Luonnon monimuotoisuus turvaa elämän edellytykset maapallolla
Kaikki alkaa geologiasta
Luonnon monimuotoisuuden perusta on maassa. Maa- ja kallioperä – yhdessä ilmaston kanssa – asettavat elämän reunaehdot. Ne sanelevat ympäristön fyysiset ominaisuudet ja ulottuvuudet: kivennäismaan laadun ja paksuuden tai järvialtaan syvyyden. Ne määrittävät, missä vesi seisoo ja mihin se juoksee. Eliöt jatkavat sitten tästä. Kasvit, eläimet, sienet ja pieneliöt täyttävät maan tai veden ja muokkaavat ympäristönsä elinoloja. Ne luovat ravintoverkkoja ja muita suhteita. Syntyy toimiva ekosysteemi, jossa jokaisella eliöllä on oma merkityksensä.
Satoja luontotyyppejä …
Tietty fyysinen ympäristö ja sille ominainen lajisto muodostavat yhdessä luontotyypin. Luontotyypit edustavat monimuotoisuuden ylätasoa. Ne voidaan tunnistaa kullekin luontotyypille ominaisista piirteistä, aivan kuten eliölajit tunnistetaan ominaispiirteistään. Osa luontotyypeistä, esimerkiksi kuivat kangasmetsät, ovat Suomessa hyvin yleisiä. Toiset taas ovat tuiki harvinaisia. Suomesta on tunnistettu kaikkiaan noin 400 luontotyyppiä. Niistä lähes puolet luokitellaan uhanalaisiksi.
… kymmeniä tuhansia lajeja…
Siitä lähtien, kun elämä syntyi maapallolle, se on kulkenut kohti suurempaa lajikirjoa. Matkalla on tosin ollut notkahduksia: maapallon historiasta tunnetaan viisi ajanjaksoa, jolloin lajeja on kuollut joukoittain sukupuuttoon. Tuoreimman joukkotuhon aiheutti asteroidin törmäys maahan noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Se hävitti dinosaurukset maanpinnalta.
Tätä nykyä maapallolla elää arviolta 5–30 miljoonaa eliölajia. Suomessakin lajikirjo on mittava: noin 48 000 lajia, kun mikroskooppisen pieniä lajeja ei lasketa mukaan. Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Seuraavaksi eniten on sieniä, kasveja ja leviä. Nisäkkäät, linnut, kalat ja muut selkärankaiset ovat vähemmistössä: niitä on Suomessa vain runsaat 400 lajia.
Suomessa arvoidaan olevan noin 48 000 lajia
Suomen lajeista yli puolet on hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä. Selkärankaisia kuten nisäkkäitä ja lintuja maassamme tavataan noin 400 lajia.
… määrättömästi geeniyhdistelmiä
Lajikirjon kehittyminen ei olisi ollut mahdollista ilman perinnöllistä monimuotoisuutta. Jokaisen lajin sisällä on geneettistä vaihtelua; eri yksilöillä on hieman erilainen geeniperimä. Tämän vaihtelun ansiosta lajeilla on edellytykset muuntua ja sopeutua uusiin tilanteisiin ja ympäristöoloihin. Sopeutumisen edetessä lajeista syntyy uusia muotoja ja alalajeja sekä lopulta uusia lajeja. Kehitys estyy, jos lajin yksilömäärä käy kovin vähiin. Kun populaatio kutistuu, myös sen geenivaranto supistuu. Tämä voi olla lajin säilymiselle kohtalokasta.
Monimuotoinen luonto on mahdollisuuksien maailma
Monimuotoisuuden kaikki tasot – luontotyypit, lajit ja geeniperimä – ovat yhtä tärkeitä. Ne ovat myös sidoksissa toisiinsa. Luontotyyppien runsaus ja elinvoimaisuus pitävät yllä lajikirjoa. Geeniperimä taas turvaa yksittäisen lajin säilymisen. Ihmisellä on monta syytä vaalia luonnon monimuotoisuutta. Terve ja monimuotoinen luonto takaa meille hyvän hengitysilman ja puhtaan veden. Se tuottaa kalaa ja muita luonnonantimia ja hoitaa monien hyötykasvien pölytyksen.
