Rannikkoluontotyyppien uhanalaisuus
Ainutlaatuinen rannikko
Suomen rannikkovyöhyke on luonnoltaan monipuolinen ja hämmästyttävän laaja. Vallitseviin kallio- ja moreenirantoihin tuovat vaihtelua hiekka- ja sorarannat sekä vähemmistönä olevat siltti-, savi- ja mutapohjaiset rannat. Monimuotoisuutta lisäävät erot eri merialueiden välillä veden suolapitoisuudessa, maankohoamisen nopeudessa, kasvukauden pituudessa ja jääpeitteen kestossa. Monimuotoisuus näissä perusominaisuuksissa mahdollistaa laajan kirjon erilaisia luontotyyppejä, jotka ulottuvat rantaviivan kivikoista ja niittyrannoista rantametsiin asti.
Mannerjään sulamisen jälkeen alkanut maankohoaminen on yksi voimakkaimmin rannikkoluontoon vaikuttavista tekijöistä. Maankohoamisen vaikutukset ovat suurimmillaan Merenkurkun–Perämeren alueella, jossa maan arvioidaan kohoavan noin 8 mm vuodessa. Etelämpänä maankohoaminen on hitaampaa, ja Suomenlahden pohjukassa sitä ei juuri enää havaita. Perämerellä ja Merenkurkussa ranta on loivaa ja luontotyyppien vyöhykkeet leveitä. Saaristomeren ja Suomenlahden jyrkemmillä rannoilla vyöhykkeet ovat kapeita tai vyöhykkeisyys puuttuu kokonaan.
Yli puolet luontotyypeistä uhanalaisia
Monet rannikon luontotyypit ovat luonnostaan pienialaisia ja siten erityisen alttiita ympäristön muutoksille. Vaikka rannikko muuttuu jatkuvasti myös luonnostaan esimerkiksi maankohoamisen takia, ihmisen aiheuttamat nopeat muutokset, kuten rakentaminen ja Itämeren rehevöityminen ovat vaarantaneet rannikkoluonnon ennen näkemättömällä tavalla.
Vuonna 2018 arvioiduista 45 rannikkoluontotyypistä 58 % arvioitiin uhanalaisiksi (VU, EN tai CR), 15 % silmälläpidettäviksi (NT) ja 27 % säilyviksi (LC). Yhtään luontotyyppiä ei luokiteltu puutteellisesti tunnetuksi (DD).
Äärimmäisen uhanalaisiksi (CR) arvioituja luontotyyppejä ovat variksenmarjadyynit ja dyynien deflaatiokentät. Erittäin uhanalaisiksi (EN) arvioitiin kolme luontotyyppiyhdistelmää: maankohoamisrannikon metsien kehityssarjat, dyynisarjat ja harjusaaret, sekä yhdeksän luontotyyppiä. Vaarantuneiksi (VU) määriteltiin yksitoista luontotyyppiä sekä luontotyyppiyhdistelmistä lintusaaret. Silmälläpidettäviä (NT) luontotyyppejä on kuusi ja luontotyyppiyhdistelmiä yksi.
Yksitoista luontotyyppiä ja yksi luontotyyppiyhdistelmä, ulkosaariston saaret ja luodot, arvioitiin säilyviksi (LC). Säilyviä luontotyyppejä ovat esimerkiksi kaikki kivikkorantatyypit, rehevöitymisestä hyötyvät ruovikot ja niistä syntyvät ruokovallit sekä rantapajukot ja erilaiset pensaikkotyypit, joilla ei katsottu olevan merkittäviä uhkia.
Rannikkoluontotyyppien tärkeimmät uhanalaistumisen syyt ovat Itämeren rehevöitymisestä ja ilmakehän rehevöittävästä laskeumasta aiheutunut rantojen umpeenkasvu, rakentaminen sekä suosituilla virkistysalueilla kasvillisuuden kuluminen.
