Suomalainen ruuantuottaja tekee työtään jatkuvan murroksen keskellä

”Suomalainen ruokapuhe pyörii melko korkealentoisena ja kaukana alkutuotannon käytännöistä”, sanoo viljelijä ja Suomen ympäristökeskuksen tutkija Tuomas Mattila. Ruuantuottajien akuutteja haasteita ovat ilmastonmuutoksen tuomat kuivuus-, helle- ja rankkasadejaksot.

Jo lähivuosikymmeninä tarvitaan ruuantuotantoa, joka onnistuu ilmastonmuutokseen sopeutumisen lisäksi ruokkimaan enemmän ihmisiä, pärjää pienemmällä määrällä uusiutumattomia luonnonvaroja ja toimii hiilinieluna. Suomen vahvuus ovat hyvin koulutetut viljelijät ja tasainen yhteiskuntarakenne.

Minkälaisen murroksen edessä suomalaiset ruuantuottajat ovat?

Suomalaiset ruuantuottajat ovat olleet jatkuvan murroksen edessä aina. Edessä on ollut viljelymenetelmien kehitystä, vihreää vallankumousta, erikoistumista ja yhteiskunnan muutosta.

Nykyinen muutos on eräänlainen jatkumo tälle. Tällä kertaa edessä on voimakkaasti nousevat tuotantopanosten hinnat ja toisaalta tiukkeneva tarve suojella ympäristöä. Ilmastonmuutoksen tuomat sään ääri-ilmiöiden vaihtelut eivät helpota sopeutumista. Tällä hetkellä noin neljä tilaa päivässä päättää lopettaa toimintansa, mikä kuvaa osaltaan muutoksen mittakaavaa.

Kun päädytään 2050 luvulle, tarvitaan ruuantuotantoa, joka onnistuu ruokkimaan enemmän ihmisiä, sopeutumaan ajoittaiseen kuivuuteen ja rankkasateeseen sekä pärjää paljon pienemmällä määrällä uusiutumattomia luonnonvaroja. Lisäksi maatalouden pitäisi olla hiilinielu, jotta ilmastonmuutoksen hillintä onnistuu isommassa mittakaavassa.

Lähivuosikymmenien muutos on iso, ehkä jopa isompi kuin aiempien vuosikymmenien isot muutokset. Onneksi suurin osa tarvittavista menetelmistä on jo kehitetty ja käytössä jossain päin maailmaa, mutta niiden soveltaminen meidän muuttuviin oloihimme on iso haaste.

Minkälaisia valmiuksia ruuantuottajilla on?

Suomessa ruuantuottajilla on monia ainutlaatuisia vahvuuksia. Suomessa on erittäin hyvin koulutettu viljelijäväestö ja hyvin tasainen yhteiskuntarakenne. Vaikka viljelijöitä on vähän, lähes kaikkien suvusta löytyy viljelijöitä. Lisäksi yleinen sivutoimisuus tuo oman lisänsä verkostoitumiseen, viljelijöistä löytyy muiden alojen tohtoreita ja professoreita ehkä enemmän kuin missään muussa maassa.

Viljelijöillä on meneillään ikäryhmän vaihdos. Runsaat 18 prosenttia viljelijöistä oli vuonna 2020 yli 65 vuotiaita ja vain 15 prosenttia oli alle 40 vuotiaita. Kymmenen vuoden sisään alalle tulee paljon uusia ihmisiä, joilla on erinomaiset taidot hakea tietoa ulkomailta ja kehittää toimintaa pitkäjänteisesti.

Vaikka 2050 luku tuntuu nyt kaukaiselta, nyt aloittavalle 20-30 -vuotiaalle viljelijälle se on hänen viljelijän uransa huippukohta. Tarve ja kyky ohjata tuotantoa suuntaan, joka on mielekäs vielä vuosisadan puolivälissä, on korkea.

Yksi vahvuus, jonka haluaisin kopioida Suomeen ulkomailta, on tiiviimpi tutkimuksen, neuvonnan ja viljelijöiden yhteistyö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Irlannissa tätä ketjua on vahvistettu extension-toiminnaksi (”tutkimuksen jalkauttaminen”), jossa yliopistot ja viljelijät tekevät tutkimus & kehitystyötä yhdessä ja neuvonta toimii välissä tarpeellisena tulkkina.

Minkälaisen muutoksen olet itse kokenut viljelijänä?

Lapsuuteni vietin 1980-luvulla suomalaisen viljanviljelyn kultakautena. Viljelyn kannattavuus oli korkea, viljelyä kehitettiin, uusia lajeja ja viljelymenetelmiä kokeiltiin. Taustalla oli ollut iso muutos yhdistetystä kotieläin- ja kasvintuotannosta erikoistumiseen ja tehostamiseen.