Luonto luo myös edellytykset metsätaloudelle, matkailulle ja muille elinkeinoille. Se toimii virkistyksen ja inspiraation lähteenä ja on osa kulttuuriperintöämme. Luonnon merkitys hiilinieluna on mittaamattoman tärkeä. Kaikkia luonnon suomia mahdollisuuksia ei vielä tunneta. Elollinen luonto on kuin pohjaton raaka-aineiden ja oivallusten sammio. Sieltä voi ammentaa uusia lääkkeitä ja raaka-aineita tai ottaa mallia aivan uudenlaisten tuotteiden kehittämiseen.
Kuudes sukupuuttoaalto on meneillään
Ihmiskunta on kohdellut luontoa kaltoin. Noin kolmasosa maailman luonnon monimuotoisuudesta on menetetty ihmisen toiminnan vuoksi. Maapallon luonnonhistoriassa on menossa kuudes sukupuuttoaalto. Selkärankaisia eläinlajeja häviää maapallolta noin sata kertaa nopeammin kuin luontaisesti.
Sama suuntaus näkyy muissa eliöryhmissä. Suomesta on hävinnyt jo yli 300 lajia, ja joka yhdeksäs on uhanalainen. Etenevä luontokato, yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa, vaarantaa ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin. Luontotyyppien ja lajien häviäminen haavoittaa ekosysteemejä ja heikentää luonnon kiertokulkuja. Ruoantuotanto vaikeutuu, mikä synnyttää ympäristöpakolaisuutta ja horjuttaa maailmantaloutta. Ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollisuudet kapenevat.
Miksi monimuotoisuus vähenee?
Luontokato johtuu pääosin siitä, että ihmiskunta on ottanut käyttöönsä valtaosan planeettamme maapinta-alasta ja muokannut sitä liian rajusti. Luonnonkasvit ja -eläimet ovat joutuneet väistymään viljelykasvien ja kotieläinten tieltä. Lisäksi kalakantoja ja muita luonnonantimia hyödynnetään kestämättömästi. Luontoa myös kuormitetaan päästöillä. Suomi ei ole syrjässä kehityksestä.
Meilläkin luontokadon pääsyy on maankäyttö, ennen muuta metsätalous sekä maatalouden muutokset. Paljon luontoa jää myös rakentamisen alle. Tiet ja muu infrastruktuuri pirstovat luonnonalueita, padot estävät vaelluskalojen kulun. Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat ekosysteemejä. Lisäuhan aiheuttavat vieraslajit, jotka valtaavat elintilaa kotimaisilta lajeilta.
Suunnanmuutos on mahdollinen
Euroopan unionin jäsenmaiden yhteinen tavoite on pysäyttää Euroopan luontokato vuoteen 2030 mennessä. Tehtävä vaatii paljon työtä, mutta se on mahdollinen. Luontoa on mahdollista hyödyntää kestävästi ja kohdella liittolaisena eikä vihollisena tai kilpailijana. Suomessa tehtävää helpottaa se, että luonnon monimuotoisuus ja sen uhat tunnetaan hyvin. Luonnon tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia seurataan tarkasti ja uutta tekniikkaa hyödyntäen. Arvokkaat luontoalueet on kartoitettu, ja vesistöille on laadittu hoitosuunnitelmia. Suomen lajien uhanalaisuusarviointi on maailman kattavimpia. Tieto luo edellytykset oikealle ja tehokkaalle toiminnalle.
Saadaanko kehitys kääntymään?
Luontokadon torjunta edellyttää samankaltaista laaja muutosta yhteiskunnassa kuin ilmastonmuutoksen hillitseminen. Luonnon monimuotoisuus pitää ottaa huomioon kaikissa suunnitelmissa ja hankkeissa. Jos luontohaittoja ei voida välttää, haitat hyvitetään ennallistamalla tai suojelemalla korvaavia luontoalueita toisaalla. Osa luonnosta pitää jättää kokonaan rauhaan. Euroopan unionin biodiversiteettistrategian mukaan kaikkien elinympäristöjen pinta-alasta pitää suojella 30 prosenttia. Suomessa tavoitteeseen on vielä matkaa.
Suomen maa-alueiden suojeluprosentti on nyt noin 14, ja suojelu painottuu pohjoisen puuttomille ja vähäpuustoisille maille. Meripinta-alasta on suojeltu noin 11 prosenttia. Hyvä uutinen on, että ajattelutapa on muuttumassa. Luonnon monimuotoisuuden tärkeys ymmärretään, ja monet ovat myös valmiita muuttamaan ja kehittämään toimintatapojaan. Asiassa pitäisi kuitenkin edetä paljon nykyistä nopeammin, jotta luontokato saadaan pysäytettyä.
