Iijoen voimalaitosrakentaminen

Ensimmäiset voimalat

Iijoen vesistöalueelle rakennettiin paikallisin voimin jo 1950-luvulla kolme pientä voimalaitosta Kuusamon Soilujoelle, Pudasjärven Pintamoon (valmistui 1955), johon liittyi myös Pintamojärven säännöstely, sekä vuonna 1952 käyttöön otettu Taivalkosken voimalaitos, jonka paikallinen Taivalkosken Sähkö Oy rakensi. Se ei varsinaisesti sulkenut Iijokea, mutta pato rakennettiin poikki joen ja luukkujen avulla vettä voitiin säännöstellä kirkonkylän kohdalla sivu-uomassa olleeseen voimalaan.

Suurisuuntaiset suunnitelmat

Iijoen vesistössä ei ollut Oulujärven kaltaista luontaista suurta allasta, joten keskeisenä osana joen rakentamissuunnitelmaan kuuluivat Kuusamon järvet. Niistä kaavailtiin Iijoen vesivarastoja, kunhan virtaussuunnat olisi ensin käännetty länteen kohti Perämerta.

Asia ei ollut kuitenkaan yksinomaan Suomen ratkaistavissa, sillä rajanaapuri Neuvostoliitolla oli painava sana päätettäessä Kuusamon jokien virtauksista. Niinpä Pohjolan Voima hylkäsi suunnanmuutoksen ja aloitti vuonna 1958 suunnittelutyön uudelta pohjalta Iijoen rakentamiseksi. Vuonna 1959 johtokunnalle oli selvinnyt, että valtiovallalta oli mahdollista saada rakennuslupa voimalaitosten rakentamiselle ainoastaan Iijoen alajuoksun noin 100 kilometrin osuudelle. Myöskään yhtiön taloudelliset resurssit eivät olisi tuolloin riittäneet joen alkuperäissuunnitelmien mukaiseen kokonaisrakentamiseen.

Pahkakoski ensimmäisenä

Lopullisesti päätös ensimmäisen voimalaitoksen rakentamisesta tehtiin huhtikuussa 1959, jolloin kohteeksi valikoitui ylempää jokivartta Yli-Iin Pahkakoski. Suunnittelutyössä oli uutta, että töiden aloittamista ja vesistösäännöstelyä ei pidetty mahdollisena aloittaa ennen kuin kaikkien intressiryhmien kanssa oli sovittu mahdollisten haittojen mittaamisesta ja korvaamisesta. Niinpä Pahkakosken työt aloitettiin, kun sopimukset oli tehty Iijoen uittoyhdistyksen ja kalastuskuntien kanssa sekä väliaikainen rakennuslupa oli saatu vuoden 1941 poikkeuslain mukaisesti.

Pahkakoski rakennettiin kahdessa vuodessa. Voimalaitoksen ensimmäinen koneisto kytkettiin verkkoon heinäkuussa 1961 ja toinen vielä saman vuoden lopulla. Rakentaminen oli toteutunut siten vauhdikkaasti.

Haapakoski

Jo keväällä 1960 Pohjolan Voiman johtokunta oli päättänyt jatkaa Iijoen hankkeita Haapakosken rakentamisella, sillä sen yläpuolinen patoallas oli huomattavan suuri ja mahdollisti tehokkaan vuorokausi- ja viikkosäännöstelyn. Myös rakennustyömaa oli helppo siirtää Pahkakoskelta kymmenkunta kilometriä ylävirtaan Haapakoskelle, eikä joen säännöstelyratkaisuja tarvinnut muuttaa. Rakentaminen käynnistyi vielä vuoden 1961 aikana, ja työ eteni Pahkakosken tavoin myös vauhdikkaasti. Vuoden 1963 lopulla saatiin voimalaitoksen koneistot kytkettyä verkkoon.

Kolmantena Kierikki

Pohjolan Voima teki Iijoen kolmannen voimalaitoksen rakentamispäätöksen joulukuussa 1963 perusteellisen harkinnan jälkeen. Varsinkin metsäteollisuuden investointitarpeet olivat  vähentyneet ja tuotanto supistunut, joten myöskään sähköntuotannon kasvattamiselle ei välttämättä ollut paineita. Myönteinen päätös kuitenkin tehtiin ja rakennuskohteeksi tuli Yli-Iin Kierikki noin kymmenen kilometriä Pahkakosken alapuolella.

Kierikki oli putouskorkeudeltaan Iijoen kolmanneksi suurin porras, joten se oli voimayhtiön näkökulmasta myös keskeinen rakentamiskohde. Lisäksi Kierikissä oli alhaiset rakentamiskustannukset, koska voimalaitoksen yläpuolinen padotusallas suunniteltiin suhteellisen pieneksi.

Päätös Kierikin rakentamisluvasta kesti Pohjois-Suomen vesioikeudelta noin neljä kuukautta, mutta helmikuussa 1964 annetun päätöksen jälkeen voimalaitoshanke eteni vauhdilla. Kierikin ensimmäinen koneisto kytkettiin koekäyttöön syksyllä 1965 ja toinen vuodenvaihteessa 1965–1966.

Maalismaalla laajoja toimenpiteitä

Neljäs rakennuskohde oli 14 kilometriä Kierikin alapuolella Yli-Iin Maalismaalla, joka sijaitsi asumattomalla suoalueella. Vaikka Pohjolan Voima omisti Maalismaan vesivoiman lähes kokonaan ja vahinkoalueen 90-prosenttisesti, oli rakennusluvan saaminen silti pitkäkestoinen prosessi.