Rannikkoluontotyyppien uhanalaistumisen syyt ja uhkatekijät
Itämeren rannikko muuttuu jatkuvasti, luontaisesti esimerkiksi maankohoamisen takia. Sadan viime vuoden aikana ihmisen vaikutus on kasvanut ja osittain jo peruuttamattomasti muuttanut rannikkoluontoa.
Rannikkoluonnolle keskeinen tekijä on Itämeren veden laatu. Meren rehevöityminen johtaa myös rantojen rehevöitymiseen ja umpeenkasvuun. Umpeenkasvua ovat vauhdittaneet myös ilmasta tuleva rehevöittävä laskeuma ja samanaikaisesti tapahtunut rantalaidunnuksen ja -niiton vähentyminen. Rehevöittävää laskeumaa on saatu vähennettyä mantereella sijaitsevista lähteistä, mutta merenkulun typpioksidipäästöissä ilmaan ei ole havaittu samaa kehitystä. Rehevöityminen on merkittävä uhanalaistumisen syy ja tulevaisuuden uhka erityisesti avoimilla rantaluontotyypeillä ja karuimmilla metsäisillä rantaluontotyypeillä.
Kuluminen on tärkeimpiä uhanalaistumisen syitä ja tulevaisuuden uhkia hiekkarantojen ja dyynien luontotyypeillä. Kulutus on yhteydessä rakentamiseen. Asutuksen levittäytyessä rannoille yhtenäiset ranta-alueet pilkkoutuvat yhä pienemmiksi ja kasvillisuus muuttuu. Asutus, virkistyskäyttö ja maastoliikenne lisäävät kulumista ja roskaantumista. Varsinkin hallitsematon maastoliikenne on dyyneille tuhoisaa. Kesämökkien, talojen ja teiden lisäksi rannoille on rakennettu laitureita ja aallonmurtajia ja ruopattu vesiväyliä.
Metsätalous on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen erityisesti primäärisukkessiometsien tilaan. Primäärisukkessiometsät ovat kasvaneet maankohoamisen seurauksena merestä paljastuneelle maalle. Metsätalous on kohdistunut voimakkaimmin sukkessiosarjan loppuvaiheisiin eli vanhoihin metsiin. Jäljellä olevat havupuustoiset primäärisukkessiometsät ovat suojelualueiden ulkopuolella sijaitessaan lähes poikkeuksetta metsätalousalueena ja asutuksen puristuksessa. Nuoria sukkessiovaiheita syntyy maankohoamisen myötä jatkuvasti lisää, mutta sukkession katkettua myöhempien vaiheiden kehitys estyy. Tästä syystä pitkät ehjät sukkessiosarjat ovat nykyisin erittäin harvinaisia. Metsätalouden vaikutukset näkyvät myös suurimmilla harjusaarilla ja dyynimetsissä. Asutuksen ympäristössä myös kotitarvepuunotto ja rantametsien siistiminen lahopuustosta ovat vähentäneet metsien monimuotoisuutta.
Pelloksi ja niityksi raivaaminen ovat vähentäneet primäärisukkessiometsien alaa merkittävästi jo perinteisen maatalouden aikana ennen 1960-lukua, mutta pellonraivauksen uhkaa ei pidetä enää tulevaisuudessa kovin merkittävänä.
Vieraslajeista etenkin kurtturuusun leviäminen on uhka monille rannikon luontotyypeille. Itä-Aasiasta Tyynenmeren rannoilta kotoisin oleva kasvi leviää kiihtyvällä vauhdilla rannikollamme. Kurtturuusu tukahduttaa alleen ja syrjäyttää alkuperäistä avoimien paikkojen kasvillisuutta ja pystyy asettumaan hyvin monenlaisille paikoille kivikkorantoja myöten. Laajimmat kasvustot muodostuvat hiekkarannoille, rantavehnädyyneille ja hiekkapohjaisille kedoille.
Öljy- ja kemikaalikuljetusten lisääntyminen etenkin Suomenlahdella kasvattaa öljyonnettomuuksien vaaraa.