Julkaisija
Luonnon monimuotoisuus - Etelä-Karjala ja Kymenlaakso
Kymenlaaksoa ja Etelä-Karjalaa luonnehtivat alueen läpi itä-länsisuunnassa kulkevat Salpausselkien harjualueet, joiden harjumetsät ja niihin liittyvät paahderinteet ovat tärkeitä monille uhanalaisille ja harvinaisille lajeille. Ensimmäisen Salpausselän eteläpuolista rannikkomaata leimaa alava mäkien, kallioidenn, viljelysmaiden sekä pienten soiden, järvien ja jokien mosaiikki.
Aluetta halkovat kaksi merkittävää suurta jokea: Kymenlaaksossa Kymijoki ja Etelä-Karjalassa Vuoksi. Ensimmäisen Salpausselän eteläpuolelle sijoittuvat myös alueen laajimmat ja merkittävimmät suoalueet Kymenlaaksossa Valkmusan kansallispuiston muodostavat Kananiemensuo ja Munasuo sekä Etelä-Karjalassa Konnunsuon alue, josta tosin laajat alueet on aikoinaan kuivatettu pelloiksi ja turvetuotantoalueiksi.
Ensimmäisen Salpausselän pohjoispuoli on rikkonaisempaa järvien, kallioiden ja harjujen kirjomaa metsäaluetta. Alueen suurimmat ja merkittävimmät järvet, Etelä-Karjalassa Saimaa, Karjalan Pyhäjärvi, Kuolimo, Kivijärvi sekä Kymenlaaksossa Vuohijärvi sijoittuvat tälle alueelle.
Kymenlaaksossa Suomenlahden merialue saaristo- ja rannikkovyöhykkeineen ja niille omaleimaisine luontotyyppeineen ja lajistoineen rikastuttaa alueen luonnon monimuotoisuutta. Alueen lintuvesikohteet niin meren rannikon jokisuistoissa ja matalissa lahdissa kuin sisävesien rehevissä lahdissa ovat tärkeitä erityisesti lintujen muutonaikaisina levähdysalueina.
Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan lajisto
Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan lajisto on vaihtelevien elinympäristöjen ansiosta myös monipuolinen. Metsät ovat merkittävän elinympäristön alueen uhanalaiselle eliölajistolle. Suuri osa metsien uhanalaisista lajeista on hyönteisiä ja kääpiä. Lajistoltaan merkittäviä ja monipuolisia ovat myös mm. Salpausselkien harjualueisiin liittyvät monet lähteiköt ja tihkupinnat., joiden lajistosta alueella parhaiten tunnetaan putkilokasvit ja sammalet.
Uhanalaisten lajien tärkeitä elinympäristöjä ovat lisäksi alueen monet vesiluontotyypit. Kymenlaaksossa merialueen uhanalaiseen vesikasvilajistoon kuuluvat mm upossarpio, hentonäkinruoho ja vesirajassa kasvava suolapunka. Kymenlaaksossa Kymijoki on uhanalaisen vuollejokisimpukan tärkeää elinaluetta ja Etelä-Karjalassa eteläisen Saimaan saimaannorppakanta on vahvistunut. Molemmat kuuluvat EU:n luontodirektiivin tiukkaa suojelua vaativiin lajeihin.
Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan perinteisten paahdeympäristöjen mm. niittyjen ja ketojen määrä on voimakkaasti vähentynyt. Niiden lajiston on kuitenkin löytänyt uusia elinympäristöjä mm. lentokentiltä, teiden ja rautateiden varsilta ja muista uuselinympäristöistä. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa Lappeenrannan lentokenttä on yksi maamme merkittävimmistä paahdelajien elinympäristöistä.
Upossarpio
Kymenlaakso on vedenalaisen uhanalaisen upossarpion tärkeimpiä kasvupaikkoja. Lajia kasvaa Pyhtään Hinkkapyölissä. Upossarpion aikaisemmasta havainnosta oli kulunut jo jonkin aikaa. Mutta laji löytyi vuonna 2022 uudelleen Kymenlaaksostakin. Nimensä mukaisesti upossarpio kasvaa koko elämänsä upoksissa veden alla. Upossarpio kukkii heinä-elokuussa. Kukkimaton upossarpio muistuttaa useita muita kapealehtisiä uposkasveja, mutta tavallisesti kasvi kukkii ja on siten helppo tunnistettava.
