Luonnon monimuotoisuus turvaa elämän edellytykset maapallolla
Kaikki alkaa geologiasta
Luonnon monimuotoisuuden perusta on maassa. Maa- ja kallioperä – yhdessä ilmaston kanssa – asettavat elämän reunaehdot. Ne sanelevat ympäristön fyysiset ominaisuudet ja ulottuvuudet: kivennäismaan laadun ja paksuuden tai järvialtaan syvyyden. Ne määrittävät, missä vesi seisoo ja mihin se juoksee. Eliöt jatkavat sitten tästä. Kasvit, eläimet, sienet ja pieneliöt täyttävät maan tai veden ja muokkaavat ympäristönsä elinoloja. Ne luovat ravintoverkkoja ja muita suhteita. Syntyy toimiva ekosysteemi, jossa jokaisella eliöllä on oma merkityksensä.
Satoja luontotyyppejä …
Tietty fyysinen ympäristö ja sille ominainen lajisto muodostavat yhdessä luontotyypin. Luontotyypit edustavat monimuotoisuuden ylätasoa. Ne voidaan tunnistaa kullekin luontotyypille ominaisista piirteistä, aivan kuten eliölajit tunnistetaan ominaispiirteistään. Osa luontotyypeistä, esimerkiksi kuivat kangasmetsät, ovat Suomessa hyvin yleisiä. Toiset taas ovat tuiki harvinaisia. Suomesta on tunnistettu kaikkiaan noin 400 luontotyyppiä. Niistä lähes puolet luokitellaan uhanalaisiksi.
… kymmeniä tuhansia lajeja…
Siitä lähtien, kun elämä syntyi maapallolle, se on kulkenut kohti suurempaa lajikirjoa. Matkalla on tosin ollut notkahduksia: maapallon historiasta tunnetaan viisi ajanjaksoa, jolloin lajeja on kuollut joukoittain sukupuuttoon. Tuoreimman joukkotuhon aiheutti asteroidin törmäys maahan noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Se hävitti dinosaurukset maanpinnalta.
Tätä nykyä maapallolla elää arviolta 5–30 miljoonaa eliölajia. Suomessakin lajikirjo on mittava: noin 48 000 lajia, kun mikroskooppisen pieniä lajeja ei lasketa mukaan. Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Seuraavaksi eniten on sieniä, kasveja ja leviä. Nisäkkäät, linnut, kalat ja muut selkärankaiset ovat vähemmistössä: niitä on Suomessa vain runsaat 400 lajia.
Suomessa arvoidaan olevan noin 48 000 lajia
Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Selkärankaisia kuten nisäkkäitä ja lintuja maassamme tavataan noin 400 lajia.
… määrättömästi geeniyhdistelmiä
Lajikirjon kehittyminen ei olisi ollut mahdollista ilman perinnöllistä monimuotoisuutta. Jokaisen lajin sisällä on geneettistä vaihtelua; eri yksilöillä on hieman erilainen geeniperimä. Tämän vaihtelun ansiosta lajeilla on edellytykset muuntua ja sopeutua uusiin tilanteisiin ja ympäristöoloihin. Sopeutumisen edetessä lajeista syntyy uusia muotoja ja alalajeja sekä lopulta uusia lajeja. Kehitys estyy, jos lajin yksilömäärä käy kovin vähiin. Kun populaatio kutistuu, myös sen geenivaranto supistuu. Tämä voi olla lajin säilymiselle kohtalokasta.
Monimuotoinen luonto on mahdollisuuksien maailma
Monimuotoisuuden kaikki tasot – luontotyypit, lajit ja geeniperimä – ovat yhtä tärkeitä. Ne ovat myös sidoksissa toisiinsa. Luontotyyppien runsaus ja elinvoimaisuus pitävät yllä lajikirjoa. Geeniperimä taas turvaa yksittäisen lajin säilymisen. Ihmisellä on monta syytä vaalia luonnon monimuotoisuutta. Terve ja monimuotoinen luonto takaa meille hyvän hengitysilman ja puhtaan veden. Se tuottaa kalaa ja muita luonnonantimia ja hoitaa monien hyötykasvien pölytyksen.
