Tulvien esiintyminen

Tulva on sää- ja vesistöolosuhteista johtuva luonnonilmiö. Valuma-alueen maastonmuodot ja maankäyttö vaikuttavat tulvan muodostumiseen. Säännöllisesti toistuvat tulvat ovat luontainen osa vesistöjen toimintaa etenkin alueilla, joissa järvialtaat ja niiden virtaamavaihteluita tasaava vaikutus ovat vähäisiä.

Suomessa tulvat ovat tyypillisesti olleet vähäisiä verrattuna Keski-Eurooppaan, jossa sateiden rankkuus, järvien vähäisyys ja maaston suuremmat korkeuserot lisäävät alttiutta tulville. Viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana Keski-Euroopassa on esiintynyt aiempaa selvästi useammin suuria vahinkoja aiheuttaneita tulvia. Suomessa sellaisilta on vältytty, mutta on täysin mahdollista, että tällainen suurtulva esiintyisi myös meillä. Yleisesti on arvioitu, että ilmastonmuutos pahentaisi tulvia myös Suomessa.

Todella harvinainen ja vaikutuksiltaan laajalle ulottuva tulva on sattunut Suomessa viimeksi vuonna 1899. Tuolloin muun muassa Vuoksen, Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöissä esiintyneen tulvan toistumisajaksi on arvioitu vähintään 250 vuotta (eli vuotuinen todennäköisyys alle 0,4 %).

 

Eri tulvatyypit

Tulvat voidaan jakaa yleisesti vesistötulviin, merivesitulviin sekä hulevesitulviin.

Vesistötulvat kehittyvät Suomessa yleensä pitkään jatkuneiden sateiden tai lumen sulamisen seurauksena. Yleisimpiä näistä ovat joilla ja järvillä esiintyvät lumen sulamisesta johtuvat kevättulvat. Runsaat sateet aiheuttavat vesistötulvia muinakin vuodenaikoina. Myös jää- ja hyydepadot voivat aiheuttaa joessa paikallisesti voimakkaan vedenpinnan nousun. Erityisesti talvitulvien arvioidaan yleistyvän Suomessa ilmastonmuutoksen seurauksena.

Merenranta-alueilla myrskyt voivat yhdessä muiden vedenkorkeutta nostavien tekijöiden kanssa aiheuttaa merivesitulvia. Tuulen ohella tärkeimmät merenpinnan nousuun vaikuttavat tekijät Itämerellä ovat ilmanpaine, virtaus Tanskan salmien läpi sekä talvella merijään kattavuus.

Hulevesitulvalla tarkoitetaan maan pinnalle kerääntyvän sade- tai sulamisveden aiheuttamaa tulvaa lähinnä rakennetuilla alueilla. Hulevesitulvista on käytetty myös nimitystä taajama- tai rankkasadetulva. Rankkasateiden aiheuttamat hulevesitulvat ovat nopeasti alkavia, lyhytkestoisia ja melko paikallisia. Tiheästi rakennetulla kaupunkimaisella alueella poikkeuksellisen voimakas sade voi aiheuttaa tulvimista sekä puroissa ja ojissa että kaduilla sadevesiviemäreiden kapasiteetin ylittyessä.

Tulvien toistumisaika ja todennäköisyys

Toistumisajalla ja todennäköisyydellä kuvataan tulvan harvinaisuutta. Molemmat termit ovat yleisesti käytössä. Niiden lisäksi tulvan harvinaisuutta voidaan kuvata sanallisesti. Toistumisaika tarkoittaa sellaisen ajanjakson pituutta, joka keskimäärin kuluu, ennen kuin tietyn suuruinen tai sitä suurempi tulva esiintyy. Todellisuudessa tulvat eivät esiinny säännöllisesti tiettyjen vuosijaksojen välein, vaan välillä on kuivempia jaksoja ja välillä taas tulvia esiintyy useammin. Esimerkiksi kahdensadanviidenkymmenen vuoden toistuvuusajalla kuvattu tulva (1/250a) tarkoittaa, että tulva koetaan todennäköisesti neljä kertaa tuhannen vuoden aikana. Vuotuinen todennäköisyys tämän suuruisen tulvan esiintymiselle on 0,4 %. 100 vuoden aikana tämän suuruinen tulva koetaan 33 %:n todennäköisyydellä ja 250 vuoden aikana tämän suuruinen tulva esiintyy 63 % todennäköisyydellä.

