Suoluontotyyppien uhanalaisuus
Suomi on ollut suomaa
Suot ovat olennainen osa suomalaista maisemaa ja luonnon monimuotoisuutta. Suomen kostea ja viileä ilmasto sekä tasainen korkokuva suosivat soistumista ja alun perin noin kolmannes, yli 10 miljoonaa hehtaaria maa-alastamme on ollut soiden peitossa. Soiden ojitus ja muu maankäyttö ovat muuttaneet suoluontoamme voimakkaasti. Ojittamatonta suota on jäljellä noin neljä miljoonaa hehtaaria, josta valtaosa Pohjois-Suomessa.
Suoluontotyypeistä yli puolet uhanalaisia
Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa suokasvillisuus luokiteltiin 50 suotyyppiin. Näistä peräti 54 % arvioitiin koko maassa uhanalaisiksi ja 20 % silmälläpidettäviksi. Uhanalaisimpia ovat rehevät suot, joita on jo vuosisatojen ajan raivattu pelloksi tai ojitettu metsänkasvatusta varten. Valtakunnallisesti äärimmäisen uhanalaisia (CR) ovat välipintakoivuletot ja kalkkiletot. Erittäin uhanalaisia (EN) ovat kangaskorvet, varpu-, metsäkorte- ja muurainkorvet, juolasarakorvet, korpirämeet, palsarämeet, rimpiset koivuletot, välipintaletot sekä tervaleppä- ja harmaaleppäluhdat.
Alueellisesti soiden luontotyypit ovat uhanalaistuneet erityisen voimakkaasti etelästä Lapin lounaisosaan ja Kainuuseen ulottuvalla alueella (Etelä-Suomi). Lapissa, lounaisosaa lukuun ottamatta, ja Koillismaalla suoluonnon monimuotoisuus on säilynyt paremmin, koska maankäyttö ei ole ollut yhtä intensiivistä kuin etelämpänä. Pohjois-Suomen soista on myös suojeltu suurempi osuus. Paikallisesti suot ovat Lapissakin kokeneet tuntuvia muutoksia. Metsäojituksia on tehty runsaasti aina Kolarin–Sallan korkeudelle saakka. Valtaosa lettoisista ja korpisista suotyypeistä on ojituksen ja pellonraivauksen vuoksi Pohjois-Suomessakin silmälläpidettäviä tai uhanalaisia.
Soiden luontotyyppiyhdistelmät, eli suoyhdistymät ja maankohoamisrannikon soiden kehityssarjat luokiteltiin 19 tyyppiin, joista 63 % arvioitiin koko maassa uhanalaisiksi ja 16% silmälläpidettäviksi. Maankohoamisrannikon keidas- ja aapasuokehityssarjat ja eteläiset sarasuot arvioitiin äärimmäisen uhanalaisiksi (CR). Erittäin uhanalaisiksi arvioitiin suoyhdistymätyypeistä rannikkosuot ja erityisesti Pohjanmaan ja Kainuun alueella esiintyvät keskiboreaaliset aapasuot. Erittäin uhanalaisia ovat myös maankohoamisrannikon piensuokehityssarjat.
Suoluontotyyppien uhanalaistumisen syyt ja uhkatekijät
Suomen soiden käyttöhistoria ulottuu satojen vuosien taakse. Alkuperäinen biologinen suoala on ollut noin 10,4 miljoonaa hehtaaria. Osa soiden käyttömuodoista, kuten pellonraivaus, turpeenotto, vesirakentaminen sekä metsäojitettujen ohutturpeisten soiden muuttuminen kivennäismaiksi, on hävittänyt ojittamattomien ja ojitettujen soiden kokonaisalasta lähes 1,7 miljoonaa hehtaaria. Luonnonvarakeskuksen Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) mukaan nykyinen ojittamattomien ja ojitettujen soiden kokonaisala on 8,7 miljoonaa hehtaaria, joista ojittamatonta suota on noin 4,1 miljoonaa hehtaaria.
Ojitus maankuivatusta varten on muuttanut suoluontoamme kaikkein eniten. Suurin osa ojituksista on metsäojituksia puuntuotannon lisäämiseksi. Suunnitelmallinen soiden ojitus metsänkasvatusta varten käynnistyi viime vuosisadan alkupuolella. Erityisesti 1960-luvun loppupuoli ja 1970-luku olivat metsäojituksen kiivainta aikaa, mutta uudisojitus jatkui vielä 1990-luvulle asti. Nykyisin ojituksen painopiste on kunnostusojituksissa.
