mikä synnyttää ympäristöpakolaisuutta ja horjuttaa maailmantaloutta. Ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollisuudet kapenevat.
Miksi monimuotoisuus vähenee?
Luontokato johtuu pääosin siitä, että ihmiskunta on ottanut käyttöönsä valtaosan planeettamme maapinta-alasta ja muokannut sitä liian rajusti. Luonnonkasvit ja -eläimet ovat joutuneet väistymään viljelykasvien ja kotieläinten tieltä. Lisäksi kalakantoja ja muita luonnonantimia hyödynnetään kestämättömästi. Luontoa myös kuormitetaan päästöillä. Suomi ei ole syrjässä kehityksestä.
Meilläkin luontokadon pääsyy on maankäyttö, ennen muuta metsätalous sekä maatalouden muutokset. Paljon luontoa jää myös rakentamisen alle. Tiet ja muu infrastruktuuri pirstovat luonnonalueita, padot estävät vaelluskalojen kulun. Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat ekosysteemejä. Lisäuhan aiheuttavat vieraslajit, jotka valtaavat elintilaa kotimaisilta lajeilta.
Suunnanmuutos on mahdollinen
Euroopan unionin jäsenmaiden yhteinen tavoite on pysäyttää Euroopan luontokato vuoteen 2030 mennessä. Tehtävä vaatii paljon työtä, mutta se on mahdollinen. Luontoa on mahdollista hyödyntää kestävästi ja kohdella liittolaisena eikä vihollisena tai kilpailijana. Suomessa tehtävää helpottaa se, että luonnon monimuotoisuus ja sen uhat tunnetaan hyvin. Luonnon tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia seurataan tarkasti ja uutta tekniikkaa hyödyntäen. Arvokkaat luontoalueet on kartoitettu, ja vesistöille on laadittu hoitosuunnitelmia. Suomen lajien uhanalaisuusarviointi on maailman kattavimpia. Tieto luo edellytykset oikealle ja tehokkaalle toiminnalle.
Saadaanko kehitys kääntymään?
Luontokadon torjunta edellyttää samankaltaista laaja muutosta yhteiskunnassa kuin ilmastonmuutoksen hillitseminen. Luonnon monimuotoisuus pitää ottaa huomioon kaikissa suunnitelmissa ja hankkeissa. Jos luontohaittoja ei voida välttää, haitat hyvitetään ennallistamalla tai suojelemalla korvaavia luontoalueita toisaalla. Osa luonnosta pitää jättää kokonaan rauhaan. Euroopan unionin biodiversiteettistrategian mukaan kaikkien elinympäristöjen pinta-alasta pitää suojella 30 prosenttia. Suomessa tavoitteeseen on vielä matkaa.
Suomen maa-alueiden suojeluprosentti on nyt noin 14, ja suojelu painottuu pohjoisen puuttomille ja vähäpuustoisille maille. Meripinta-alasta on suojeltu noin 11 prosenttia. Hyvä uutinen on, että ajattelutapa on muuttumassa. Luonnon monimuotoisuuden tärkeys ymmärretään, ja monet ovat myös valmiita muuttamaan ja kehittämään toimintatapojaan. Asiassa pitäisi kuitenkin edetä paljon nykyistä nopeammin, jotta luontokato saadaan pysäytettyä.
Julkaisija
Luonnon monimuotoisuus – Kanta- ja Päijät-Häme
Häme sijoittuu kahden metsäkasvillisuusvyöhykkeen rajalle, ja alueen luonnonoloissa kohtaavatkin eteläboreaalisen Lounaismaan ja Pohjanmaan rannikon sekä eteläboreaalisen Järvi-Suomen vyöhykkeen piirteet. Valtaosa alueesta sisältyy Hämeen lehtokeskukseen, ja alueen lukuisat järvet tuovat oman lisänsä luonnon monimuotoisuuteen. Maakuntaa luonnehtivat vesistöjen kanssa vaihtelevat laajat peltoalueet, suot sekä rehevät metsäalueet harjuineen. Metsät muodostavatkin merkittävän elinympäristön maakunnan uhanalaiselle eliölajistolle. Metsien lisäksi suuri osa uhanalaisesta eliölajistosta esiintyy perinneympäristöissä ja muissa ihmisen muuttamissa elinympäristöissä. Hämeen lintuvesikohteet ovat tärkeitä erityisesti lintujen muutonaikaisina levähdysalueina.
