Luonnon monimuotoisuus turvaa elämän edellytykset maapallolla
Kaikki alkaa geologiasta
Luonnon monimuotoisuuden perusta on maassa. Maa- ja kallioperä – yhdessä ilmaston kanssa – asettavat elämän reunaehdot. Ne sanelevat ympäristön fyysiset ominaisuudet ja ulottuvuudet: kivennäismaan laadun ja paksuuden tai järvialtaan syvyyden. Ne määrittävät, missä vesi seisoo ja mihin se juoksee. Eliöt jatkavat sitten tästä. Kasvit, eläimet, sienet ja pieneliöt täyttävät maan tai veden ja muokkaavat ympäristönsä elinoloja. Ne luovat ravintoverkkoja ja muita suhteita. Syntyy toimiva ekosysteemi, jossa jokaisella eliöllä on oma merkityksensä.
Satoja luontotyyppejä …
Tietty fyysinen ympäristö ja sille ominainen lajisto muodostavat yhdessä luontotyypin. Luontotyypit edustavat monimuotoisuuden ylätasoa. Ne voidaan tunnistaa kullekin luontotyypille ominaisista piirteistä, aivan kuten eliölajit tunnistetaan ominaispiirteistään. Osa luontotyypeistä, esimerkiksi kuivat kangasmetsät, ovat Suomessa hyvin yleisiä. Toiset taas ovat tuiki harvinaisia. Suomesta on tunnistettu kaikkiaan noin 400 luontotyyppiä. Niistä lähes puolet luokitellaan uhanalaisiksi.
… kymmeniä tuhansia lajeja…
Siitä lähtien, kun elämä syntyi maapallolle, se on kulkenut kohti suurempaa lajikirjoa. Matkalla on tosin ollut notkahduksia: maapallon historiasta tunnetaan viisi ajanjaksoa, jolloin lajeja on kuollut joukoittain sukupuuttoon. Tuoreimman joukkotuhon aiheutti asteroidin törmäys maahan noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Se hävitti dinosaurukset maanpinnalta.
Tätä nykyä maapallolla elää arviolta 5–30 miljoonaa eliölajia. Suomessakin lajikirjo on mittava: noin 48 000 lajia, kun mikroskooppisen pieniä lajeja ei lasketa mukaan. Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Seuraavaksi eniten on sieniä, kasveja ja leviä. Nisäkkäät, linnut, kalat ja muut selkärankaiset ovat vähemmistössä: niitä on Suomessa vain runsaat 400 lajia.
Suomessa arvoidaan olevan noin 48 000 lajia
Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Selkärankaisia kuten nisäkkäitä ja lintuja maassamme tavataan noin 400 lajia.
… määrättömästi geeniyhdistelmiä
Lajikirjon kehittyminen ei olisi ollut mahdollista ilman perinnöllistä monimuotoisuutta. Jokaisen lajin sisällä on geneettistä vaihtelua; eri yksilöillä on hieman erilainen geeniperimä. Tämän vaihtelun ansiosta lajeilla on edellytykset muuntua ja sopeutua uusiin tilanteisiin ja ympäristöoloihin. Sopeutumisen edetessä lajeista syntyy uusia muotoja ja alalajeja sekä lopulta uusia lajeja. Kehitys estyy, jos lajin yksilömäärä käy kovin vähiin. Kun populaatio kutistuu, myös sen geenivaranto supistuu. Tämä voi olla lajin säilymiselle kohtalokasta.
Monimuotoinen luonto on mahdollisuuksien maailma
Monimuotoisuuden kaikki tasot – luontotyypit, lajit ja geeniperimä – ovat yhtä tärkeitä. Ne ovat myös sidoksissa toisiinsa. Luontotyyppien runsaus ja elinvoimaisuus pitävät yllä lajikirjoa. Geeniperimä taas turvaa yksittäisen lajin säilymisen. Ihmisellä on monta syytä vaalia luonnon monimuotoisuutta. Terve ja monimuotoinen luonto takaa meille hyvän hengitysilman ja puhtaan veden. Se tuottaa kalaa ja muita luonnonantimia ja hoitaa monien hyötykasvien pölytyksen.
Luonto luo myös edellytykset metsätaloudelle, matkailulle ja muille elinkeinoille. Se toimii virkistyksen ja inspiraation lähteenä ja on osa kulttuuriperintöämme. Luonnon merkitys hiilinieluna on mittaamattoman tärkeä. Kaikkia luonnon suomia mahdollisuuksia ei vielä tunneta. Elollinen luonto on kuin pohjaton raaka-aineiden ja oivallusten sammio. Sieltä voi ammentaa uusia lääkkeitä ja raaka-aineita tai ottaa mallia aivan uudenlaisten tuotteiden kehittämiseen.
Kuudes sukupuuttoaalto on meneillään
Ihmiskunta on kohdellut luontoa kaltoin. Noin kolmasosa maailman luonnon monimuotoisuudesta on menetetty ihmisen toiminnan vuoksi. Maapallon luonnonhistoriassa on menossa kuudes sukupuuttoaalto. Selkärankaisia eläinlajeja häviää maapallolta noin sata kertaa nopeammin kuin luontaisesti.
Sama suuntaus näkyy muissa eliöryhmissä. Suomesta on hävinnyt jo yli 300 lajia, ja joka yhdeksäs on uhanalainen. Etenevä luontokato, yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa, vaarantaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin. Luontotyyppien ja lajien häviäminen haavoittaa ekosysteemejä ja heikentää luonnon kiertokulkuja. Ruoantuotanto vaikeutuu, mikä synnyttää ympäristöpakolaisuutta ja horjuttaa maailmantaloutta. Ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollisuudet kapenevat.
Miksi monimuotoisuus vähenee?
Luontokato johtuu pääosin siitä, että ihmiskunta on ottanut käyttöönsä valtaosan planeettamme maapinta-alasta ja muokannut sitä liian rajusti. Luonnonkasvit ja -eläimet ovat joutuneet väistymään viljelykasvien ja kotieläinten tieltä. Lisäksi kalakantoja ja muita luonnonantimia hyödynnetään kestämättömästi. Luontoa myös kuormitetaan päästöillä. Suomi ei ole syrjässä kehityksestä.
Meilläkin luontokadon pääsyy on maankäyttö, ennen muuta metsätalous sekä maatalouden muutokset. Paljon luontoa jää myös rakentamisen alle. Tiet ja muu infrastruktuuri pirstovat luonnonalueita, padot estävät vaelluskalojen kulun. Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat ekosysteemejä. Lisäuhan aiheuttavat vieraslajit, jotka valtaavat elintilaa kotimaisilta lajeilta.
Suunnanmuutos on mahdollinen
Euroopan unionin jäsenmaiden yhteinen tavoite on pysäyttää Euroopan luontokato vuoteen 2030 mennessä. Tehtävä vaatii paljon työtä, mutta se on mahdollinen. Luontoa on mahdollista hyödyntää kestävästi ja kohdella liittolaisena eikä vihollisena tai kilpailijana. Suomessa tehtävää helpottaa se, että luonnon monimuotoisuus ja sen uhat tunnetaan hyvin. Luonnon tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia seurataan tarkasti ja uutta tekniikkaa hyödyntäen. Arvokkaat luontoalueet on kartoitettu, ja vesistöille on laadittu hoitosuunnitelmia. Suomen lajien uhanalaisuusarviointi on maailman kattavimpia. Tieto luo edellytykset oikealle ja tehokkaalle toiminnalle.
Saadaanko kehitys kääntymään?
Luontokadon torjunta edellyttää samankaltaista laaja muutosta yhteiskunnassa kuin ilmastonmuutoksen hillitseminen. Luonnon monimuotoisuus pitää ottaa huomioon kaikissa suunnitelmissa ja hankkeissa. Jos luontohaittoja ei voida välttää, haitat hyvitetään ennallistamalla tai suojelemalla korvaavia luontoalueita toisaalla. Osa luonnosta pitää jättää kokonaan rauhaan. Euroopan unionin biodiversiteettistrategian mukaan kaikkien elinympäristöjen pinta-alasta pitää suojella 30 prosenttia. Suomessa tavoitteeseen on vielä matkaa.
Suomen maa-alueiden suojeluprosentti on nyt noin 14, ja suojelu painottuu pohjoisen puuttomille ja vähäpuustoisille maille. Meripinta-alasta on suojeltu noin 11 prosenttia. Hyvä uutinen on, että ajattelutapa on muuttumassa. Luonnon monimuotoisuuden tärkeys ymmärretään, ja monet ovat myös valmiita muuttamaan ja kehittämään toimintatapojaan. Asiassa pitäisi kuitenkin edetä paljon nykyistä nopeammin, jotta luontokato saadaan pysäytettyä.
Julkaisija
Luonnon monimuotoisuus - Pohjois-Savo
Pohjois-Savo tunnetaan metsistä ja tuhansista järvistään. Pohjois-Savo sijoittuu suurimmaksi osaksi eteläboreaaliselle metsäkasvillisuusvyöhykkeelle, mutta maakunnan pohjoisosat kuuluvat jo keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Metsät ja suot muodostavatkin merkittävän elinympäristön maakunnan uhanalaiselle eliölajistolle. Metsien lisäksi suuri osa uhanalaisesta eliölajistosta esiintyy perinneympäristöissä. Maakunnan keskiosissa sijaitseva Kuopion lehtokeskus, yksi Suomen harvoista lehtokeskuksista, tuo oman lisänsä luonnon monimuotoisuuteen.
Pohjois-Savon luontotyypit ja lajisto
Pohjois-Savossa on suojeltuja alueita yhteensä noin 43 000 ha ja luku päivittyy kaiken aikaa. Tuosta määrästä maa-aluetta on noin 35 000 ha. Suojelualueverkosto on syntynyt useiden vuosikymmenien kuluessa. Kansallispuistoja maakunnassa on kaksi: Tiilikan kansallispuisto Rautavaaralla ja Rautalammilla sijaitseva Etelä-Konneveden kansallispuisto. Yhteensä kohteet suojelevat 4 400 ha pohjoissavolaisia luontotyyppejä ja lajeja. Muita tunnetuimpia suojelualueita suuren yleisön parissa ovat muun muassa Pisa, Telkkämäki, Talaskangas ja Pumpulikirkko.
Pohjois-Savo on metsävaroiltaan samankaltainen maakunta kuin naapurinsakin Järvi-Suomessa. Tästä huolimatta metsien suojeluaste ei yllä samalle tasolle kuin rakkailla naapureillamme. Pohjois-Savon metsiensuojelutilannetta on parantanut Metso-ohjelma, jonka reilun kymmenen vuoden aikana saavutetaan 6 600 ha suojelutavoite. Silti suojelunarvoista metsäluontoa on yhä vailla turvaa.
Soidensuojelun tärkeyttä korostaa korkea soiden ojitusaste koko maakunnan alueella. Osa ojitukselta välttyneistä soista on suojeltu valtakunnallisen soidensuojeluohjelman (1977, 1980) kautta. Viime vuosina soidensuojelu on jatkunut Metson sekä soidensuojelun täydennysehdotuksen (2015) merkeissä, johon sisältyy 6 174 ha suoluontotyyppejä jakautuen kuudellekymmenelle suolle. Käynnissä on myös harvinaisten ja ravinteikkaiden lettojen inventointi ja ennallistaminen. Letoilla esiintyy valtakunnallisesti puolet soiden uhanalaisesta lajistosta, koska osa suolajeista viihtyy vain näillä poikkeuksellisen ravinteikkailla piensoilla.
Sisävesien ja rantojen suojelutilanne perustuu valtaosin rantojensuojeluohjelmaan (1990), jonka tarkoitus on lähinnä suojella rantamaisemaa rakentamiselta. Muutoin vesialueen luontotyyppien suojelua on tapahtunut lähinnä satunnaisesti ja kohdistuen pienemmän kokoluokan puroihin, lampiin ja järviin. Niitä on suojelu yleensä ympäröivän alueen mukana. Vesiluontotyypeistä valtakunnallisesti Pohjois-Savoon painottuvat muun muassa hiekka- ja hietarannat, pohjavesivaikutteiset järvet ja meanderoivat virtavedet.
Kallioiden suojelu on toteutunut Pohjois-Savossa pitkälti maisemallisten arvojen sekä kohteiden nähtävyys-arvon ja kulttuurihistorian lähtökohdista. Tunnettuja suojeltuja kallioita maakunnassa ovat muun muassa Pisa, Seinävuoren rotko, Orinoro, Uuranholi ja Holinrotko. Vapaaehtoisessa Metso-ohjelmassa on suojelu yli 350 ha kallioisia metsiä. Kallioluonto on maakunnassa tavallista monipuolisempaa- arvokkaan lisän tuovat serpentiini- ja kalkkikallioluontotyypit harvinaisine lajeineen. Geologisista muodostumista rotkoja, drumliineja ja kumpumoreenikenttiä esiintyy keskimääräistä enemmän Pohjois-Savossa.
Uhanalaisen lajiston osalta ei ole saatavilla maakunnallisia yhteismääriä, mutta Pohjois-Savon uhanalainen lajisto on varsin samanlaista kuin naapurimaakunnissa. Toki maantieteellinen sijainti nousee enemmän esiin kuin luontotyypeissä; Pohjois-Karjalan lajistossa on enempi idän eksotiikkaa, Etelä-Savossa etelän lämpöä ja Kainuussa ripaus pohjoisuutta. Pohjois-Savossa esiintyy tällä hetkellä noin 340 uhanalaista lajia sekä 349 hieman yleisempää, silmälläpidettävää lajia.
-
340valtakunnallisesti uhanalaista lajia esiintyy Pohjois-Savossa
Pohjois-Savon perinnebiotooppialueista kaksi kolmasosaa on metsälaitumia. Arvokkaimmilla metsälaidunkohteilla savolaisen kaskiviljelykulttuurin jäljet ovat yhä selvästi nähtävissä. Metsälaidunten lisäksi maakunnan alueella tavataan lähinnä erityyppisiä tuoreita niittyjä, hakamaita sekä rantaniittyjä. Nämä perinnebiotoopit tarjoavat kodin useille uhanalaisille lajeille. Pohjois-Savon perinnebiotoopeilla tavataan tänä päivänä viisi uhanalaista ja yhdeksän silmälläpidettävää putkilokasvilajia. Kohteilla menestyvät myös lukuisat uhanalaiset ja silmälläpidettävät sammal-, jäkälä- ja sienilajit. Edustavin lajisto asettuu laidunnettuihin vanhoihin kaskimetsiin ja pitkän niittoperinteen ylläpitämille niityille. Erityisen rikas ja omaleimainen lajisto keskittyy Juankosken kalkkidolomiitti- ja Kaavin Niinivaaran serpentiinialueilla sijaitseville perinnebiotooppikohteille. Valmistumassa olevassa Pohjois-Savon perinnebiotooppien päivitysinventoinnissa 73 perinnebiotooppia on arvioitu vähintään maakunnallisesti arvokkaiksi ja näistä merkittävimpiä esitetään valtakunnallisesti arvokkaiksi kohteiksi.
Pohjois-Savon erikoispiirteitä
Suomen Etelä-rannikon ulkopuolella lasketaan olevan seitsemän erillistä lehtokeskusta, joista Kuopion lehtokeskus on yksi. Lehtokeskuksella tarkoitetaan ympäristöään rehevämpiä seutuja, jonne lehtolajisto keskittyy. Lehto tunnistetaan muista metsämaista paitsi kasvilajiston, niin myös maannoksen eli maan pintakerroksen perusteella. Lehdon maaperä on multaa, eikä se ole samalla tavalla kerrostunutta kuin tavallinen metsämaa. Eri lehtotyypit tunnistetaan toisistaan kasvien kertoman rehevyysasteen sekä kosteuden määrän perusteella. Lehtokeskuksen tarkkoja rajoja on vaikea määritellä, mutta Kuopion lehtokeskus sijoittuu vanhan Kuopion- Siilinjärven-Nilsiän akselille. Rikkaan kasvillisuuden jaksot kiemurtelevat usein lehtokeskuksen ydinalueilta pitkälle ympäristöön, katkonaisina jopa toisen lehtokeskuksen vaikutuspiiriin. Niinpä Kuopion lehtokeskus liittyy myös Sortavalan lehtokeskuksen pohjoiskolkkaan ja tämä siltayhteys ilmenee lehtolajeista esimerkiksi näsiän, vuorijalavan ja lehmuksen levinneisyyskartoista.
Maaperän rehevyys Kuopion lehtokeskuksen alueella on niin taajaan esiintyvää, että metsien käsittely lehdoissa voi olla haastavaa. Metsälaki tunnistaa vain pienialaisina esiintyvät lehdot, mikä onkin vallitseva tilanne pääosassa Suomea. Kun lehtoisuutta esiintyy runsaasti, sen laajempaa suojelullista merkitystä voi olla haastavaa hahmottaa.
Havainto, että kasvillisuus kuvastaa kasvupaikan ominaisuuksia, on ikivanha. Tämä on toisaalta auttanut Suomen asuttamista ja tuonut leivän pöytään menneille sukupolville. Kääntöpuolena voidaan nähdä se, että rehevät alueet, joita nykyisin lehdoiksi kutsutaan, on raivattu huomattavissa määrin viljelysalueiksi. Tämä näkyy myös lehtojen uhanalaisten lajien määrässä. Suomen uhanalaisista lajeista 32 % esiintyy ensisijaisesti metsissä ja tästä joukosta peräti 40 % lehtometsissä.
- Kirjallisuutta: Suomen lehdot, Routio ja Valta 1990
Liito-oravan ja viitasammakon lisääntymis- ja levähdyspaikkoja turvaa luontodirektiivi
Pohjois-Savo on liito-oravan ja vitasammakon esiintymisen vankkaa ydinaluetta. Luontodirektiviin perusteella tiukasti suojelluista lajeista etenkin liito-orava (Pteromys volans) ja viitasammakko (Rana arvalis) ovat Pohjois-Savossa muuhun maahan verrattuna yleisiä. Viitasammakon yleisyys selvisi vasta 2021, kun ELY-keskus järjesti tehokartoituksen maakunnan keskiosiin kevään soidinääntelykaudella. Sen seurauksena Pohjois-Savo hypähti viitasammakkojen maailmankartalle ja on nyt maan kärkipäässä viitasammakoiden havaintomäärissä.
Lajit nousevatkin esiin erilaisten ympäristöä muuttavien ja muokkaavien hankkeiden ja toimenpiteiden kuten metsätaloustoimenpiteiden ja ruoppausten yhteydessä. Uhanalaiselle liito-oravalle soveltuvien metsien pinta-ala on valtakunnallisesti pienentynyt ja kannan arvioidaan yhä laskevan tulevaisuudessa. Myös viitasammakkoa uhkaa lajille sopivien elinympäristöjen häviäminen, vaikka laji onkin luokiteltu elinvoimaiseksi Suomessa. Lajeille soveltuvia elinympäristöä on Pohjois-Savossa runsaasti ja lajien esiintyminen hanke- ja toimenpidealueilla tuleekin varmistaa riittävin selvityksin, sillä lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkoja ei saa hävittää. Nämä lajit ovat onneksi jo hanketoimijoille tuttuja ja ne sisällytetään luontoselvityksiin pyytämättä.
Miten luonnon monimuotoisuutta edistetään Pohjois-Savossa?
Pohjois-Savossa luonnon monimuotoisuutta edistetään monin tavoin. Pääasialliset tavat ovat ELY-keskuksen kannanotot ja vaikuttaminen erilaisten hankkeiden luontovaikutuksiin- koko voi vaihdella vaikkapa lyhyestä ojasta koko maakunnan soidensuojelutilanteeseen. HELMI-elinympäristöohjelman ja METSO-ohjelman avulla voidaan kohdistaa suojelu- ja hoitotoimia tärkeimpiin alueisiin.
Helmi-ohjelmassa hoidetaan, kunnostetaan ja ennallistetaan uhanalaisia luontotyyppejä ja lajien elinympäristöjä. Toimet kohdistuvat Pohjois-Savossa soidensuojeluun, lähde-, hiekkaranta- ja purokunnostuksiin, lintuvesiin, lettoihin, perinnebiotooppeihin sekä harjujen paahdeympäristöihin.
METSO-ohjelman kautta turvataan metsien monimuotoisuutta suojelemalla monimuotoisten metsien luontoarvoja vapaaehtoisuuteen perustuen korvausta vastaan. Metsotavoitteet on jo pääosin saavutettu, mutta parhaita tarjottuja kohteita voidaan yhä suojella.
Katso myös:
- Natura 2000 -alueet - Pohjois-Savo
- Helmi-ohjelma – Pohjois-Savo
- Metsonpolku (metsonpolku.fi)
- Laji.fi (laji.fi)
- Vieraslajit.fi (vieraslajit.fi)
Julkaisija