Ilmastonmuutoksen vaikutukset rannikkoluontoon
Ilmastonmuutos vaikuttaa Itämereen ja samalla sen rannikkoon ja rantoihin monin tavoin. Meriveden lämpötila on noussut jo lähes yhdellä asteella vuosina 1990–2008, ja kesäajan pintavesien ennustetaan lämpenevän vuoteen 2100 mennessä Suomen merialueilla 2–4 astetta. Lämpötilojen nousu vaikuttaa Itämeren talviseen jäätilanteeseen: jääpeitteinen kausi lyhenee, jääkate ohenee ja kokonaan jäättömät talvet yleistyvät. Keväinen jäidenlähtö ja siihen liittyvä voimakas jääeroosio on tärkeä rantojen avoimuutta ylläpitävä tekijä, jolla on suuri merkitys rantojen umpeenkasvun hidastajana ja estäjänä.
Sadannan ennustetaan lisääntyvän erityisesti talvi- ja kevätkuukausina. Lisääntyvä sadanta edesauttaa ravinteiden huuhtoutumista valuma-alueilta jokien kautta mereen, mikä puolestaan lisää rehevöitymistä ja umpeenkasvua meressä ja rannikolla. Äärevien sääilmiöiden voimistuminen ja yleistyminen vaikuttavat myös rantojen luontotyyppeihin ja eliölajistoon.
Jäätiköiden sulamisesta johtuva pysyvä meriveden pinnan nousu näkyy ajan myötä myös Itämeressä. Suomen rannikolla sen arvellaan olevan 24–126 cm luokkaa. Perämerellä maankohoaminen kompensoi meriveden pinnan nousua. Meriveden pinnan kohoaminen vaikuttaa pitkällä aikavälillä etenkin etelärannikon alavien rantojen luontotyyppeihin.
Meriveden suolapitoisuuden ennustetaan vähenevän. Korkeampaa suolapitoisuutta vaativat merilajit, kuten meriajokas ja rakkohauru tulevat taantumaan kasvupaikoillaan, mikä vaikuttaa myös hauru- ja meriajokasvallien syntymiseen rannoille.
Lähes kaksi kolmasosaa heikkenee edelleen
Rannikkoluontotyypeistä 24 % katsottiin säilyvän lähitulevaisuudessa määrältään ja/tai ekologiselta tilaltaan vakaina. Kehityssuunnaltaan heikkeneviksi arvioitiin 64 % ja paraneviksi 11 % rannikkoluontotyypeistä. Kehityssuunnaltaan vakaiksi arvioitiin esimerkiksi Itämeren suurruohostot ja maankohoamisrannikolla yleiset tyrnipensaikot ja merenrantapajukot. Heikkeneviksi katsottiin esimerkiksi hiekkarannat ja kaikki dyynityypit, joiden umpeenkasvu etenee todennäköisesti lähitulevaisuudessakin. Suojelemattomilla kohteilla heikkenemistä aiheuttavat myös rakentaminen ja metsätalous. Kehityssuunnaltaan paraneviksi arvioitiin Itämeren rehevöitymisestä hyötyvät rannikon ruovikot ja ensi kertaa arvioitu luontotyyppi ulkosaariston lehtipuumetsiköt, joka hyötyy muun muassa laidunnuksen vähenemisestä.
Kuinka suojella Itämeren rantaluontoa?
Rannikkoluontotyyppien tilan parantamisen kannalta tärkeimmät toimenpiteet liittyvät erityisesti Itämeren rehevöitymisen ja maaston kulumisen ehkäisemiseen sekä ilmastonmuutoksen torjuntaan. Lisäksi rannat tarvitsevat hoitotoimia, joiden avulla lievennetään esimerkiksi rehevöitymisen tai vieraslajien aiheuttamaa umpeenkasvua.
