Happamoituminen

Happamia sulfaattimaita eli alunamaita alkoi muodostua Itämeren alueelle pääasiallisesti 4000–8000 vuotta sitten. Maankohoamisen myötä alunamaat sijaitsevat nykyisin merenpinnan yläpuolella. Kun sulfidia sisältäviä maita kuivataan, maaperä hapettuu ja reaktiossa vapautuva rikki muodostaa maaperän veden kanssa rikkihappoa, joka happamoittaa vesistöjä ja liuottaa maaperästä myrkyllisiä metalleja, kuten alumiinia, kadmiumia ja kuparia. Vaikka  hapan maaperä onkin syntynyt luontaisesti, käynnistyy varsinainen happamoituminen vasta ihmisen toiminnan seurauksena.

Happamoituminen heikentää virtavesien tilaa

Happamuus ja metallien myrkyllisten olomuotojen runsastuminen aiheuttavat muutoksia kaloissa, pohjaeläimissä, vesikasveissa ja pohjalevissä. Happamuudelle ja metalleille altistuminen haittaa mm. kalojen lisääntymistä. Ajoittain olosuhteet voivat olla monille eliöille tappavia. Happamista vesistä tietyt lajiryhmät puuttuvat kokonaan. Virtavesien kalalajeista happamuudelle herkkiä ovat esimerkiksi kivisimppu, made ja taimen, ja jokisuistojen pohjaeläinryhmistä esimerkiksi simpukat.

Happamien sulfaattimaiden kuormittamille jokivesistöille on tyypillistä suuri vuodenaikojen ja eri vuosienkin välinen vaihtelu happamuus- ja metallikuormassa. Happamuus ja metallit huuhtoutuvat vesistöön runsaiden sateiden ja kevään sulamisvesien mukana. Suomessa varsinkin länsirannikon jokivesistöt kärsivät happamuusongelmista. Mitä suurempi alunamaiden osuus valuma-alueesta on, sitä vakavampia, pitkäkestoisempia ja useammin toistuvia happamuushaitat ovat. Pahiten happamuuden ja myrkyllisten metallien vaivaamat pikkujoet ovat käytännössä kalattomia.

Julkaistu 3.4.2014 klo 11.09, päivitetty 10.4.2014 klo 12.46