Upossarpio on Itämerellä kotoperäinen laji. Lajin suurimmat esiintymät ovat Perämeren Suomen puoleisella rannikolla Kalajoelta Kemiin. Yleisimmillään laji on Oulun, Hailuodon ja Limingan seuduilla. Suomessa kasvaa 80 % koko Euroopan ja samalla koko maailman upossarpioista. Suomen ulkopuolelta lajia on tavattu Suomenlahden itäpohjukasta Venäjältä, sekä Ruotsista Perämerestä ja Mälaren-järvestä.
Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan erikoispiirteitä
Vedenalainen meriluonto Kymenlaaksossa
Itäisen Suomenlahden vedenalainen luonto Kymenlaaksossa koostuu erilaisten elinympäristöjen kokonaisuudesta. Saaristo vaihettuu sisäsaaristosta välisaaristoksi ja edelleen ulkosaaristoksi, jossa vesi on kirkkainta ja suolapitoisuus korkeampi. Sisäsaaristossa maalta tulevat valunnat ja jokivedet alentavat suolapitoisuutta ja samentavat vettä. Sisäsaaristossa vesi pääsee myös lämpenemään mataluuden ja saarien luoman suojan vuoksi. Ulommaksi mentäessä meri avautuu, ja veden vaihtuminen on suurempaa. Suomenlahdella suolapitoisuus laskee myös itää kohti, missä jokien ja maalta tulevien valumien tuoma makean veden vaikutus on suurempi. Monet mereiset lajit viihtyvät Suomenlahdella vain länsiosissa ja lajisto muuttuu itää kohti enemmän sisävesien kaltaiseksi.
Suomenlahden monipuolisten vedenalaisten luontotyyppien avainlajit ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjiä. Ne tarjoavat ravintoa ja suojaa monille selkärangattomille sekä kalanpoikasille. Itämeren ja rannikon luontotyypeistä uhanalaisimpia ovat rakko- ja punaleväyhteisöt, pohjaeläinyhteisöt, hiekkarannat ja jokisuistot. Tiedot vedenalaisista luontotyypeistä ovat kuitenkin puutteellisia. Itäisen Suomen-lahden vedenalaisen luonnon kartoituksia on tehty pääasiassa VELMU-hankkeessa.
Rehevöityminen ja sen seurauksena veden sameneminen sekä muut vettä samentavat toimet, kuten ruoppaukset ja läjitykset kaventavat valoa tarvitsevien lajien esiintymisvyöhykettä. Suomenlahden monimuotoisuuden turvaaminen edellyttää riittävän hyvän vedenlaadun lisäksi erilaisten luontotyyppien säilyttämistä.
Perinnebiotoopit säilyvät hoitamalla
Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa ihminen on jo pitkään toiminnallaan muokannut ympäristöä, laiduntanut karjaa ja niittänyt sille talvirehua. Karjanpito on synnyttänyt lajirikkaat perinnebiotoopit. Alueelle tyypillisiä ovat jokivarsien ja muiden rantojen niityt ja pienialaiset mutta lajirikkaat kedot sekä saariston laidunsaaret.
Perinnebiotooppien määrä on vähentynyt huomattavasti. Varsinkin avoimet rantaniityt ovat linnustolle tärkeitä alueita. Laiduntava karja pitää merenrantojen ja järvenrantojen niityt matalakasvuisina luoden lisääntymis- ja levähdyspaikkoja linnuille. Myös erilaiset metsälaitumet, hakamaat, niityt ja kedot rikastuttavat maalaismaisemaa.
Perinnebiotoopit vaativat säilyäkseen karjan laidunnusta tai niittoa. Karjatilat ovat avainasemassa näiden arvokkaiden elinympäristöjen säilyttämiseksi. Ongelmana ovat karjatilojen vähentyessä hoidotta jäävät metsäiset ja syrjäiset kohteet. Erilaisia perinneympäristöjä ja niiden lajistoa hoidetaan mm. talkootöinä yhteistyössä alueiden maanomistajien kanssa.
Suot pääosin keidassoita
Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan suot ovat pääasiassa keidassoita. Keidassuot ovat karuja kasvuympäristöjä, joiden keskiosat eivät saa ravinteita ympäröiviltä kivennäismaa-alueilta, vaan keidassuolla kasviyhteisöt joutuvat pääasiassa tulemaan toimeen sadevedessä, paikalla sulavassa lumessa ja turpeessa olevien niukkojen ravinteiden turvin. Keidassuon laideosille tulee myös ympäristön valumavesiä ja ne ovat muuta suota ravinteikkaampia. Ravinteikkuuden vuoksi keidassoiden reunat on usein ojitettu pelloksi tai metsätalousmaaksi ja kokonaan luonnontilaisia keidassoita on jäljellä hyvin vähän.
