Luonnon monimuotoisuus turvaa elämän edellytykset maapallolla
Kaikki alkaa geologiasta
Luonnon monimuotoisuuden perusta on maassa. Maa- ja kallioperä – yhdessä ilmaston kanssa – asettavat elämän reunaehdot. Ne sanelevat ympäristön fyysiset ominaisuudet ja ulottuvuudet: kivennäismaan laadun ja paksuuden tai järvialtaan syvyyden. Ne määrittävät, missä vesi seisoo ja mihin se juoksee. Eliöt jatkavat sitten tästä. Kasvit, eläimet, sienet ja pieneliöt täyttävät maan tai veden ja muokkaavat ympäristönsä elinoloja. Ne luovat ravintoverkkoja ja muita suhteita. Syntyy toimiva ekosysteemi, jossa jokaisella eliöllä on oma merkityksensä.
Satoja luontotyyppejä …
Tietty fyysinen ympäristö ja sille ominainen lajisto muodostavat yhdessä luontotyypin. Luontotyypit edustavat monimuotoisuuden ylätasoa. Ne voidaan tunnistaa kullekin luontotyypille ominaisista piirteistä, aivan kuten eliölajit tunnistetaan ominaispiirteistään. Osa luontotyypeistä, esimerkiksi kuivat kangasmetsät, ovat Suomessa hyvin yleisiä. Toiset taas ovat tuiki harvinaisia. Suomesta on tunnistettu kaikkiaan noin 400 luontotyyppiä. Niistä lähes puolet luokitellaan uhanalaisiksi.
… kymmeniä tuhansia lajeja…
Siitä lähtien, kun elämä syntyi maapallolle, se on kulkenut kohti suurempaa lajikirjoa. Matkalla on tosin ollut notkahduksia: maapallon historiasta tunnetaan viisi ajanjaksoa, jolloin lajeja on kuollut joukoittain sukupuuttoon. Tuoreimman joukkotuhon aiheutti asteroidin törmäys maahan noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Se hävitti dinosaurukset maanpinnalta.
Tätä nykyä maapallolla elää arviolta 5–30 miljoonaa eliölajia. Suomessakin lajikirjo on mittava: noin 48 000 lajia, kun mikroskooppisen pieniä lajeja ei lasketa mukaan. Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Seuraavaksi eniten on sieniä, kasveja ja leviä. Nisäkkäät, linnut, kalat ja muut selkärankaiset ovat vähemmistössä: niitä on Suomessa vain runsaat 400 lajia.
Suomessa arvioidaan olevan noin 48 000 lajia
Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Selkärankaisia kuten nisäkkäitä ja lintuja maassamme tavataan noin 400 lajia.
… määrättömästi geeniyhdistelmiä
Lajikirjon kehittyminen ei olisi ollut mahdollista ilman perinnöllistä monimuotoisuutta. Jokaisen lajin sisällä on geneettistä vaihtelua; eri yksilöillä on hieman erilainen geeniperimä. Tämän vaihtelun ansiosta lajeilla on edellytykset muuntua ja sopeutua uusiin tilanteisiin ja ympäristöoloihin. Sopeutumisen edetessä lajeista syntyy uusia muotoja ja alalajeja sekä lopulta uusia lajeja. Kehitys estyy, jos lajin yksilömäärä käy kovin vähiin. Kun populaatio kutistuu, myös sen geenivaranto supistuu. Tämä voi olla lajin säilymiselle kohtalokasta.
Monimuotoinen luonto on mahdollisuuksien maailma
Monimuotoisuuden kaikki tasot – luontotyypit, lajit ja geeniperimä – ovat yhtä tärkeitä. Ne ovat myös sidoksissa toisiinsa. Luontotyyppien runsaus ja elinvoimaisuus pitävät yllä lajikirjoa. Geeniperimä taas turvaa yksittäisen lajin säilymisen. Ihmisellä on monta syytä vaalia luonnon monimuotoisuutta. Terve ja monimuotoinen luonto takaa meille hyvän hengitysilman ja puhtaan veden. Se tuottaa kalaa ja muita luonnonantimia ja hoitaa monien hyötykasvien pölytyksen.
Luonto luo myös edellytykset metsätaloudelle, matkailulle ja muille elinkeinoille. Se toimii virkistyksen ja inspiraation lähteenä ja on osa kulttuuriperintöämme. Luonnon merkitys hiilinieluna on mittaamattoman tärkeä. Kaikkia luonnon suomia mahdollisuuksia ei vielä tunneta. Elollinen luonto on kuin pohjaton raaka-aineiden ja oivallusten sammio. Sieltä voi ammentaa uusia lääkkeitä ja raaka-aineita tai ottaa mallia aivan uudenlaisten tuotteiden kehittämiseen.
Kuudes sukupuuttoaalto on meneillään
Ihmiskunta on kohdellut luontoa kaltoin. Noin kolmasosa maailman luonnon monimuotoisuudesta on menetetty ihmisen toiminnan vuoksi. Maapallon luonnonhistoriassa on menossa kuudes sukupuuttoaalto. Selkärankaisia eläinlajeja häviää maapallolta noin sata kertaa nopeammin kuin luontaisesti.
Sama suuntaus näkyy muissa eliöryhmissä. Suomesta on hävinnyt jo yli 300 lajia, ja joka yhdeksäs on uhanalainen. Etenevä luontokato, yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa, vaarantaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin. Luontotyyppien ja lajien häviäminen haavoittaa ekosysteemejä ja heikentää luonnon kiertokulkuja. Ruoantuotanto vaikeutuu, mikä synnyttää ympäristöpakolaisuutta ja horjuttaa maailmantaloutta. Ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollisuudet kapenevat.
Miksi monimuotoisuus vähenee?
Luontokato johtuu pääosin siitä, että ihmiskunta on ottanut käyttöönsä valtaosan planeettamme maapinta-alasta ja muokannut sitä liian rajusti. Luonnonkasvit ja -eläimet ovat joutuneet väistymään viljelykasvien ja kotieläinten tieltä. Lisäksi kalakantoja ja muita luonnonantimia hyödynnetään kestämättömästi. Luontoa myös kuormitetaan päästöillä. Suomi ei ole syrjässä kehityksestä.
Meilläkin luontokadon pääsyy on maankäyttö, ennen muuta metsätalous sekä maatalouden muutokset. Paljon luontoa jää myös rakentamisen alle. Tiet ja muu infrastruktuuri pirstovat luonnonalueita, padot estävät vaelluskalojen kulun. Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat ekosysteemejä. Lisäuhan aiheuttavat vieraslajit, jotka valtaavat elintilaa kotimaisilta lajeilta.
Suunnanmuutos on mahdollinen
Euroopan unionin jäsenmaiden yhteinen tavoite on pysäyttää Euroopan luontokato vuoteen 2030 mennessä. Tehtävä vaatii paljon työtä, mutta se on mahdollinen. Luontoa on mahdollista hyödyntää kestävästi ja kohdella liittolaisena eikä vihollisena tai kilpailijana. Suomessa tehtävää helpottaa se, että luonnon monimuotoisuus ja sen uhat tunnetaan hyvin. Luonnon tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia seurataan tarkasti ja uutta tekniikkaa hyödyntäen. Arvokkaat luontoalueet on kartoitettu, ja vesistöille on laadittu hoitosuunnitelmia. Suomen lajien uhanalaisuusarviointi on maailman kattavimpia. Tieto luo edellytykset oikealle ja tehokkaalle toiminnalle.
Saadaanko kehitys kääntymään?
Luontokadon torjunta edellyttää samankaltaista laaja muutosta yhteiskunnassa kuin ilmastonmuutoksen hillitseminen. Luonnon monimuotoisuus pitää ottaa huomioon kaikissa suunnitelmissa ja hankkeissa. Jos luontohaittoja ei voida välttää, haitat hyvitetään ennallistamalla tai suojelemalla korvaavia luontoalueita toisaalla. Osa luonnosta pitää jättää kokonaan rauhaan. Euroopan unionin biodiversiteettistrategian mukaan kaikkien elinympäristöjen pinta-alasta pitää suojella 30 prosenttia. Suomessa tavoitteeseen on vielä matkaa.
Suomen maa-alueiden suojeluprosentti on nyt noin 14, ja suojelu painottuu pohjoisen puuttomille ja vähäpuustoisille maille. Meripinta-alasta on suojeltu noin 11 prosenttia. Hyvä uutinen on, että ajattelutapa on muuttumassa. Luonnon monimuotoisuuden tärkeys ymmärretään, ja monet ovat myös valmiita muuttamaan ja kehittämään toimintatapojaan. Asiassa pitäisi kuitenkin edetä paljon nykyistä nopeammin, jotta luontokato saadaan pysäytettyä.
Luontoselvitykset ja luontovaikutusten arvioinnit edistävät luonnon monimuotoisuuden turvaamista
Kaikessa luontoa muuttavassa toiminnassa tulee selvittää ja ottaa huomioon sen alueen luonnonarvot, jolle suunniteltu toiminta ja toiminnan vaikutukset kohdistuvat. Ajantasaista tietoa tarvitaan alueiden käytön suunnittelun ja luonnonvarojen kestävän käytön tueksi.
Luontoselvitykset ja luontovaikutusten arviointi -opas on suositus hyviksi käytännöiksi, joiden tavoitteena on edistää laadukkaan luontotiedon kertymistä, luonnonarvojen huomioon ottamista ja siten luonnon monimuotoisuuden turvaamista.
Luontoselvitykset ja luontovaikutusten arviointi -jatkohankeen sivulta löytyy myös linkit luontoselvityksiä, niiden tilaamista ja sisältöjä ohjeistavien videoiden sarjaan.
Luontotiedon tietopankkeja
Julkaisija
Luonnon monimuotoisuus - Kainuu
Kainuu tunnetaan korkeista vaaroistaan ja laajoista erämaisista metsistään, joiden lomassa maisemaa rikastuttavat pienipiirteiset vesistöt ja suot. Kainuun vaarajaksolla sijaitsee yksi Suomen merkittävimmistä lehto- ja lettokeskuksista, joka on luonnon monimuotoisuudeltaan maakunnan arvokkain ja monipuolisin alue. Puolangalta Sotkamoon ulottuva vaarajakso saa rehevyytensä kallioperän emäksisyydestä. Korkeat vaarat ja niiden notkoissa virtaavat lähdepurot tarjoavat monipuolisia elinympäristöjä uhanalaisille ja vaateliaille lajeille. Suotuisat olosuhteet mahdollistavat, että moni laji esiintyy Kainuussa levinneisyytensä äärirajoilla – eteläisimmällä, pohjoisimmalla tai läntisimmällä alueellaan.
Kainuun maapinta-alasta 95 % on metsätalousmaata.
Vaikka metsätalousmaat hallitsevat maisemaa, Kainuusta löytyy myös laajoja suoalueita, luonnontilaisia erämaavesiä sekä merkittäviä järvi- ja rantaluonnon kohteita ja harjumaisemia.
Kainuun lajisto ja luontotyypit
Kainuu on metsäinen maakunta ja sen aarniometsät ovat tärkeitä vanhojen metsien harvinaisten ja uhanalaisten kääväkäs-, jäkälä-, lintu- ja hyönteislajien suojelun kannalta. Parhaimmistoa edustavat suuret rajanläheiset alueet kuten Martinselkonen ja Pahamaailma, joilla on yhteys Venäjän metsiin. Merkittävä lajikohde on myös Riuskanselkonen, josta on löydetty runsaasti harvinaisia ja uhanalaisia vanhojen metsien kääpä- ja sienilajeja, harvinaisia suokasveja sekä useita lintudirektiivin liitteen I lajeja. Merkittäviä metsä- ja suoluonnon kokonaisuuksia löytyy myös Elimyssalosta, Juortanansalosta, Murhisalosta ja Tulisuon-Varpusuon alueelta.
Useat vanhoista luonnontilaisista metsistä ja lahopuustosta riippuvaiset lajit ovat uhanalaistuneet metsätalouden seurauksena. Myös levinneisyysalueensa pohjoisreunalla asusteleva metsien salaperäinen asukki liito-orava on kärsinyt metsätaloustoimenpiteiden aiheuttamasta elinympäristöjen pirstoutumisesta.
Kainuun arvokkaimpiin luontokohteisiin kuuluvat myös lehdot, letot, rehevät korvet ja lähteiköt, erityisesti vaarajakson alueella. Kallioperän emäksisyys luo otolliset olosuhteet lehtojen esiintymiselle vaarojen rinteillä. Lehtometsät ovat elintärkeitä uhanalaisille lajeille, sillä lähes puolet uhanalaisista metsälajeista elää lehdoissa.
Perinneympäristöjen lajisto on yksi Kainuun suurista uhanalaisryhmistä.
Perinnebiotooppien eli perinteisten maaseutuympäristöjen, kuten niittyjen, ketojen ja hakamaiden, umpeenkasvu laidunnuksen ja niiton loppumisen myötä on johtanut monien lajien uhanalaistumiseen. Näiden avoimien elinympäristöjen lajit, kuten uhanalaiset noidanlukot, ovat riippuvaisia jatkuvasta hoidosta. Perinnebiotooppeja ylläpidetään laidunnuksella ja niitolla, joita tuetaan luonnonsuojelu- ja ympäristötukien avulla. Niittäminen tehdään usein talkoovoimin.
Luontoarvoja Melalahdessa ja Naapurinvaaralla
Paltamon Melalahti on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue ja yksi edustavimmista Kainuun vaarajakson lehto- ja lettokeskuksen kohteista. Dolomiittikalkkipitoinen kallioperä tekee alueen kasvillisuudesta rehevää, ja Oulujärven läheisyys luo suotuisan pienilmaston. Melalahdessa kasvaa muun muassa uhanalaisia ja erityisesti suojeltavia lajeja, kuten horkkakatkeroa (Gentianella amarella) sekä kalkkikinnassammalta (Agathidium pulchellum). Alueella elää myös erittäin uhanalainen nunnamittari (Baptria tibiale), jonka toukat käyttävät ravinnokseen konnanmarjan lehtiä. Lajia tunnetaan vain muutamista paikoista Suomessa.
Vastaavanlainen arvokas kohde on Sotkamon Naapurinvaaran maisemanhoitoalue, jonka ympäristöministeriö hyväksyi vuonna 2025 valtakunnalliseksi OECM-alueeksi (Other Effective Area-based Conservation Measures). Statuksen myötä alue kirjataan osaksi maailmanlaajuista tietokantaa monimuotoisuutta tukevista kohteista, mikä vahvistaa luontoarvojen pitkäjänteistä turvaamista.
Koukerokoisa viihtyy uuselinympäristössä
Erittäin uhanalainen karjalanharmokääriäinen (Cnephasia alticolana) ja vaarantunut koukerokoisa (Diasemia reticularis) ovat löytäneet elinympäristönsä Kajaanin Paltaniemen lentokentän ketomaisilta alueilta. Ennen Paltaniemen havaintoja molempien lajien uskottiin hävinneen Suomesta.
Paltaniemen lentokenttä on rakennettu Oulujärven rantahiekkamuodostumille, ja sen niitetyt reunat ovat kehittyneet perinnebiotoopin kaltaisiksi kuiviksi kedoiksi ja paahdealueiksi. Alue kuuluu Suomen merkittävimpiin uhanalaisten perhosten elinympäristöihin. Perinnemaisemalajistoltaan se on maakunnan parhaimmistoa myös muun muassa neljän noidanlukkolajin ansiosta.
Paltaniemen lentokentän kaltaisia kohteita kutsutaan uuselinympäristöiksi. Niillä ei ole perinnemaisemille tyypillistä karjatalouteen liittyvää maankäyttöhistoriaa, mutta ne tarjoavat merkittäviä turvapaikkoja perinnelajistolle. Tämän vuoksi uuselinympäristöt on otettu mukaan perinnemaisemainventointeihin uutena arvoluokkana.
Sinipyrstö levittäytyy yhä lännemmäksi
Siperian taigalajistoon kuuluva sinipyrstö (Tarsiger cyanurus) viihtyy Kainuun vaarojen kuusikoissa. Suomen sinipyrstömäärät vaihtelevat muuttoaikojen sääolojen ja Venäjän päälevinneisyysalueiden kannan vahvuuden mukaan. Kainuu ja Koillismaa ovat olleet lajin perinteisiä pesimäalueita Suomessa, mutta se levittäytyy vähitellen lännemmäksi ja etelämmäksi.
Kaunis sinipyrstö piilottelee usein korkeiden puiden latvustoissa. Sieltä kantautuva laulu paljastaa lajin läsnäolon. Kainuussa sen ääntä kuulee varmimmin Hyrynsalmen ja Puolangan korkeilla vaaroilla. Tyypillinen reviiri on kostean vaaranrinteen vanhassa kuusikossa, jossa on runsaasti lahopuuta.
Hyönteisiä piilosilla
Kainuussa elää useita uhanalaisia hyönteislajeja, joiden elintavoista tiedetään vain vähän vähäisten havaintojen vuoksi. Näyttävä ja huonosti tunnettu idänsiilikäs (Borearctia menetriesii) piileskelee Kuhmon salomailla. Lajista on löytynyt vain yksi kuollut ja yksi elävä perhosyksilö 2000-luvulla. Koko Suomesta tunnetaan vain seitsemän varmaa havaintoa.
Vaarantunutta korpikolvaa (Pytho kolwensis) tavataan Kainuussa etenkin itärajan vanhojen metsien suojelualueilla. Kiiltävän musta kovakuoriainen elää vain tietyssä lahoasteessa olevissa kuusimaapuissa, joten se vaatii jatkuvaa kookkaan lahopuun tarjontaa.
Vaarantunut pohjanharmoyökkönen (Xestia borealis) pitää Paljakan vaarametsiä Lapin metsien veroisina. Lajia pidettiin pitkään vain Keski-Lapin paksusammalkuusikoiden asukkina, kunnes siitä tehtiin havainto yli 450 kilometrin päässä Puolangan Paljakassa.
Myös harjuympäristöt ovat tärkeitä hyönteisille. Sotkamon Räätäkankaalla elää uhanalainen hietaneilikkavyökoi (Caryocolum arenariellum), jonka toukka syö ainoastaan erittäin uhanalaisen hietaneilikan (Dianthus arenarius) kukintoja. Harjujen ja suppien paahteisilla rinteillä esiintyy molempia lajeja sekä muita paahdeympäristöjen vaateliaita hyönteisiä.
Kainuun erikoisuudet
Kainuusta löytyy myös lajeja, joita ei tavata missään muualla Suomessa.
Äärimmäisen uhanalainen kellokanerva (Erica tetralix) kasvaa ainoastaan Kuhmossa luhtaisella rantasuolla ja nevarämeellä. Lajin pääesiintymäalue on kaukana Länsi-Euroopan kosteilla nummilla ja vähäravinteisilla soilla, ja sen arvellaan säilyneen Kainuussa jäänteenä muinaisesta merellisestä ilmastosta. Kuhmon esiintymää on hoidettu poistamalla varjostavaa puustoa ja tukkimalla ojia vesitalouden palauttamiseksi.
Toinen valtakunnallisesti ainutlaatuinen kasvi on kainuunnurmihärkki (Cerastium fontanum ssp. vulgare var. kajanense), joka suosii kasvualustanaan ultraemäksiä serpentiinikallioita. Erittäin uhanalainen laji esiintyy Kajaanissa ja Paltamossa noin kymmenellä paikalla, joista osa on suojeltu. Kainuunnurmihärkki ja muut serpentiinikallioiden harvinaisuudet ovat taantuneet kallioiden louhinnan ja avoimien kallioympäristöjen umpeenkasvun vuoksi.
Raakun elinympäristöjä kunnostetaan EU:n LIFE-hankkeessa
Erittäin uhanalainen jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera) on Suomen luonnon pitkäikäisin eläinlaji - se voi elää yli 100-vuotiaaksi. Maassamme valtaosa, yli 90% raakun esiintymistä sijaitsee Pohjois-Suomessa. Kainuussa raakkua esiintyy Oulujoen vesistöalueella ja Iijoen vesistöalueella, joista jälkimmäinen on yksi Suomen tärkeimmistä raakkuvesistöistä.
Korkeasta suojelustatuksesta huolimatta raakkua uhkaavat monet tekijät. Myös Kainuun raakkupopulaatioista useat ovat huonossa tilassa ja edellyttävät tehostettuja toimenpiteitä esiintymien tilan parantamiseksi ja lajin säilyttämiseksi. Esiintymien suurimpana uhkana ovat valuma-alueelta kulkeutuva maa- ja metsätalouden aiheuttama kuormitus, mutta osittain myös alueella toimijoiden tietämättömyys lajin esiintymistä.
Kainuussa raakun suojelua on edistetty inventoinneilla ja metsätalouden käytäntöjen kehittämisellä raakkuesiintymien huomioimiseksi. Työ perustuu kansalliseen raakun suojelustrategiaan ja toteutuu mm. HELMI-elinympäristöohjelmassa sekä LIFE Revives-hankkeessa, jossa kunnostetaan ja elvytetään raakkujokia Suomessa, Ruotsissa ja Virossa vuosien 2021–2027 aikana. Hanketta koordinoi Jyväskylän yliopisto, ja Kainuussa kunnostustoimenpiteistä vastaa Metsähallitus. Kainuun ELY-keskus on osallistunut LIFE Revives -hankkeeseen rahoittamalla kunnostuksia yksityismaiden puolella, osana HELMI-ohjelmaa.
Miten luonnon monimuotoisuutta edistetään Kainuussa?
Kainuussa luonnon monimuotoisuutta vahvistetaan useilla keinoilla, kuten HELMI-elinympäristöohjelmalla ja METSO-ohjelmalla. Lisäksi alueellinen luonnon monimuotoisuuden toimeenpanosuunnitelma (Kainuun LUMO-ohjelma) tarjoaa jatkossa lisätyökalun luontokadon torjuntaan.
Helmi-ohjelmassa hoidetaan, kunnostetaan ja ennallistetaan uhanalaisia luontotyyppejä ja lajien elinympäristöjä. Kainuussa toimet kohdistuvat erityisesti metsäisiin elinympäristöihin, soihin ja perinnebiotooppeihin. Käytännön hoitotoimia ovat muun muassa vesitalouden palauttaminen ojia tukkimalla, niitto ja raivaus, avovesialueiden lisääminen sekä paahdeympäristöjen, lehtojen ja perinnebiotooppien hoito.
METSO-ohjelma turvaa metsien monimuotoisuutta suojelemalla arvokkaita metsäalueita vapaaehtoisuuteen perustuen korvausta vastaan.
LUMO-ohjelmat on määritelty luonnonsuojelulaissa, ja niiden laadintaa ohjaavat kansainväliset ja kansalliset sopimukset ja strategiat. Kainuun LUMO-ohjelman valmistelu käynnistyi vuonna 2025. Tavoitteena on laatia ohjelma, joka sisältää konkreettisia toimenpiteitä luontokadon hillitsemiseksi.
- Lisätietoa LUMO-ohjelmista ja niiden valmistelusta alueellisissa elinvoimakeskuksissa: Luonnon monimuotoisuusohjelmat - Elinvoimakeskus
Katso myös
Natura 2000 -alueet – Kainuu (ymparisto.fi)
Laji.fi (laji.fi)
Vieraslajit.fi (vieraslajit.fi)
Luontotyyppien uhanalaisuus (luontotyyppienuhanalaisuus.ymparisto.fi)