Hämeen maisemiin, luontotyyppeihin ja eliölajistoon lyövät pitkän asutushistorian ja vesistöjen lisäksi leimansa myös jääkauden aikaiset harjut ja reunamuodostumat, Salpausselät. Harjujen valo- ja varjorinteille on kehittynyt omaleimaisia kasvillisuustyyppejä, ja harjuilla esiintyykin laaja kirjo luontotyyppejä boreaalisista luonnonmetsistä kuiviin ja tuoreisiin lehtoihin, suppasoihin, paahdeympäristöihin, lähteisiin ja muihin pohjavesivaikutteisiin elinympäristöihin.
Hämeen lajisto
Kanta- ja Päijät-Häme ovat merkittäviä maakuntia Suomen uhanalaisten lajien säilymisen kannalta. Päijät-Hämeessä merkittäviä lajeja ovat esimerkiksi alppivuokko ja idänverijuuri sekä perhosista kalliosinisiipi ja pikkusinisiipi. Vesikasveista hentonäkinruoholla ja notkeanäkinruoholla on merkittäviä esiintymiä alueella. Kanta-Häme puolestaan on tärkeää esiintymisaluetta muun muassa hämeenkylmänkukalle, vanakeltolle ja kynäjalavalle.
Metsät ovat tärkeä elinympäristö monelle Hämeen uhanalaiselle eliölajille. Uhanalaisen metsäluonnon kannalta erityisen edustavia aluekokonaisuuksia Hämeessä ovat Liesjärven ja Päijänteen kansallispuistot sekä Evon alue. Evolla voi aistia ikimetsän tunnelmaa Kotisten ja Sudenpesänkankaan aarnialueilla, joilla on säilynyt koskematonta metsäluontoa valtavine aihkimäntyineen. Näiden melko pienialaisten, mutta erittäin arvokkaiden vanhojen metsien lahopuilla ja pystyrungoilla elää muun muassa kymmeniä uhanalaisia ja harvinaistuneita, pikkiriikkisiä sammal- ja jäkälälajeja sekä monimuotoinen kirjo kääpälajeja. Vanhat metsät tarjoavat kodin myös useille uhanalaistuneille lintulajeille, muun muassa töyhtö- ja hömötiaiselle.
Kanta- ja Päijät-Hämeen lintuvesikohteilla on erityisen suuri pesimäaikainen merkitys esimerkiksi silkkiuikulle, ja Vesijärven Teräväisten alueen noin 200 parin silkkiuikkuyhdyskunta on yksi sisämaan suurimpia. Vesijärvellä Lahden sataman aallonmurtajalla puolestaan on yksi sisämaan suurimmista naurulokkiyhdyskunnista (vuonna 2022 yli 4 000 paria).
Luontotyyppien kannalta erittäin arvokasta hämäläistä luontoa edustavat myös Vanajaveden rannoilta löytyvät kynäjalavalehdot, koko alueella runsaina esiintyvät muut jalopuu- ja pähkinäpensaslehdot sekä harjut paahderinteineen ja kuivine lehtoineen.
Perinneympäristöt ovat voimakkaasti taantuneita elinympäristöjä, jotka ylläpitävät monimuotoista eliölajistoa. Hämeen pitkä asutushistoria näkyy muun muassa arvokkaiden perinnebiotooppien ja harvinaisten keto- ja niittykasvien esiintymisenä alueella. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi idänverijuuri ja etelänhoikkaängelmä. Erilaisten perinneympäristöjen lajistoa hoidetaan muun muassa talkootöinä yhteistyössä alueiden maanomistajien kanssa sekä turvaamalla laidunnus tai muu tarvittava hoito kohteilla.
Lisätietoja
Hämeenkylmänkukka
Hämeenkylmänkukka (Pulsatilla patens) on erittäin uhanalainen, rauhoitettu ja voimakkaasti taantunut laji, jonka lähes kaikki Suomessa nykyisin tunnetut kasvupaikat sijaitsevat Kanta-Hämeessä. Hämeenkylmänkukka on alkuperältään arokasvi, joka viihtyy valoisilla harju- ja moreenirinteillä sekä harjukankailla ja mielellään paikoilla, joissa maanpinta on rikkoutunut. Esiintymiä on yhteensä noin 150, joista noin kolmannes sijaitsee Natura-alueilla. Monet esiintymistä ovat pieniä ja koostuvat vain yhdestä tai muutamasta yksilöstä.