1990-luvulla EU-jäsenyyden myötä tilanne muuttui ja maataloustuet muuttuivat keskeiseksi puheenaiheeksi. Moni koki byrokratian raskaaksi ja vaihtoi alaa.  Otin kotitilamme vetovastuun 2000-luvun puolessavälissä ja kiinnitin huomiota siihen, millaiseksi peltojen rakenne oli yksipuolisen viljanviljelyn myötä mennyt.

Siirsin tilan luomuun saadakseni viljelykiertoon mukaan nurmia ja toisaalta kokeillakseni uusia viljelymenetelmiä. Tuohon aikaan luomussa oli paljon kehitystoimintaa. Luomussa kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan oppikirjojen mukaan, ja jouduin opettelemaan maaperän kunnon merkityksen viljelyn onnistumiselle. Sillä tiellä ollaan edelleen, joka vuosi koetamme kehittää tilaa ja viljelymenetelmiä.

Viime vuosien poikkeukselliset kuivuudet ja helteet ovat tuoneet lisää haasteita muutokseen. Kevätkylvöiset kasvit ovat herkkiä kuivuus- ja lämpötilastressille tietyssä kehitysvaiheessa, joten nyt pitäisi löytää keinoja kiertää helteen ongelmat.

Mitä ajattelet suomalaisesta ruokapuheesta?

Suomalainen ruokapuhe pyörii melko korkealentoisena ja kaukana alkutuotannon käytännöistä. Toisaalta puhe on eriytynyt lokeroihin.

Kuluttajapuolella pohditaan esimerkiksi lihantuotannon varaamaa maa-alaa miettimättä, mitä alalla tehtäisiin, jos sillä ei tuotettaisi rehua. Tuottajapuolella pohditaan, miten Suomesta voitaisiin viedä lihaa ulkomaille suomalaisen kulutuksen vähentyessä.

Maatalouspolitiikkapuolella pohditaan, millaisilla tuilla nykyinen tuotanto saadaan pysymään kannattavana muuttuvassa toimintaympäristössä. Ja meillä tutkimuksessa pohditaan, minkä pitäisi muuttua, jotta viljely onnistuu hyvin erinäköisessä maailmassa.

Kaipaisin kokonaiskuvaa ja visiota. Siinä joudutaan vastaamaan melko kipeisiin kysymyksiin: Montako miljoonaa ihmistä suomalaisen maatalouden tulisi ruokkia 2050? Paljonko käytetään maan ulkopuolisia tuotantopanoksia ja mistä ne tulevat? Pyritäänkö riittävään ravitsemukseen vai ylituotantoon? Mitä ylituotannolla tehdään?

Toinen asia, mitä suomalaiseen ruokapuheeseen toivoisi on suomalaisten raaka-aineiden arvostus. Meillä on maailman luokassa ainutlaatuisia raaka-aineita, kuten mustikat, kaura, ruis, järvikala ja vaikka pitkissä päivissä viihtyvä kumina.

Lisäksi on pitkää ruokaperinnettä viljojen ja palkokasvien käytöstä. Jos tätä perinnettä hyödynnettäisiin laajemmin, ruokajärjestelmän kestävyyden parantaminen ei olisi irrallinen uusi asia vaan vanhan osaamisen säilyttämistä ja muokkaamista tulevaisuuteen.

Onko Suomessa mielestäsi vastakkainasettelua kaupunkien ja maaseudun välillä?

Jos kyllä, mitä sen loiventamiseksi voitaisiin tehdä ja miksi se on tärkeää?

Jonkinnäköistä vastakkainasettelua luodaan ja ylläpidetään erilaisten etujärjestöjen toimesta. Sitä ehkä on vähemmän kuin mitä siitä puhutaan. Suomi on kuitenkin erittäin urbanisoitunut maa, jossa noin 80 prosenttia ihmisistä asuu kaupunkimaisissa ympäristöissä. Samaan aikaan metsää ja peltoa on kaikkialla.

Vastakkainasettelua voi lieventää lisäämällä vuorovaikutusta. Erilaiset ruokakansalaisuuden muodot kuten ruokaketjuun osallistuminen, Reko-piirit ja ruuanlaitto ovat yksi keino. Toinen yleistyvä asia on viljelyyn liittyvä tiedonhallinta. Viljelystä satelliiteilla ja työkoneista kertyvä data voi tuoda viljelyä näkyvämmäksi kaupunkeihin, ja samalla datan tarkempi analyysi voi viedä viljelyä eteenpäin odottamattomilla tavoilla.

Esimerkiksi avoin Sentinel-2 satelliittiaineisto ja sen rajapinnat on kehitetty kaupungeissa, mutta ne ovat ehkä isoin muutos maataloudessa viimeisen vuosikymmenen aikana. Maatalous ja ruokajärjestelmä tarvitsee paljon muitakin ihmisiä kuin viljelijöitä.