Luonto luo myös edellytykset metsätaloudelle, matkailulle ja muille elinkeinoille. Se toimii virkistyksen ja inspiraation lähteenä ja on osa kulttuuriperintöämme. Luonnon merkitys hiilinieluna on mittaamattoman tärkeä. Kaikkia luonnon suomia mahdollisuuksia ei vielä tunneta. Elollinen luonto on kuin pohjaton raaka-aineiden ja oivallusten sammio. Sieltä voi ammentaa uusia lääkkeitä ja raaka-aineita tai ottaa mallia aivan uudenlaisten tuotteiden kehittämiseen.
Kuudes sukupuuttoaalto on meneillään
Ihmiskunta on kohdellut luontoa kaltoin. Noin kolmasosa maailman luonnon monimuotoisuudesta on menetetty ihmisen toiminnan vuoksi. Maapallon luonnonhistoriassa on menossa kuudes sukupuuttoaalto. Selkärankaisia eläinlajeja häviää maapallolta noin sata kertaa nopeammin kuin luontaisesti.
Sama suuntaus näkyy muissa eliöryhmissä. Suomesta on hävinnyt jo yli 300 lajia, ja joka yhdeksäs on uhanalainen. Etenevä luontokato, yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa, vaarantaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin. Luontotyyppien ja lajien häviäminen haavoittaa ekosysteemejä ja heikentää luonnon kiertokulkuja. Ruoantuotanto vaikeutuu, mikä synnyttää ympäristöpakolaisuutta ja horjuttaa maailmantaloutta. Ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollisuudet kapenevat.
Miksi monimuotoisuus vähenee?
Luontokato johtuu pääosin siitä, että ihmiskunta on ottanut käyttöönsä valtaosan planeettamme maapinta-alasta ja muokannut sitä liian rajusti. Luonnonkasvit ja -eläimet ovat joutuneet väistymään viljelykasvien ja kotieläinten tieltä. Lisäksi kalakantoja ja muita luonnonantimia hyödynnetään kestämättömästi. Luontoa myös kuormitetaan päästöillä. Suomi ei ole syrjässä kehityksestä.
Meilläkin luontokadon pääsyy on maankäyttö, ennen muuta metsätalous sekä maatalouden muutokset. Paljon luontoa jää myös rakentamisen alle. Tiet ja muu infrastruktuuri pirstovat luonnonalueita, padot estävät vaelluskalojen kulun. Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat ekosysteemejä. Lisäuhan aiheuttavat vieraslajit, jotka valtaavat elintilaa kotimaisilta lajeilta.
Suunnanmuutos on mahdollinen
Euroopan unionin jäsenmaiden yhteinen tavoite on pysäyttää Euroopan luontokato vuoteen 2030 mennessä. Tehtävä vaatii paljon työtä, mutta se on mahdollinen. Luontoa on mahdollista hyödyntää kestävästi ja kohdella liittolaisena eikä vihollisena tai kilpailijana. Suomessa tehtävää helpottaa se, että luonnon monimuotoisuus ja sen uhat tunnetaan hyvin. Luonnon tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia seurataan tarkasti ja uutta tekniikkaa hyödyntäen. Arvokkaat luontoalueet on kartoitettu, ja vesistöille on laadittu hoitosuunnitelmia. Suomen lajien uhanalaisuusarviointi on maailman kattavimpia. Tieto luo edellytykset oikealle ja tehokkaalle toiminnalle.
Saadaanko kehitys kääntymään?
Luontokadon torjunta edellyttää samankaltaista laaja muutosta yhteiskunnassa kuin ilmastonmuutoksen hillitseminen. Luonnon monimuotoisuus pitää ottaa huomioon kaikissa suunnitelmissa ja hankkeissa. Jos luontohaittoja ei voida välttää, haitat hyvitetään ennallistamalla tai suojelemalla korvaavia luontoalueita toisaalla. Osa luonnosta pitää jättää kokonaan rauhaan. Euroopan unionin biodiversiteettistrategian mukaan kaikkien elinympäristöjen pinta-alasta pitää suojella 30 prosenttia. Suomessa tavoitteeseen on vielä matkaa.