Taulukko. Toistumisaikoja ja todennäköisyyksiä

Sanallinen kuvaus Toistumisaika Todennäköisyys
Yleinen tulva < 1/10 a > 10 %
Melko yleinen tulva 1/20 a 5 %
Melko harvinainen tulva 1/50 a 2 %
Harvinainen tulva 1/100 a 1 %
Erittäin harvinainen tulva ≥ 1/250 a < 0,4 %
 

Tietyn toistuvuuden tulvaa vastaavat virtaamat ja vedenkorkeudet voidaan määrittää joko tilastollisin menetelmin tai vesistömalleja käyttäen. Tilastollisissa menetelmissä olemassa oleviin havaintoihin sovitetaan todennäköisyysjakauma, josta ekstrapoloidaan tutkittavaa toistuvuutta vastaavat virtaamat, joista yleensä lasketaan vastaavat vedenkorkeudet. Vesistömallit kuvaavat vesistön hydrologista kiertoa ja veden kulkeutumista vesistössä. Tulvat ja niiden muutokset arvioidaan yhdistämällä malleissa tietyllä todennäköisyydellä esiintyvät sääolosuhteet pahimmalla mahdollisella tavalla.

Tulvien toistuvuuden arviointi sisältää paljon esimerkiksi mallinnuksesta ja havaintojakson pituudesta johtuvia epävarmuuksia, joten toistumisaikoihin ja todennäköisyyksiin tulee suhtautua suuntaa-antavina arvioina eikä täsmällisinä lukuarvoina. Todennäköisyyksien avulla voidaan ottaa huomioon myös ilmastonmuutoksen ennustetut vaikutukset tulevaisuudessa.

 

Lisätietoja

Kehitysinsinööri Antti Parjanne, Suomen ympäristökeskus SYKE, etunimi.sukunimi@ymparisto.fi

Alueellista tietoa, valitse ELY-keskus

Tulvien esiintyminen - Pohjois-Pohjanmaa

Kalajoen vesistöalue

Kalajoen suurimmat vesistötulvat ovat esiintyneet vuosina 1924, 1955, 1971, 1977, 1982, 1987, 2000 ja 2008, jolloin virtaamat Niskakosken/Hihnalankosken havaintoasemalla ovat kohonneet selvästi yli 300 m3/s. Vesistötulvien lisäksi jääpatotulvat ovat yleisiä, pahimpia jääpatotulvia on sattunut vuosina 1977, 1982 ja 1985. Yleisesti jääpatotulvakohteet keskittyvät Kalajoen pääuoman ala- ja keskiosaan, Vääräjoen alaosaan ja Malisjoen alaosaan.

Pyhäjoen vesistöalue

Alueen suurin tiedossa oleva tulva on ollut vuonna 1905, jolloin tulvavedenkorkeus on merkitty Merijärven kunnassa koulukeskuksen kohdalla Tähjänjoen ylittävään siltaan. Lisäksi kevään 2000 vesistötulvista on kattavat havainnot. Kevään 2000 tulvan toistuvuus oli noin kerran 50 vuodessa ja suurin virtaama Pyhäjoella oli 472 m3/s. Pyhäjoki on myös altis jääpatotulville; vaikeita jääpatotilanteita on sattunut viimeksi ainakin vuosina 1979, 1985, 1998, 2000 sekä 2013. Havaintojen mukaan Pyhäjoen pääuoman alttiimmat kohteet jääpatojen muodostumiselle sijaitsevat joen ala- ja keskiosilla.

Siikajoen vesistöalue

Siikajoen suurimmat vesistötulvat ovat esiintyneet vuosina 1936, 1944 ja 1955, jolloin virtaamat Länkelän havaintoasemalla ovat kohonneet yli 600 m3/s. Uljuan ja Kortteisen tekojärvien rakentamisen jälkeiset suurimmat vesistötulvat ovat sattuneet vuosina 1977, 1981, 1982, 1983 ja 2000, jolloin virtaamat ovat kohonneet yli 400 m3/s. Pahimmat jääpatotulvat ovat esiintyneet lähinnä Ruukin taajaman alueella. Hyydön aiheuttamia jääpatoja on esiintynyt selvimmin sula-alueella Sipolassa ja Pöyryn alapuolisilla koskialueilla sekä padon yläpuolella.

Temmesjoen vesistöalue

Temmesjoen vesistöalueella on ollut useita tulvia, joiden haitalliset vaikutukset ulottuvat jokisuulle. Suurimmat tulvat ovat sattuneet vuosina 1977, 1981, 1983, 1989, 1993 ja 2000. Laajimmat tulva-alueet vuoden 2000 ilmakuvien perusteella olivat Temmesjoen alaosalla, Rahjo-ojan alaosalla sekä Ängeslevänjoen ala- ja keskiosilla. Tyrnävänjoella on lisäksi esiintynyt jääpatoja.

Oulujoen vesistöalue

Alueen tulvaongelmat vaihtelevat suuresti vesistönosittain. Kainuussa ei yleisesti ole ollut merkittäviä tulvavahinkoja. Oulujoen pääuomaan laskevissa joissa on tavattu joitakin tulvia, joista on aiheutunut vähäistä taloudellista vahinkoa. Oulujoen pääuomassa pahimmat tulvat ajoittuvat ajalle ennen säännöstelyä. Nykyisin tulvan muodostuminen Oulujoen suistoon on säännöstelyn ja voimalaitosrakenteiden vuoksi hyvin epätodennäköistä. Tulvatilanteita on kuitenkin syntynyt joinakin talvina Oulujoen alaosalla hyydön muodostamien jääpatojen seurauksena. Erityisesti hyydön aiheuttamia ongelmia on esiintynyt Montan ja Merikosken voimalaitosten välisellä jokiosalla. Merikosken padotuskorkeuden noston jälkeen poikkeuksellisia tulvatilanteita on ollut muun muassa vuosina 1998 ja 2006.

Kiiminkijoen vesistöalue

Kiiminginjoen suurimmat vesistötulvat ovat esiintyneet vuosina 1955, 1956, 1971 ja 2000, jolloin virtaamat Haukiputaan havaintoasemalla ovat kohonneet yli 600 m3/s. Vesistötulvien lisäksi hyytö- ja jääpatotulvat ovat yleisiä ja ovat viime vuosina lisääntyneet. Pahimmat jääpatotulvakohteet keskittyvät Kiiminginjoen pääuoman ala- ja keskiosaan asutusalueille.

Iijoen vesistöalue

Suurimmat havaitut Iijoen virtaamat ovat esiintyneet vuosina 1953, 1955, 1956, 1959, 1977, 1982, 1993 ja 2000, jolloin virtaamat Raasakassa ovat kohonneet yli 1 200 m3/s. Yksi kevään tulvaherkimmistä kohteista on Kurenalan taajama Pudasjärven yläpuolella. Koskisella Iijoen yläosalla ja Kostonjoella tulvat aiheutuvat enimmäkseen hyydöstä ja sen muodostamista jääpadoista. Iijoen alaosalla ongelmia aiheuttavat Siuruanjoesta purkautuvien jäiden aiheuttamat jääpadot.

Kuivajoen vesistöalue

Oijärven säännöstelyn jälkeen Kuivajoella ei ole ollut tulvia, joista olisi aiheutunut huomattavia vahinkoja. Vuonna 1977 on havaittu virtaamaltaan suurin tulva, jolloin Ravaskan ja Kuivaniemen mittausasemilla virtaama on ollut yli 300 m3/s. Vuoden 1993 tulvan huippuvirtaamaksi Kivijoella on arvioitu 189 m3/s. Tulva oli terävä, mikä aiheutti nopeaa jäiden lähtöä ja kasautumista. Kuivajoella on esiintynyt jääpatojen aiheuttamia tulvaongelmia joen alaosalla.

Muut vesistö- ja valuma-alueet

Itään laskevilla Koutajoen ja Vienan Kemin latvavesistöalueilla sekä rannikon pienillä valuma-alueilla ei ole esiintynyt sellaisia tulvia, joista olisi aiheutunut merkittäviä vahingollisia seurauksia.

Myrskyt Perämerellä

Perämeren voimakkain myrsky esiintyi vuonna 1982 (Mauri-myrsky), mutta suurin vedenkorkeus Oulussa havaittiin vuoden 1984 myrskyn aikana. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kovimmat myrskyt ovat olleet vuoden 1991 myrsky Marjaniemessä ja vuoden 1992 myrsky Raahessa.  Lisää tietoa merivedenkorkeuksista ja aallokoista löytyy Itämeriportaalista.

Julkaistu 17.9.2013 klo 12.05, päivitetty 25.6.2019 klo 13.24
Julkaistu 24.6.2013 klo 17.57, päivitetty 17.4.2019 klo 10.46