Vesioikeuden lupapäätös saatiin noin vuoden kuluttua hakemisesta kesäkuussa 1966. Päätösprosessi sisälsi itse asiassa kolme lupaa vuoden 1966 loppupuolella, mikä kuvaa osaltaan tiukentuneita edellytyksiä voimalaitosrakentamiselle ja säännöstelyaltaille. Vuoden 1962 jälkeen ei vanha poikkeuslaki ollut enää voimassa. Uuden vesilain mukaan luvanhakijan piti omistaa vähintään viidennes koskivoimasta ennen kuin lupakäsittelyn oli mahdollista käynnistyä. Lisäksi hakijan oli tehtävä osallistumistarjous kaikille, jotka omistivat vähintään sadasosan kyseisestä vesivoimasta. Valitusten myötä Maalismaan voimalaitoksen lupapäätösprosessi venyi Korkeimman hallinto-oikeuden ja Vesiylioikeuden päätösten myötä aina 1980-luvulle saakka.

Maalismaan rakentamiseen liittyi myös muista Iijoen voimalaitoksista poiketen laajoja maankaivuutöitä, sillä koneasema sijoitettiin puolen kilometrin päähän itse jokiuomasta. Vesi johdettiin voimalaitokselle neljän kilometrin pituista kanavaa myöten ja koneasemalta takaisin Iijoen uomaan puolen kilometrin pituista alakanavaa pitkin. Joen virtausta tavallaan oikaistiin Yli-Iin kirkonkylän alapuolelta Puusaaren kohdalta soiden poikki Maalismaahan. Voimalaitos valmistui syksyllä 1967, ja molemmat sen koneistot olivat käytössä jo ennen vuoden 1967 loppua.

Raasakka viimeisenä

Iijoen viides voimalaitos rakennettiin Iin kunnan puolelle Raasakkaan vajaan kymmenen kilometriä kirkonkylältä ylävirtaan. Se oli ollut Pohjolan Voiman suunnitelmissa jo 1940-luvulta lähtien, sillä Raasakan kohdalla olleet joen isot vesimäärät ja etenkin joen suurin putouskorkeus 21 metriä olivat merkittäviä tekijöitä voimayhtiön kiinnostukselle. Raasakasta laskettiin saatavan liki 20 prosenttia suuremmat energiatehot kuin yläpuolisista Maalismaan ja Pahkakosken voimalaitoksista.

Se, miksi Raasakka jäi viimeiseksi 1960-luvun pääuoman rakennuskohteista, johtui erityisesti voimayhtiön kannalta hankalista lupakysymyksistä. Pohjolan Voima omisti Raasakan vesivoimasta noin 70 prosenttia, kun loppujen osuuksien sekä maa-alueiden omistajina olivat metsähallitus, Iin kunta ja yksityiset sekä eräät muut yhtiöt. Varsinkin neuvottelut Pohjolan Voiman ja Iin kunnan edustajien välillä olivat vaativia. Kunta olisi halunnut tulla osalliseksi Raasakan voimalaitokseen, mutta suostui lopulta kolmen vuoden neuvottelujen jälkeen kesällä 1967 vuokraamaan oikeutensa voimayhtiölle.

Toinen hankala kysymys Raasakassa oli vahinkoalueen lunastaminen, sillä se sijaitsi asutuskeskuksen tuntumassa ja olisi koskenut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti 18 taloutta. Uutta suunnittelussa oli maisematekijöiden aiempaa keskeisempi asema, sillä vesiteiden luonne oli mietittävä tiheän asutuksen alueella tarkasti.

Raasakan rakentaminen käynnistyi alkuvuodesta 1968, mutta keskeiset vesioikeudelliset luvat saatiin vasta vuosina 1969–1972. Varsinainen voimalaitos sijoittui Raasakankosken niskaan, josta padotus jatkui yläpuolelle 12 kilometrin matkalle. Vanha uoma jätettiin tulvauomaksi, koska vesi ohjattiin koneasemalle kokonaan uutta kuuden kilometrin mittaista yläkanavaa pitkin.

Alakanava jatkui Iijoen alimman kosken, Helsinginkosken, alapuolelle. Vanhaan uomaan jätettiin kuitenkin vesi useiden pohjapatojen avulla. Lupapäätösten mukaan siihen oli myös juoksutettava kesäkuukausina vettä vähintään kaksi ja muina aikoina 1,5 kuutiometriä sekunnissa.

Raasakka valmistui vuoden 1970 lopulla ja molemmat voimalaitoksen koneet olivat sähköntuotannossa alkuvuodesta 1971. Siitä tuli Iijoen suurin voimalaitos 58 MW:n teholla. Myöhemmin Raasakan voimalaitoksen säännöstelypatoon rakennettiin myös Pajarin voimalaitos, joka sai vesioikeudelta rakennuslupapäätöksen syyskuussa 1982. Pohjois-Pohjanmaan toinen suuri energiatalouden hanke oli saanut päätepisteensä vuosikymmenen rakentamisen jälkeen, vaikka vielä 1970- ja 1980-luvulla Iijoen yläjuoksun jatkorakentaminen oli hyvin ajankohtainen asia.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Arola–Leiviskä 2004
  • Hoffman 1993
  • Pohjois-Suomen vesioikeuden päätökset
  • Vahtola 1988
Julkaistu 6.2.2014 klo 14.30, päivitetty 6.2.2014 klo 14.34

Aihealue: