Luonnon monimuotoisuus turvaa elämän edellytykset maapallolla
Kaikki alkaa geologiasta
Luonnon monimuotoisuuden perusta on maassa. Maa- ja kallioperä – yhdessä ilmaston kanssa – asettavat elämän reunaehdot. Ne sanelevat ympäristön fyysiset ominaisuudet ja ulottuvuudet: kivennäismaan laadun ja paksuuden tai järvialtaan syvyyden. Ne määrittävät, missä vesi seisoo ja mihin se juoksee. Eliöt jatkavat sitten tästä. Kasvit, eläimet, sienet ja pieneliöt täyttävät maan tai veden ja muokkaavat ympäristönsä elinoloja. Ne luovat ravintoverkkoja ja muita suhteita. Syntyy toimiva ekosysteemi, jossa jokaisella eliöllä on oma merkityksensä.
Satoja luontotyyppejä …
Tietty fyysinen ympäristö ja sille ominainen lajisto muodostavat yhdessä luontotyypin. Luontotyypit edustavat monimuotoisuuden ylätasoa. Ne voidaan tunnistaa kullekin luontotyypille ominaisista piirteistä, aivan kuten eliölajit tunnistetaan ominaispiirteistään. Osa luontotyypeistä, esimerkiksi kuivat kangasmetsät, ovat Suomessa hyvin yleisiä. Toiset taas ovat tuiki harvinaisia. Suomesta on tunnistettu kaikkiaan noin 400 luontotyyppiä. Niistä lähes puolet luokitellaan uhanalaisiksi.
… kymmeniä tuhansia lajeja…
Siitä lähtien, kun elämä syntyi maapallolle, se on kulkenut kohti suurempaa lajikirjoa. Matkalla on tosin ollut notkahduksia: maapallon historiasta tunnetaan viisi ajanjaksoa, jolloin lajeja on kuollut joukoittain sukupuuttoon. Tuoreimman joukkotuhon aiheutti asteroidin törmäys maahan noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Se hävitti dinosaurukset maanpinnalta.
Tätä nykyä maapallolla elää arviolta 5–30 miljoonaa eliölajia. Suomessakin lajikirjo on mittava: noin 48 000 lajia, kun mikroskooppisen pieniä lajeja ei lasketa mukaan. Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Seuraavaksi eniten on sieniä, kasveja ja leviä. Nisäkkäät, linnut, kalat ja muut selkärankaiset ovat vähemmistössä: niitä on Suomessa vain runsaat 400 lajia.
Suomessa arvoidaan olevan noin 48 000 lajia
Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Selkärankaisia kuten nisäkkäitä ja lintuja maassamme tavataan noin 400 lajia.
… määrättömästi geeniyhdistelmiä
Lajikirjon kehittyminen ei olisi ollut mahdollista ilman perinnöllistä monimuotoisuutta. Jokaisen lajin sisällä on geneettistä vaihtelua; eri yksilöillä on hieman erilainen geeniperimä. Tämän vaihtelun ansiosta lajeilla on edellytykset muuntua ja sopeutua uusiin tilanteisiin ja ympäristöoloihin. Sopeutumisen edetessä lajeista syntyy uusia muotoja ja alalajeja sekä lopulta uusia lajeja. Kehitys estyy, jos lajin yksilömäärä käy kovin vähiin. Kun populaatio kutistuu, myös sen geenivaranto supistuu. Tämä voi olla lajin säilymiselle kohtalokasta.
Monimuotoinen luonto on mahdollisuuksien maailma
Monimuotoisuuden kaikki tasot – luontotyypit, lajit ja geeniperimä – ovat yhtä tärkeitä. Ne ovat myös sidoksissa toisiinsa. Luontotyyppien runsaus ja elinvoimaisuus pitävät yllä lajikirjoa. Geeniperimä taas turvaa yksittäisen lajin säilymisen. Ihmisellä on monta syytä vaalia luonnon monimuotoisuutta. Terve ja monimuotoinen luonto takaa meille hyvän hengitysilman ja puhtaan veden. Se tuottaa kalaa ja muita luonnonantimia ja hoitaa monien hyötykasvien pölytyksen.
Luonto luo myös edellytykset metsätaloudelle, matkailulle ja muille elinkeinoille. Se toimii virkistyksen ja inspiraation lähteenä ja on osa kulttuuriperintöämme. Luonnon merkitys hiilinieluna on mittaamattoman tärkeä. Kaikkia luonnon suomia mahdollisuuksia ei vielä tunneta. Elollinen luonto on kuin pohjaton raaka-aineiden ja oivallusten sammio. Sieltä voi ammentaa uusia lääkkeitä ja raaka-aineita tai ottaa mallia aivan uudenlaisten tuotteiden kehittämiseen.
Kuudes sukupuuttoaalto on meneillään
Ihmiskunta on kohdellut luontoa kaltoin. Noin kolmasosa maailman luonnon monimuotoisuudesta on menetetty ihmisen toiminnan vuoksi. Maapallon luonnonhistoriassa on menossa kuudes sukupuuttoaalto. Selkärankaisia eläinlajeja häviää maapallolta noin sata kertaa nopeammin kuin luontaisesti.
Sama suuntaus näkyy muissa eliöryhmissä. Suomesta on hävinnyt jo yli 300 lajia, ja joka yhdeksäs on uhanalainen. Etenevä luontokato, yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa, vaarantaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin. Luontotyyppien ja lajien häviäminen haavoittaa ekosysteemejä ja heikentää luonnon kiertokulkuja. Ruoantuotanto vaikeutuu, mikä synnyttää ympäristöpakolaisuutta ja horjuttaa maailmantaloutta. Ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollisuudet kapenevat.
Miksi monimuotoisuus vähenee?
Luontokato johtuu pääosin siitä, että ihmiskunta on ottanut käyttöönsä valtaosan planeettamme maapinta-alasta ja muokannut sitä liian rajusti. Luonnonkasvit ja -eläimet ovat joutuneet väistymään viljelykasvien ja kotieläinten tieltä. Lisäksi kalakantoja ja muita luonnonantimia hyödynnetään kestämättömästi. Luontoa myös kuormitetaan päästöillä. Suomi ei ole syrjässä kehityksestä.
Meilläkin luontokadon pääsyy on maankäyttö, ennen muuta metsätalous sekä maatalouden muutokset. Paljon luontoa jää myös rakentamisen alle. Tiet ja muu infrastruktuuri pirstovat luonnonalueita, padot estävät vaelluskalojen kulun. Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat ekosysteemejä. Lisäuhan aiheuttavat vieraslajit, jotka valtaavat elintilaa kotimaisilta lajeilta.
Suunnanmuutos on mahdollinen
Euroopan unionin jäsenmaiden yhteinen tavoite on pysäyttää Euroopan luontokato vuoteen 2030 mennessä. Tehtävä vaatii paljon työtä, mutta se on mahdollinen. Luontoa on mahdollista hyödyntää kestävästi ja kohdella liittolaisena eikä vihollisena tai kilpailijana. Suomessa tehtävää helpottaa se, että luonnon monimuotoisuus ja sen uhat tunnetaan hyvin. Luonnon tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia seurataan tarkasti ja uutta tekniikkaa hyödyntäen. Arvokkaat luontoalueet on kartoitettu, ja vesistöille on laadittu hoitosuunnitelmia. Suomen lajien uhanalaisuusarviointi on maailman kattavimpia. Tieto luo edellytykset oikealle ja tehokkaalle toiminnalle.
Saadaanko kehitys kääntymään?
Luontokadon torjunta edellyttää samankaltaista laaja muutosta yhteiskunnassa kuin ilmastonmuutoksen hillitseminen. Luonnon monimuotoisuus pitää ottaa huomioon kaikissa suunnitelmissa ja hankkeissa. Jos luontohaittoja ei voida välttää, haitat hyvitetään ennallistamalla tai suojelemalla korvaavia luontoalueita toisaalla. Osa luonnosta pitää jättää kokonaan rauhaan. Euroopan unionin biodiversiteettistrategian mukaan kaikkien elinympäristöjen pinta-alasta pitää suojella 30 prosenttia. Suomessa tavoitteeseen on vielä matkaa.
Suomen maa-alueiden suojeluprosentti on nyt noin 14, ja suojelu painottuu pohjoisen puuttomille ja vähäpuustoisille maille. Meripinta-alasta on suojeltu noin 11 prosenttia. Hyvä uutinen on, että ajattelutapa on muuttumassa. Luonnon monimuotoisuuden tärkeys ymmärretään, ja monet ovat myös valmiita muuttamaan ja kehittämään toimintatapojaan. Asiassa pitäisi kuitenkin edetä paljon nykyistä nopeammin, jotta luontokato saadaan pysäytettyä.
Julkaisija
Luonnon monimuotoisuus - Pohjois-Pohjanmaa
Pohjois-Pohjanmaan luonnonympäristö koostuu hyvin erityyppisistä alueista. Maakunnan länsiosalle luonteenomaista ovat Perämeren laakea maankohoamisrannikko primäärisukkessiometsineen ja rantaniittyineen sekä Perämereen laskevat joet ja niiden maatalousvaltaiset jokilaaksot. Maakunnan keskiosalle tyypillisiä piirteitä ovat nevalakeuden laajat aapasuoalueet. Koillismaa puolestaan on jylhää vaaramaisemaa.
Pohjanlahden rannikolla maankohoamisilmiö ja siitä aiheutuva rannan siirtyminen vaikuttaa rannikkoalueiden luontotyyppeihin ja lajistoon huomattavasti. Maa Pohjois-Pohjanmaan rannikolla edelleen n. 80-90 cm sadassa vuodessa, ja tämä muuttaa rantaviivaa sekä maisemaa ranta-alueilla vähitellen. Pohjois-Pohjanmaan rannikkoalueilla tavataan useita luontotyyppejä, joilla on suuri merkitys luonnon monimuotoisuudelle: avoimet merenrantaniityt, nuoret primäärisukkessiometsät, hiekkarannat ja dyynialueet.
Pohjois-Pohjanmaa on keskeistä aapasoiden esiintymisaluetta. Maakunnan laajat aapasuot ovat luonnoltaan monimuotoisia ja tarjoavat elinympäristöjä useille harvinaisille lintulajeille ja kasvupaikkoja monelle uhanalaiselle kasvilajille. Aapasoilla esiintyvistä suotyypeistä lajiston monipuolisuus on huipussaan runsasravinteisilla letoilla, jotka ovat monen harvinaistuneen suokasvin tärkeitä elinympäristöjä. Suokasvien suurin uhka on ojituksesta aiheutuva kasvupaikkojen kuivuminen.
Koillismaan alueella maisema ja luonnonolot muuttuvat korkeuserojen kasvaessa vaihtelevammaksi, luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisiä alueita ovat Koillismaan laajat metsäiset suojelualueet, aluetta halkovat suuret, kirkasvetiset joet ja järvet sekä vaaramaisemia kirjovat pienipiirteiset rinnesoiden ja metsien mosaiikit.
Lisätietoa:
Pohjois-Pohjanmaan lajisto
Lajitietokeskuksen tietokantojen mukaan Pohjois-Pohjanmaan alueelta on tiedossa havaintoja noin 1200 uhanalaisesta tai silmälläpidettävästä lajista. Näistä suuri osa on hyönteisiä (433 lajia) sekä sieniä ja jäkäliä (378 lajia). Maakunnan merkittävimpiä harvinaisten ja uhanalaisten lajien keskittymiä ovat valtakunnallisestikin merkittävä Oulangan alue Kuusamossa sekä Kiimingin kalkkialue. Myös Perämeren maankohoamisrannikko on tärkeä uhanalaisten lajien esiintymisalue.
Perämeren hiekkarannoilta löytyy uhanalaisten hyönteisten esiintymiä. Uhanalaisten kasvien kannalta puolestaan tärkeimpiä maankohoamisrannikon luontotyyppejä ovat matalakasvuiset niitty- ja luhtarannat. Myös alueen uhanalaisista linnuista enemmistö esiintyy juuri rantaniityillä. Kasvi- ja lintulajeilla uhanalaisuuden syynä on useimmin ollut rantojen niitto- ja laiduntalouden loppumisesta aiheutunut rantaniittyjen umpeenkasvu. Lisäksi vesien rehevöityminen on aiheuttanut monien aiemmin luontaisesti avoimina säilyneiden rantojen ruovikoitumisen. Useiden uhanalaisten lajien (mm. ruijanesikko, etelänsuosirri, mustapyrstökuiri) taantuva kehitys on kuitenkin saatu pysähtymään, kun rantoja on otettu uudelleen laidunkäyttöön.
Pohjois-Pohjanmaan lakeuden rantamilla sijaitsevan Liminganlahden rannoilla ovat maan laajimmat laidunnetut rantaniityt. Liminganlahti on Suomen tärkein ja kansainvälisestikin merkittävä lintukosteikko. Useat muuttomatkallaan olevat lintulajit levähtävät Liminganlahdella.
Pohjois-Pohjanmaan erikoispiirteitä
Erityisiä piirteitä Pohjois-Pohjanmaan alueen luonnolle ovat maakunnan laajuus ja tähän liittyvä luonnonolojen vaihtelevuus. Pohjois-Pohjanmaa on Suomen soisinta aluetta. Eri osissa maakuntaa on erittäin edustavia ja laajoja aapasuokokonaisuuksia, jotka kuuluvat myös Natura 2000-verkostoon. Laajimpia aapasoiden suokokonaisuuksia ovat mm. Olvassuon alue, Hirvisuo, Litokaira, Revonneva-Ruonevan alue, Veneneva-Pelson suoalueet sekä Kansanneva-Kurkineva-Muurainsuon alueet. Koillismaan vaaramaisemien yhtenä erityispiirteenä ovat aluetta halkovat lukuisat kirkasvetiset purot, joissa esiintyy erittäin uhanalaista jokihelmisimpukkaa.
Perämeren rannikon alue on sekä luontotyyppien että lajien kannalta Pohjois-Pohjanmaan erityisvastuulla olevaa aluetta: rannikolla tavataan lukuisia uhanalaisia luontotyyppejä ja näihin erikoistunutta lajistoa. Perämeren rannoilla esiintyy lisäksi useita ns. ruijanesikkoryhmän kasvilajeja, arktisia merenrantakasveja, jotka ovat levinneet Perämerelle viimeisen jääkauden loppuvaiheessa ja eronneet sittemmin alkuperäisestä kannastaan. Alueella esiintyy myös kotoperäisiä kasvilajeja, joita ei löydy mistään muualta maailmassa.
Ruijanesikko - rannikkomme kaunis harvinaisuus
Uhanalaisuusluokaltaan silmälläpidettäväksi lajiksi määritelty ruijanesikko (Primula nutans subsp. finmarchica) kasvaa Suomessa ainoastaan Perämeren rannikolla Himangan ja Tornion välisellä alueella. Tämä pieni ruusukekasvi viihtyy hiesuisilla, alavilla, ajoittain veden peittämillä merenrannoilla, tavallisesti matalakasvuisten merenrantaniittyjen keskiosissa. Sen kauniit, vaaleanpunaiset ja vaalean violetit kukat värittävät rantaniittyjä parin viikon ajan juhannuksen tienoilla. Kasvi on kuitenkin rauhoitettu, joten sen poimiminen on kielletty luonnonsuojelulailla.
Ruijanesikko on voimakkaasti vähentynyt rantaniittyjen umpeen kasvaessa ja taantuminen jatkuu edelleen. Myös lisääntyvä rantarakentaminen uhkaa ruijanesikon esiintymiä.
Ruijanesikon nykyesiintymistä noin kaksi kolmasosaa sijaitsee saarilla ja vain yksi kolmasosa mantereen rannoilla. Esiintymät ulkosaaristossa ovat pääosin hyvinvoivia. Mantereen rannoilla tilanne on hieman heikompi, paitsi hoidetuilla rantaniityillä. Haukiputaan Häyrysenniemessä on yksi maakunnan elinvoimaisimmista ruijanesikkopopulaatioista.
Pohjois-Pohjanmaalla ruijanesikon esiintymiä on mukana pitkäaikaisseurannassa, jolla pyritään saamaan selville muun muassa kannan vaihteluihin liittyviä syitä. Lajin suojelua edistetään esiintymäpaikkoja suojelemalla sekä rantaniittyjä niittämällä ja laiduntamalla.
Mustapyrstökuirin kannasta pääosa Liminganlahdella
Mustapyrstökuiri (Limosa limosa) on luokiteltu vaarantuneeksi lintulajiksi. Se on pitkäjalkainen ja pitkänokkainen kahlaajalintu. Suomessa pesii 250–300 mustapyrstökuiriparia, joista suurin osa Pohjois-Pohjanmaan rannikolla, Liminganlahdella ja sitä ympäröivillä peltoalueilla. Liminganlahden alue lähiympäristöineen onkin mustapyrstökuirin ainoa vakituinen esiintymisalue Suomessa.
Lisätietoja:
Etelänsuosirrikanta vahvin Oulun seudulla
Etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii) on pieni kahlaajalintu, joka viihtyy rannikon laajoilla merenrantaniityillä. Laji on erittäin uhanalainen. Rannikon pesimäalueilla etelänsuosirrikanta on hitaasti taantunut rantaniittyjen umpeen kasvettua laidunnuksen loppumisen ja rehevöitymisen myötä. Oulun seudun esiintymä on maamme vahvin, joten maakuntamme kantaa erityisen vastuun lajin suojelussa. Rantaniittyjen ottaminen uudelleen laidunkäyttöön edistää lajin suojelua.