Eniten esiintymiä on Hämeenlinnassa, Hattulassa ja Janakkalassa. Läntisimmät ja eteläisimmät kasvupaikat sijaitsevat Lopella. Itäisimpänä lajia kasvaa Hämeenlinnan Lammilla ja Tuuloksessa, missä samoilla kasvupaikoilla tavataan myös kangasvuokkoa sekä kangasvuokon ja hämeenkylmänkukan risteymää, liilakylmänkukkaa. Pohjoisimmat esiintymät sijaitsevat Hämeenlinnan Hauholla.
Kylmänkukan kanta on pienentynyt viimeisten vuosikymmenten aikana. Suurimmat uhat ovat kasvupaikkojen umpeutuminen sekä kasvien luvaton siirto puutarhoihin. Viime vuosina kylmänkukan suojelua on tehostettu, sillä esiintymille on laadittu hoitosuunnitelmia ja kantaa on elvytetty hoitotoimin. Kasvupaikoilla on muun muassa harvennettu tiheää puustoa ja pensastoa sekä poistettu liiallista sammalkerrosta ja heinikkoa.
Lisätietoja
Jalopuumetsiköt
Jalopuumetsiköt ovat eliöstöltään hyvin monimuotoisia ja siksi arvokkaita elinympäristöjä. Jalopuumetsiköiden merkitys uhanalaiselle metsälajistolle on suuri, sillä monet metsien uhanalaisista eliöistä ovat vanhojen ja lahoavien jalojen lehtipuiden asukkeja. Myös jalopuut itsessään ovat harvinaisia eteläisiä puulajeja. Rauhoitetut kynä- ja vuorijalava on luokiteltu myös vaarantuneiksi lajeiksi. Yleisin puulaji Hämeen alueen jalopuulehdoissa metsälehmus. Kynäjalavalehdot ovat Kanta-Hämeen erikoisuus, ja niitä tavataan etenkin Vanajaveden rannoilla. Tammen luontainen levinneisyysalue ei ulotu Hämeeseen asti, mutta ilmaston lämpenemisen myötä sen taimia on levinnyt hämäläiseen metsäluontoon monin paikoin.
Lisätietoja
Alppivuokko
Hämeenkylmänkukan lisäksi alueen toinen erikoisuus on alppivuokko (Anemone trifolia), jonka esiintymät sijaitsevat melko suppealla alueella Päijät-Hämeen Asikkalassa ja Hollolassa. Esiintymiä on noin 30, joista osassa alppivuokkoa kasvaa laajoilla alueilla. Paikoin alppivuokko on myös risteytynyt valkovuokon kanssa. Alppivuokko kasvaa lehdoissa ja lehtomaisilla kankailla, usein suppien rinteillä. Se kukkii kevätkesällä hieman valkovuokon jälkeen.
Aiemmin alppivuokkoa on jopa arveltu ihmisen kylvämäksi. Hajallaan ja vaikeakulkuisissa harjumaastoissa sijaitsevat laajat esiintymät risteytymineen puoltavat kuitenkin vahvasti näkemystä lajin päätymisestä Suomeen jo kauan sitten, mahdollisesti heti jääkauden jälkeen.
Lisätietoja
Miten luonnon monimuotoisuutta edistetään Hämeessä?
Hämeessä luonnon monimuotoisuutta edistetään muun muassa HELMI-elinympäristöohjelman ja METSO-ohjelman avulla.
Helmi-ohjelmassa hoidetaan, kunnostetaan ja ennallistetaan uhanalaisia luontotyyppejä ja lajien elinympäristöjä. Toimet kohdistuvat Hämeessä perinnebiotooppeihin, lintuvesiin, pienvesiin, metsiin ja soihin.
METSO-ohjelman kautta turvataan metsien monimuotoisuutta suojelemalla monimuotoisten metsien luontoarvoja vapaaehtoisuuteen perustuen korvausta vastaan.
Hämeen metsissä tehtävät toimet painottuvat etenkin lehtoihin, joita kunnostetaan Suomen metsäkeskuksen vetämässä Lehtokeskusalueiden luontohelmet -hankkeessa. Hankkeessa hoidetaan lehtoluontoa sekä suojelualueilla että talousmetsissä.
Lisätietoja
Katso myös
Julkaisija