Ojittamattomien puustoisten soiden hakkuut ja maanmuokkaukset uudistamisen yhteydessä heikentävät suoluontotyyppien laatua. Metsätaloustoimia on tehty yleisesti suoyhdistymien puustoisilla reunaosilla sekä suon ja kivennäismaan vaihettumisvyöhykkeillä, ja monet pienialaiset paikalliset suoyhdistymät on käsitelty osana suurempia metsätalouskuvioita.
Valuma-alueen maankäytön etävaikutukset kuivattavat ojittamattomiakin soita ja aiheuttavat muutoksia vesi- ja ravinnetalouteen ja sitä kautta kasvillisuuteen. Viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että ympäröivien alueiden vanhojen ojitusten ja kunnostusojitusten etävaikutukset heikentävät kaikkein märimpien, rimpisten soiden tilaa vakavammin kuin mitä vielä kymmenen vuotta sitten arvioitiin.
Pellonraivaus on ollut yksi merkittävimmistä suoluontoa muuttaneista tekijöistä aina 1600-luvulta lähtien. Viljelykäyttö on kohdistunut erityisesti lettoihin, reheviin korpiin ja muihin reheviin soihin. Kuitenkin myös karuja soita on hyödynnetty viljelyyn. Esimerkiksi Pohjanmaalla karuja rahkaisia soita raivattiin ja viljeltiin käyttäen polttotekniikkaa, niin sanottua kydötystä. Toisen maailmansodan jälkeen raivattiin asutustoiminnan yhteydessä kymmeniä tuhansia hehtaareja peltoja viljelykelpoisille soille Itä- ja Pohjois-Suomen lettoalueilla. Turvemaiden pellonraivaus väheni välillä selvästi, mutta tällä vuosituhannella turvepeltojen raivaus on uudelleen yleistynyt muun muassa karjatilojen tuottaman lannan sijoituskohteeksi.
Toisin kuin pellonraivaus, perinteiseen karjatalouteen liittynyt niitto ja laidunnus eivät tuhonneet suoekosysteemiä. Merkittävää osaa Suomen soista, erityisesti nevoista ja letoista on jossain vaiheessa laidunnettu ja niitetty. Niitto ja laidunnus ovat vaikuttaneet suokasvillisuuden monimuotoisuuteen myönteisesti, sillä avoimuuden lisääntyminen ja sammalpeitteen rikkoutuminen ovat mahdollistaneet kilpailukyvyltään heikompienkin suolajien menestymisen. Perinteisen niiton ja laidunnuksen loppuminen on aiheuttanut umpeenkasvua etenkin Etelä-Suomen jäljellä olevilla pienialaisilla letoilla ja tätä kehitystä edistävät osaltaan myös ympäröivän maankäytön aiheuttamat vesitalouden muutokset.
Turpeen käyttö oli ennen 1950-lukua pääasiassa pienimuotoista paikallista kotitarvekäyttöä. Kuiviketurpeen nosto ei juuri vaikuttanut soiden vesitalouteen, osin se jopa loi karuille suoyhdistymille ohutturpeisempia laikkuja, joista vaateliaammat kasvilajit löysivät kasvupaikkoja. Teollinen turpeenotto kasvoi nykyisiin mittasuhteisiin 1970-luvun energiakriisin myötä. Energiakäytön ohella turvetta korjataan kasvu- ja ympäristöturpeeksi. Turpeenottoon on käytetty yli 100 000 hehtaaria suota. Nykyisin turpeenoton sijoittamista ohjataan aikaisempaa tarkemmin ympäristönsuojelulainsäädännöllä.
Kaivostoiminta on kasvava uhka etenkin Keski-Lapin aapasoille ja letoille. Esimerkiksi edustavia koivulettoja esiintyy Lapin vihreäkivivyöhykkeen aapasoilla alueilla, jotka kiinnostavat myös kaivosteollisuutta. Viime vuosina on herännyt myös kiinnostusta hyödyntää rahkasammalia kaupallisiin tarkoituksiin, kuten kasvualustaksi. Näiden toimintojen laajuus, sijainti ja sääntely ratkaisevat niistä suoluonnolle koituvien vaikutusten vakavuuden.
Ilmaston lämpenemisen arvioidaan vaikuttaneen jo Pohjois-Lapin palsasoiden ja routarämeiden ominaispiirteisiin ja vaikuttavan lähitulevaisuudessa myös verkkokeitaiden ja pohjoisboreaalisten aapasoiden routavaikutteisiin piirteisiin. Ilmastonmuutoksen arvioidaan vaikuttavan pidemmällä aikavälillä laajemminkin suoluontoon lämpö- ja sadeolojen aiheuttaessa muutoksia soiden hydrologiaan ja lajistosuhteisiin.
Vesitalouden häiriöt pääsyynä heikkenevään kehityssuuntaan
Valtaosalla arvioiduista suoluontotyypeistä luontotyypin tilan kehityssuunta on koko maan tasolla heikkenevä ja vain noin viidenneksellä vakaa. Yhdenkään tyypin kehityssuuntaa ei arvioitu paranevaksi.
Heikkenevä kehityssuunta johtuu yleensä ympäröivien ojitusten ja muun maankäytön aiheuttamista vesitaloushäiriöistä tai metsätaloustoimenpiteistä. Ilmastonmuutokseen liittyvästä lämpötilan noususta johtuva roudan sulaminen on syynä heikkenevään kehityssuuntaan Pohjois-Lapin routarämeillä ja palsasuoyhdistymillä.
Kehityssuunnaltaan vakaiksi arvioitujen joukossa on suotyyppejä, jotka eivät ole herkkiä vesitaloushäiriöiden aiheuttamalle kuivahtamiselle, vaan voivat jopa lisääntyä suon kuivahtamisen seurauksena märempien suotyyppien kustannuksella. Kehityssuunnaltaan vakaissa on myös äärikarua keidassoiden keskiosien suokasvillisuutta, johon ei todennäköisesti kohdistu enää maankäyttöpaineita samassa määrin kuin aiemmin.
Soiden tilan parantaminen turvaa ekosysteemipalveluita
Ojittamattomien soiden säilyttäminen ja suoluonnon tilan parantaminen on tärkeää paitsi luonnon monimuotoisuuden, myös niiden tarjoamien ekosysteemipalvelujen turvaamiseksi. Suot muun muassa sitovat ja varastoivat hiiltä, suodattavat ja puhdistavat vettä sekä tarjoavat marjoja, riistaa ja ulkoilu- ja virkistysalueita. Monet suoluonnon tilaa parantavat toimet edistävät samalla myös soiden alapuolisten vesistöjen tilan parantamista sekä turvaavat ja kasvattavat soiden hiilivarastoja.
Viimeisen 10 vuoden aikana on otettu monia edistysaskelia suoluonnon tilan parantamiseksi liittyen muun muassa suojelualueverkoston kattavuuden ja laadun parantamiseen, lainsäädännölliseen turvaan, maankäytön ohjeistukseen ja ennallistamisen edistämiseen. Viimeisin uhanalaisuusarviointi osoittaa, että etenkin suoluonnon laadullinen tila edelleen heikkenee, vaikka määrän väheneminen on selvästi hidastunut. Suoluonnon tilaa parantavia toimia on syytä edelleen jatkaa ja tehostaa. Erityisen tärkeitä ovat toimenpiteet, jotka parantavat laajempien suokokonaisuuksien tilaa ja suojelua. Keskeiset toimenpiteet liittyvät muun muassa suojelualueverkoston kattavuuden ja laadun parantamiseen, mutta yhtä keskeistä on turvata suoluontoa suojelualueverkoston ulkopuolella.
Keinot suoluonnon tilan parantamiseksi kohdistuvat sekä suojelualueverkostoon, että sen ulkopuolisiin soihin. Erityisen tärkeitä ovat toimenpiteet, jotka parantavat laajempien suokokonaisuuksien tilaa ja suojelua, sillä niillä voidaan turvata suoluonnolle keskeisen vesitalouden häiriöttömyys.
Suoluonnon turvaamiseksi ja tilan parantamiseksi tulee edistää valuma-aluetasoista, monitavoitteista maankäytön suunnittelua, jossa tunnistetaan ja turvataan ojittamattomien soiden tarjoamat ekosysteemipalvelut. Ojittamattomat suot tarjoavat paikallisesti, alueellisesti ja maailmanlaajuisesti välttämättömiä ekosysteemipalveluja, kuten säätely- (esim. hiilen sidonta, veden puhdistus, veden varastointi), tuotanto- (esim. marjat ja riista) ja kulttuuripalveluita (esim. ulkoilu- ja virkistyskäyttö). Ojittamattomien soiden merkitys valuma-alueiden vedenvirtausten säätelyssä tulee ottaa huomioon muun muassa tulvasuojelun suunnittelussa ja vesienhoidossa, samoin kuin niiden tärkeä merkitys hiilen sidonnassa ja hiilivarastoina etsittäessä ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillintään.
Suojeltujen soiden verkoston kattavuutta ja edustavuutta tulee parantaa. Tässä keskeinen tavoite on 2015 valmistuneen soidensuojelun täydennysehdotuksen kohteiden suojelu. Vuoden 2018 lopulla ehdotuksesta oli toteutettu noin kolmannes, josta valtaosa on valtion maita. Suojelu edellyttää resurssien ohella uusia toimintamalleja usean maanomistajan suokokonaisuuksien vapaaehtoiseen suojeluun. Toimintamalleja kehitetään parhaillaan ympäristöministeriön käynnistämässä Helmi-elinympäristöohjelmassa. Etenkin metsäisiä suoluontotyyppejä voidaan turvata myös METSO-ohjelman avulla. Ohjelman luonnontieteelliset valintaperusteet mahdollistavat myös avosoiden, metsien ja soiden vaihettumisvyöhykkeiden sekä ennallistamiskelpoisten kohteiden suojelun. Soidensuojelun täydennystarvetta tulee tarkastella tukeutuen luontotyyppien ja lajien uhanalaisuusarviointien tuloksiin.
Suojelualueet eivät aina muodosta ehjiä vesitaloudellisia kokonaisuuksia, ja suojelualueen ulkopuolinen ojitus voi kuivattaa myös suojelualueella olevaa suota. Suojeltujen soiden tilan parantaminen edellyttää ennallistamista niin suojelualueilla kuin niiden välittömässä läheisyydessä. Kustannustehokkaaksi todettua toimintamallia, jossa kunnostusojitusten yhteydessä vesiä ohjataan suunnitellusti kuivahtamisesta kärsiville soille, tulee edelleen kehittää ja edistää sen käyttöönottoa. Myös suojelualueverkoston ulkopuolella suoalueiden tilaa tulisi turvata ennallistamalla, ohjaamalla vesiä kuivuneille soille ja luonnonhoidon keinoin. Keskeistä on käynnistää käytännön yhteystyöhankkeita ja kehittää tarvittavien toimenpiteiden rahoitusmekanismeja ja maanomistajille mahdollisesti aiheutuvien vettymishaittojen korvausjärjestelmää.
Suoverkostoja ja suokokonaisuuksia on tarpeen turvata myös suojelualueiden ulkopuolella maankäytön suunnittelun ja ohjeistuksen keinoin. Myös suoluonnon lainsäädännöllistä turvaa tulee edelleen selvittää ja kehittää. Kaikki suoluontoa muuttava toiminta tulee suunnata, Valtioneuvoston periaatepäätöksen (2012) mukaisesti, vain ojitetuille ja luonnontilaltaan muuten merkittävästi muuttuneille turvemaille. Toimintojen sijoittamisessa on tärkeää ottaa huomioon myös soiden valuma-alueiden maankäytön etävaikutukset jäljellä olevaan suoluontoon. Nykymuotoinen lainsäädännön luontotyyppisuojelu antaa turvaa vain eräille pienialaisille suoluontotyypeille- ja tyyppiesiintymille. Suoluonnon tehokas suojelu edellyttää vesitalo-udellisten kokonaisuuksien turvaamista ja tätä olisi syytä edistää paitsi maankäytön ohjauksella myös lainsäädännöllisin keinoin. Tulee myös löytää keinoja säädellä maankäyttömuotoja, jotka nyt eivät ole sääntelyn piirissä, kuten turvepeltojen raivaus ja sammaleen nosto kasvualustaksi.
Suometsänhoidon suunnittelua ja käytäntöjä tulee kehittää edelleen ojittamattomien soiden luonnonarvojen huomioon ottamiseksi. Metsäojitukset, mukaan lukien kunnostusojitukset etävaikutuksineen, sekä muut metsätaloustoimenpiteet, kuten hakkuut ja maanmuokkaukset, ovat merkittävimpiä suoluontotyyppien uhanalaisuuden syitä ja tulevaisuuden uhkatekijöitä. Jäljellä oleviin ojittamattomiin puustoisiin soihin, etenkin korpiin, kohdistuu hakkuita ja maanmuokkauksia ja hakkuupaineet ovat suuret myös tulevaisuudessa. Suometsänhoitoa voidaan kehittää soiden luonnonarvot entistä paremmin huomioon ottavaksi esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen keinoin siihen soveltuvilla kasvupaikoilla. Kunnostusojitukset tulee kohdentaa vain metsätaloudellisesti kannattaviin kohteisiin ja mahdolliset etävaikutukset ojittamattomiin soihin on syytä ottaa huomioon.
- Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet
- Luontotyyppien punainen kirja. Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset
Suot-asiantuntijaryhmän yhteystiedot
Puheenjohtaja: Jukka Turunen, Geologian tutkimuskeskus, Ympäristöratkaisut, jukka.turunen@gtk.fi
Sihteeri: Aira Kokko, Suomen ympäristökeskus, Luontoratkaisut, aira.kokko@syke.fi