Lisätietoja:
Kiljuhanhet levähtävät kevätmuutollaan Perämeren rannikolla
Vielä 100 vuotta sitten kiljuhanhi (Anser erythropus) oli varsin runsaslukuinen pesimälaji Fennoskandian pohjoisosissa. Kiljuhanhien kannan romahdukseen on vaikuttanut voimakas metsästys lajin muutto- ja talvehtimisalueella. Viimeinen varmistettu pesintä Suomessa on vuodelta 1995 ja laji onkin luokiteltu Suomessa äärimmäisen uhanalaiseksi. Kiljuhanhi esiintyy Suomessa kuitenkin säännöllisesti osan Fennoskandian kannasta levähtäessä Perämeren rannikon rantaniityillä ja -pelloilla kevätmuuton aikana. Onnistuneiden suojelutoimenpiteiden ansiosta kiljuhanhikannat ovat lähteneet jälleen nousuun 2000-luvun alkuvuosien jälkeen.
Jokihelmisimpukka
Erittäin uhanalainen jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera) on virtaavissa vesistöissä elävä, Suomen luonnon pitkäikäisin eläinlaji. Aikuisiksi kehittyvät raakut elävät voivat elää yli satavuotiaiksi. Raakku on rauhoitettu ja kuuluu erityisesti suojeltaviin uhanalaisiin lajeihin. Aiemmin lajia esiintyi lähes koko maassa, mutta nykyään se on erittäin uhanalainen. Raakkuja esiintyy pääasiassa Lapin joissa. Pohjois-Pohjanmaalla sitä tavataan vielä Kuusamon, Taivalkosken ja Pudasjärven alueilla. Etelä- ja Länsi-Suomessa on muutamia raakkujokia, mutta vain yhdessä sen tiedetään pystyvän enää lisääntymään. Raakku paitsi ilmentää puhdasta vettä, myös tuottaa sitä. Aikuinen raakku suodattaa jopa 50 litraa vettä vuorokaudessa ruumiinontelonsa läpi samalla puhdistaen sitä.
Vain harva raakkukanta Suomessa säilyy ilman elvyttämistä. Raakku pystyy elämään vain luonnontilaisissa tai lähes luonnontilaisissa vesistöissä, joissa esiintyy sen toukkavaiheelle välttämättömiä isäntäkaloja lohia ja taimenia. Ihmisen toiminta on kuitenkin muuttanut ja hävittänyt raakulle ja sen isäntäkaloille sopivia jokia ja puroja. Raakkua uhkaa nykyisin mm. elinympäristön tuhoutuminen jokirakentamisen seurauksena, metsä- ja suo-ojituksista aiheutuva veden kuormitus, ympäristömyrkyt, ilmansaasteet, vesien likaantuminen ja rehevöityminen sekä veden laatuun ja määrään vaikuttavat valuma-alueiden muutokset.
Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus toimii osarahoittajana LIFE Revives -hankkeessa, joka on saanut vuonna 2021 EU:n LIFE rahaston tukea raakkujokien tilan parantamiseen. Jyväskylän yliopiston koordinoimassa hankkeessa kunnostetaan ja elvytetään Suomen raakkujokia. Hanke toteuttaa vuoden 2021 alussa valmistunutta kansallista raakun suojelun strategiaa ja toimenpidesuunnitelmaa vuosille 2020–2030. Kuusivuotisen kansainvälisen hankkeen kohteena on yhteensä 14 suurempaa jokialuetta, joilla on 69 pienempää jokea. Niistä 32 sijaitsee Pohjois- ja Länsi-Suomessa, 36 Pohjois-Ruotsissa ja yksi Virossa.
Lisätietoja:
- Jokihelmisimpukan eli raakun suojelun strategia ja toimenpidesuunnitelma 2020-2030 (valtioneuvosto.fi)
- LIFE Revives: Jokihelmisimpukan ja sen elinympäristöjen elvytys (jyu.fi)
Miten luonnon monimuotoisuutta edistetään Pohjois-Pohjanmaalla?
Pohjois-Pohjanmaalla luonnon monimuotoisuutta edistetään mm. HELMI-elinympäristöohjelman ja METSO-ohjelman avulla.
Helmi-ohjelmassa hoidetaan, kunnostetaan ja ennallistetaan uhanalaisia luontotyyppejä ja lajien elinympäristöjä. Toimet kohdistuvat Pohjois-Pohjanmaalla perinnebiotooppeihin, lintuvesiin, pienvesi- ja rantaluontokohteisiin ja soihin.
METSO-ohjelman kautta turvataan metsien monimuotoisuutta suojelemalla monimuotoisten metsien luontoarvoja vapaaehtoisuuteen perustuen korvausta vastaan.
Katso myös:
Julkaisija