Itämeren rehevöitymisen torjunta parantaa sekä meri- että rannikkoluontotyyppien tilaa, joten rehevöitymisen vähentämiseen tähtääviä toimia on tehostettava. Maatalouden ravinnepäästöjen päätymistä mereen tulee rajoittaa ja jätevesien puhdistusta tehostaa. Rohkaisevia tuloksia on joillakin osa-alueilla jo saatu aikaan – esimerkiksi pistemäisistä lähteistä, kuten jätevedenpuhdistamoista ja kalankasvatuslaitoksista peräisin olevaa rehevöittävää ravinnekuormitusta on saatu vähennettyä. Rehevöittävän laskeuman pienentämiseksi myös merenkulun typpioksidipäästöjä ilmaan tulee vähentää. Rehevöityminen on ongelma, joka koskee koko Itämerta, joten rannikkoluonnon suojelussa tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä.
Rehevöitymisen vaikutuksia rannoilla voidaan lieventää hoitamalla ja ennallistamalla. Kiireellisimmin hoidettavia ovat merenrantaniittyjen ohella umpeenkasvun uhkaamat hiekkarannat ja dyynit. Hoitotoimenpiteitä ovat muun muassa ruovikon niittäminen ja rantaan kertyvän eloperäisen aineksen (rihmalevämatot, ruokovallit) poistaminen. Dyyneillä runsastuvien männyntaimien kitkeminen on monin paikoin tarpeen. Monet rannikon luontotyypit hyötyvät myös karjan laidunnuksesta.
Suojelualueiden määrää on lisättävä, jotta rannikkoalueen tärkeimmät luontotyypit olisivat suojelualueverkostossa edustettuina. Rakentamista ranta-alueilla tulee välttää ja mahdollisimman laajoja rakentamattomia aluekokonaisuuksia tulee säästää. Suojelualueet vähentävät muun muassa metsätaloudesta, rantavyöhykkeen kulumisesta ja rantarakentamisesta aiheutuvia haittoja. Yksi kansainvälisesti merkittävimpiä luontotyyppiryhmiä on maankohoamisrannikon metsien kehityssarjat, joita on suojeltu varsin niukasti rannikollamme. Edustavina säilyneitä kehityssarjoja tai sarjan osia tulee liittää suojelualueverkostoon.
Rannikkoluontotyyppien esiintyminen tunnetaan lähinnä suojelualueilta, joten kattava rannikkoluontotyyppien perusinventointi on tarpeen.
Öljy- ja kemikaalikuljetusten lisääntynyt määrä etenkin Suomenlahdella aiheuttaa merkittävän lisäuhkan alueen luonnolle. Itämeren kasvavaa meriliikennettä onkin valvottava tehokkaasti, meriturvallisuutta lisättävä ja päästöjä vähennettävä. Erityisesti on panostettava öljy- ja kemikaalionnettomuuksien ehkäisyyn. Laiva- ja veneväylien rakentamisessa, suunnittelussa ja kunnostamisessa tulee ottaa huomioon potkurivirtausten ja aaltojen vaikutukset rantaluontoon.
Haitallisia vieraslajeja on torjuttava. Erityisesti kurtturuusukasvustojen poistamista tulee tehostaa ja leviämistä estää neuvontaa lisäämällä ja torjuntatoimia tukemalla. Kurtturuusun torjunnan ja leviämisen ehkäisemisen pitää olla jatkuva ja pysyvä osa luonnonhoitoa, eikä se saa jäädä vapaaehtoistyön varaan.
Virkistyskäyttöä ja luontomatkailua on ohjattava herkillä rannikkoalueilla kulumisen ehkäisemiseksi. Alueilla, joilla havaitaan kulumista, tulee kulkua ja käyttöä ohjata haittavaikutusten minimoimiseksi.
- Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet
- Luontotyyppien punainen kirja. Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset
Itämeren rannikko -asiantuntijaryhmän yhteystiedot
Puheenjohtaja: Terhi Ryttäri, Suomen ympäristökeskus, Luontoratkaisut, terhi.ryttari@syke.fi
Sihteeri: Aapo Ahola, Suomen ympäristökeskus, Luontoratkaisut, aapo.ahola@syke.fi