Suomen maa-alueiden suojeluprosentti on nyt noin 14, ja suojelu painottuu pohjoisen puuttomille ja vähäpuustoisille maille. Meripinta-alasta on suojeltu noin 11 prosenttia. Hyvä uutinen on, että ajattelutapa on muuttumassa. Luonnon monimuotoisuuden tärkeys ymmärretään, ja monet ovat myös valmiita muuttamaan ja kehittämään toimintatapojaan. Asiassa pitäisi kuitenkin edetä paljon nykyistä nopeammin, jotta luontokato saadaan pysäytettyä.
Julkaisija
Luonnon monimuotoisuus - Etelä-Savo
Etelä-Savon luonnon kirjo muodostuu monipuolisesta vesistöjen, metsien ja perinnebiotooppien kokonaisuudesta. Etelä-Savo sijaitsee luonnonmaantieteellisen aluejaon mukaisesti Järvi-Suomessa.
Maakuntamme on Suomen järvisin ja metsäisin. Pinta-alasta on vettä noin 25 prosenttia ja metsää noin 65 prosenttia. Saimaan rannat vaihtelevat karuista ja kallioisista laakeisiin hiekkarantoihin. Metsissä on edelleen nähtävissä kaskitalouden merkkejä, mutta lehtipuuvaltaisten metsien määrä on jatkuvasti vähenemässä. Metsät ovat pääosin havupuuvaltaisia.
Etelä-Savo on Suomen vähäsoisinta aluetta ja suoalasta on ojitettu yli 80 prosenttia. Suot keskittyvät maakunnan luoteisosaan Savonselän vedenjakaja-alueelle.
Erilaisiin suojeluohjelmiin kuuluu Etelä-Savon maa-alasta noin kolme prosenttia. Laajimmat yhtenäiset suojellut metsäalueet sijaitsevat maakunnan alueen kolmessa kansallispuistossa sekä Pihlajaveden ja Kakosalon valtion mailla.
Merkittävä osa maakunnan uhanalaisesta lajistosta esiintyy järvillä, rannoilla ja metsissä.
Etelä-Savon lajisto
Etelä-Savossa esiintyvistä lajeista merkittävin on Suomen ainoa kotoperäinen nisäkäs, erittäin uhanalainen saimaannorppa. Norpan talvikannan kooksi on arvioitu vähän yli 400 yksilöä, joista Etelä-Savossa elää noin 80 prosenttia. Maakuntamme kantaa siis päävastuun saimaannorpan suojelusta. Saimaan alue ja muut suuret järvet ovat tärkeitä myös selkävesilinnuston, kuten lokkien, tiirojen, kuikkien, koskeloiden ja sääksien, pesimäalueina. Linnustollisesti monimuotoisia ovat lisäksi rehevöityneet järvet ja järvien lahdet.
Metsissä painottuu kuusi- ja mäntykankaiden lajisto. Monimuotoisuudeltaan edustavimpia ovat erityisesti lehdot ja muut lehtipuuvaltaiset rehevät metsät. Niissä esiintyy eniten myös uhanalaista lajistoa. Etelä-Savon metsälajistoon kuuluvat olennaisesti muun muassa liito-orava, valkoselkätikka, pikkutikka ja kangasvuokko.
Myös perinteisen maankäytön luomista biotoopeista erityisesti niityillä, ahoilla, kedoilla ja hakamailla on tärkeä merkitys maakunnan uhanalaisten lajien elinympäristöinä. Esimerkiksi idänkurhon Suomen kannasta esiintyy merkittävä osa Etelä-Savossa.
Etelä-Savon erikoispiirteitä
Etelä-Savon maakunta sijaitsee Itä-Suomessa Hämeen ja Pohjois-Karjalan lajirikkaiden metsä- ja suoalueiden välimaastossa ja on osaltaan tärkeässä asemassa itäisen Suomen lajiston monimuotoisuuden turvaamisessa. Suomen mittakaavassa vähäravinteisten järvien määrä on Etelä-Savossa edustava. Hyvänä esimerkkinä käy Puruvesi, joka on suurimpia kirkasvetisiä järviä Suomessa. Etelä-Savossa esiintyvistä perinnebiotoopeista kaikki ja luonnontilaisista suoluontotyypeistä lähes kaikki ovat uhanalaisia. Maakunnan lajistossa on muutamia erikoisuuksia, joiden osalta ainakin yksi esiintymisen painopiste sijaitsee Itä- ja Kaakkois-Suomessa. Tällaisia ovat esimerkiksi saimaannorppa, valkoselkätikka, kuhankeittäjä, heinäkurppa, liito-orava, rupilisko, idänkurho, kangasvuokko, notkeanäkinruoho ja kalliosirkunjyvä.
Saimaannorpan suojelu etenee yhteistyöllä
Saimaannorppa on Etelä-Savon merkittävin vastuulaji. Vuosikymmeniä jatkuneen suojelutyön ansiosta saimaannorppakanta alkoi hienokseltaan kasvaa 2010-luvulla. Ilmastonmuutos on saimaannorpalle merkittävä uhkatekijä, sillä vähäluminen talvi voi koitua poikasten kuolemaksi. Saimaannorpan suojelua edistetään muun muassa kalastusrajoituksin, perustamalla suojelualueita ranta-alueille ja pesimäluodoille sekä ottamalla pesimäalueet huomioon maankäytön suunnittelussa. 2010-luvun alussa aloitettiin norppien pesimäolosuhteiden parantaminen kolaamalla vähälumisina talvina apukinoksia norppien pesäpaikoiksi. Lisäksi kehittelyn alla ovat keinotekoiset pesärakenteet. Norpalle ei tulisi aiheuttaa häiriötä talvella pesimäaikana eikä keväällä karvavaihtoaikana.
Ympäristöministeriö asetti vuonna 2012 Saimaannorpan suojelutyöryhmän saimaannorppakannan suotuisan suojelutason saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Laajapohjaisen työryhmän tehtävänä on seurata Saimaannorpan suojelun strategian toimenpidesuunnitelman toteutumista ja edistää sen toimeenpanoa. Työryhmän puheenjohtaja ja sihteeri ovat Etelä-Savon ELY-keskuksesta.
- Luonnonsuojelu - Etelä-Savo (ely-keskus.fi)
- Saimaannorppa (metsa.fi)
- Saimaannorppa (wwf.fi)
- Saimaannorppa (sll.fi)
- Saimaannorppatutkimus (uef.fi)
Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkoja turvaa luontodirektiivi
Uhanalaista liito-oravaa on mahdollista havaita maakunnan eri osissa, mutta esiintymisen painopisteenä on maakunnan keskiosa. Lajille soveltuvien metsien pinta-ala on sen elinympäristössä tapahtuvien muutosten vuoksi valtakunnallisesti pienentynyt ja kannan arvioidaan yhä heikkenevän. Liito-oravan elinympäristöihin vaikuttavista toimista merkittävin on metsien käsittely. Lajin esiintymispaikkoja tulee esiin myös esimerkiksi tiehankkeiden ja metsänhoidon suunnittelun yhteydessä. Lajin pesä- ja ruokailupaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä luonnonsuojelulain nojalla.
Luonnonmetsät ja järvet ovat tärkeitä uhanalaiselle linnustolle
Maakunnan metsissä elävistä lintulajeista uhanalaisin on Etelä-Savon maakuntalinnuksikin nimetty kuhankeittäjä. Tämä valoisissa rantametsissä pesivän linnun esiintymisen painopiste on Järvi-Suomessa. Lajin uhkatekijänä on muun muassa vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen. Lintuyksilöitä myös pyydystetään ruuaksi muuttomatkalla.
Toinen merkittävä laji on lehtipuuvaltaisissa metsissä viihtyvä valkoselkätikka, jonka sukupuuton uhka on saatu torjutuksi suojelun ja luonnonhoidon sekä idän suunnasta tulleiden vaellusten ansiosta. Laji on kuitenkin edelleen uhanalainen.
Laji suosii vanhoja lehti- ja lahopuustoisia metsiä, joiden määrä on viimeisten vuosikymmenten aikana vähentynyt merkittävästi metsätaloustoimien seurauksena. Suomessa valkoselkätikan pesinnät painottuvat maan itä- ja kaakkoisosiin. Vuonna 2020 Suomesta löytyi ennätyksellisesti yli 300 valkoselkätikkareviiriä. Viime vuosina todetuista pesinnöistä on 15–20 % ollut Etelä-Savossa.
Erittäin uhanalainen idänkurho on löytänyt kasvupaikkoja tienvarsilta
Kasveista Etelä-Savon erikoisuutena on piikikäs mykerökukkainen asterikasvi, idänkurho. Tämän erittäin uhanalaisen kasvilajin Suomessa tunnetuista nykyesiintymistä valtaosa sijaitsee Etelä-Savossa. Laji on aikoinaan kasvanut perinteisen maankäytön seuralaisena muun muassa kaskiahoilla, metsälaitumilla ja peltojen pientareilla.
Idänkurho kasvattaa maanmyötäistä lehtiruusukettaan useita vuosia kukintaa varten. Kerran kukittuaan kasvi kuolee. Valoisien kaskiahojen ja metsälaitumien vähentymisen ja umpeenkasvun myötä tämä kasvilaji on taantunut viime vuosina voimakkaasti. Valtaosa lajin esiintymistä on pieniä, joissa on vuosittain vain korkeintaan parikymmentä kukkivaa kasvia.
Nykyisin lajin laajimmat esiintymät Etelä-Savossa ovat teiden pientareilla. Osaa idänkurhon kasvupaikoista on viime vuosina hoidettu Etelä-Savossa muun muassa ympäristöä raivaamalla ja niittämällä. Kaskikulttuuriin ja muihin perinteisiin maankäyttömuotoihin sidoksissa olleista kasvilajeista Etelä-Savossa esiintyvät edelleen myös muun muassa uhanalaiset hirvenkello ja ahokirkiruoho.
Ruusuruoho on merkittävä kasvilaji uhanalaisille hyönteisille
Ruusuruoho ei ole uhanalainen laji, mutta se on tärkeä monimuotoisuuden luoja. Ruusuruoho saapui Etelä-Savoon kaskiviljelyn mukana idästä ja sen esiintyminen painottuu nykyisin itäiseen Suomeen. Sen lilanvärisiä kukkia voi nähdä heinä–elokuussa laitumilla, kedoilla, rinneniityillä, tienpientareilla ja valoisissa harjumetsissä. Kukinta-aikana keski- ja loppukesällä ruusuruoho on tärkeimpiä mesikasveja lukuisille hyönteisille, kuten mesipistiäisille, perhosille ja kukkakärpäsille. Eräät lajit käyttävät ravinnokseen myös kasvien lehtiä ja kukkia. Osa ruusuruoholla käyvistä hyönteislajeista on taantunut tai luokiteltu uhanalaiseksi, kuten kultasurviaiskoi (EN), ruusuruohokiitäjä (NT) ja ruusuruohomaamehiläinen (alueellisesti harvinainen).
Miten luonnon monimuotoisuutta edistetään Etelä-Savossa?
Etelä-Savossa luonnon monimuotoisuutta edistetään mm. Helmi-elinympäristöohjelman ja METSO-ohjelman avulla.
Helmi-ohjelmassa hoidetaan, kunnostetaan ja ennallistetaan uhanalaisia luontotyyppejä ja lajien elinympäristöjä. Toimet kohdistuvat Etelä-Savossa perinnebiotooppeihin, lintuvesiin, pienvesiin ja metsiin.
METSO-ohjelman kautta turvataan metsien monimuotoisuutta suojelemalla monimuotoisten metsien luontoarvoja vapaaehtoisuuteen perustuen korvausta vastaan.
Katso myös:
- Natura 2000 -alueet - Etelä-Savo
- Helmi-ohjelma - Etelä-Savo
- Metsonpolku (metsonpolku.fi)
- Laji.fi (laji.fi)
- Vieraslajit (vieraslajit.fi)
Julkaisija