Soiden luontotyyppejä ovat muuttaneet erityisesti metsäojitus, turvetuotanto ja pelloksi raivaaminen. Rehevät suot ja suurten keidassoiden rehevät ja puustoiset laiteet ovat uhanalaisimpia. Soidensuojeluohjelman rajaukset on aikoinaan tehty varsin niukoiksi ja vaikka Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa on suojeltu useita suuria suoyhdistymiä, eivät ne ole hydrologisesti eheitä kokonaisuuksia. Soidensuojelun täydennysohjelman myötä on tunnistettu muita arvokkaita suokokonaisuuksia. Ravinteisempia lettosoita alueella on hyvin vähän ja ne ovat pienikokoisia. Uhanalaisia suolajeja löytyykin enemmän selkärangattomista mm. vaarantuneet perhoslajit suovenhokas ja luumittari sekä erittäin uhanalainen vahakeltasiipi.
Harjualueet
Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maisemiin, luontotyyppeihin ja eliölajistoon lyövät vesistöjen lisäksi leimansa jääkauden aikaiset harjut ja reunamuodostumat, Salpausselät. Harjujen valo- ja varjorinteille on kehittynyt omaleimaisia kasvillisuustyyppejä, ja harjuilla esiintyykin laaja kirjo luontotyyppejä boreaalisista luonnonmetsistä kuiviin ja tuoreisiin lehtoihin, suppasoihin, paahdeympäristöihin, lähteisiin ja muihin pohjavesivaikutteisiin elinympäristöihin. Alueelle ominaiseen harjulajistoon kuuluu mm. keväällä näyttävästi kukkiva vaarantunut kangasvuokko.
Liito-oravan, kirjoverkkoperhosen ja viitasammakon lisääntymis- ja levähdyspaikkoja turvaa luontodirektiivi
Luontodirektiviin perusteella tiukasti suojelluista lajeista etenkin liito-orava (Pteromys volans), kirjoverkkioperhonen (Euphydryas maturna) ja viitasammakko (Rana arvalis) ovat Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa verrattain yleisiä. Lajit nousevatkin esiin erilaisten ympäristöä muuttavien ja muokkaavien hankkeiden ja toimenpiteiden kuten metsätaloustoimenpiteiden, ruoppausten ja erilaisten rakentamishankkeiden yhteydessä.
Uhanalaiselle liito-oravalle soveltuvien metsien pinta-ala on valtakunnallisesti pienentynyt ja kannan arvioidaan yhä kutistuvan tulevaisuudessa. Myös kirjoverkkoperhosta ja viitasammakkoa uhkaa lajeille sopivien elinympäristöjen häviäminen, vaikka lajit onkin luokiteltu vielä elinvoimaisiksi Suomessa. Lajeille soveltuvia elinympäristöä on Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa runsaasti ja lajien esiintyminen hanke- ja toimenpidealueilla tuleekin varmistaa riittävin selvityksin, sillä lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkoja ei saa hävittää.
Miten luonnon monimuotoisuutta edistetään Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa?
Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa luonnon monimuotoisuutta edistetään muun muassa HELMI-elinympäristöohjelman ja METSO-ohjelman avulla.
Helmi-ohjelmassa hoidetaan, kunnostetaan ja ennallistetaan uhanalaisia luontotyyppejä ja lajien elinympäristöjä. Toimet kohdistuvat Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa perinnebiotooppeihin, lintuvesiin, rantaluontotyyppeihin, pienvesiin, metsiin ja soihin.
METSO-ohjelman kautta turvataan metsien monimuotoisuutta suojelemalla monimuotoisten metsien luontoarvoja vapaaehtoisuuteen perustuen korvausta vastaan.
Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa metsissä tehtävät toimet painottuvat etenkin lehtoihin ja harjujen paahdeympäristöihin. Lehtoja kunnostetaan mm. Suomen metsäkeskuksen vetämässä Lehtokeskusalueiden luontohelmet -hankkeessa. Hankkeessa hoidetaan lehtoluontoa sekä suojelualueilla että talousmetsissä.
Julkaisija