Voimalaitosrakentamisen ympäristövaikutukset

Suotuisat vaikutukset

Oulujoen ja Iijoen voimalaitosten rakentaminen vaikutti jokilaaksojen kuntien kehittyneisyyteen suotuisalla tavalla sekä tilapäis- että pysyvinä vaikutuksina. Esimerkiksi Oulujokilaaksossa myönteinen suunta ilmeni hyvinvointia luoneiden resurssien kasvuna väestöllisesti, taloudellisesti, teollisuudessa, liikenneyhteyksissä, työllisyydessä, elinkeinorakenteessa, rakennuskannassa ja sosiaalisten palvelujen ylläpidossa. Sen sijaan parhaimmillaan noin 4 000 työntekijän määrä antoi lähinnä tilapäisiä positiivisia sykäyksiä kuntien elämään.

Vuoteen 1981 mennessä vesivoiman tuottama hyöty oli Oulujokilaaksossa monikymmenkertainen sen rakentamisen aiheuttamiin taloudellisiin vahinkoihin verrattuna, vaikka mukaan ei laskettu energiataloudellistakin hyötyä.

Pysyvät haitat

Hyödyn sijasta toisella puolella vaakakupissa painoivat pysyvät ympäristölliset haitat, jotka kohdistuivat luontoon, vesistöjen eliöstöön, kalakantoihin, maisemaan ja kulttuuriympäristöön. Ongelmana olikin ollut vesistörakentamisessa alkujaan mahdollisimman suureen taloudellisen tuottoon tähtääminen, eikä vesistöjen hoidon ja suojelullisten arvojen selvittämiseen kiinnitetty riittävästi huomiota.

Välittömänä vaikutuksena jokien kokonaan sulkemisilla oli vaelluskalojen täydellinen häviäminen, joka tuntui entisten suurten lohijokien äärellä asuneista ihmisistä erityisen ikävältä. Oulujoessa ja Kemijoessa sulku oli välittömästi jokisuun yläpuolella ja Iijoessa hieman ylempänä jokivarressa.

Vaelluskalaongelman ratkaisuyritykset

Valtiovalta toki tiedosti rakentamisesta syntyvät ja jo syntyneet vahingot. Maatalousministeriö asetti vuonna 1946 erityisen Pohjois-Suomen lohikomitean selvittämään mahdollisuuksia säilyttää pohjoisen jokien lohikanta voimalaitosrakentamisen yhteydessä.

Mietintö valmistui tammikuussa 1950, mutta mitään selvää ratkaisua se ei löytänyt ongelmaan. Mietinnön mukaan olisi tarvittu 50 kalanviljelysyksikköä, jotta olisi taattu riittävä istukasmäärä kalakantojen säilymiseksi.

Pohjolan Voiman lakimies Lauri Louekari oli innokas kalamies ja hoiti myös kalakysymystä tarkkaan. Kemijokisuulla päädyttiin kotimaassa ja Ruotsissa tehtyjen tutustumismatkojen jälkeen erityiseen kalahissiin. Vastaavasti myös Merikosken ja Pyhäkosken voimalaitosten rakentamisen kielteisiä vaikutuksia pyrittiin ehkäisemään rakentamalla Merikosken yhteyteen kalahissi ja Pyhäkoskella erityinen kalatie portaineen ja hisseineen.

Ne osoittautuivat käyttökelvottomiksi ja toisaalta, kuten Oulujoki Oy:ssä oli alkujaan epäilty, koskien rakentamisen myötä vaelluskalojen poikastuotannolle sopivat kosket hävisivät, joten järjestelmä ei voinut olla toimiva kalakantojen suojelemiseksi pelkästään kalatien rakentamisella. Ilmeisesti yhtään lohta ei hissillä noussut ylävirtaan. Niinpä Pyhäkosken jälkeen ei Oulujoen voimalaitosten yhteyteen rakennettu kalateitä ja hissitkin purettiin pois.

Korvausvelvoitteet kalanviljelylaitoksen avulla

Pyhäkosken jälkeen Oulujoki Oy velvoitettiin suorittamaan korvauksia jokaisen voimalaitoksen lupapäätöksessä joko Oulujoen kalakannan suojelemiseksi tai menetetyistä apajapaikoista. Lisäksi voimayhtiön oli maksettava korvaus valtion omistamasta Sotkan kalanviljelylaitoksesta, joka jäi Pällin rakentamisen seurauksena veden alle ja joutui lopettamaan toimintansa. Sotkassa oli ehditty tuottaa vuoteen 1951 mennessä noin viisi miljoonaa lohenpoikasta ja kymmeniä miljoonia siianpoikasia.

Oulujoki Oy ryhtyi kuitenkin kartoittamaan mahdollisuuksia täyttää lupaehdot muulla tavoin kuin rahallisesti. Ruotsalaisilta asiantuntijoilta pyydettiin neuvoja ja tietoja rakennettujen jokien vaelluskalan suojelemisesta. Niiden perusteella voimayhtiössä päädyttiin rakentamaan kalanviljelylaitos, jossa kalanmäti hedelmöitettäisiin keinotekoisesti ja kasvatettaisiin poikasiksi ennen vesistöön istuttamista.

Laitos päätettiin sijoittaa Monttaan, ja maatalousministeriön kanssa käytyjen pitkien neuvottelujen tuloksena saatiin vuoden 1954 lopulla sopimus, jonka mukaan Oulujoki Oy sai korvata voimalaitosten Oulujoen kalastukselle aiheuttamat velvoitteet Montan kalanviljelyslaitoksen rakentamisella ja ylläpitämisellä. Pienellä osuudella ylläpidosta vastasi myös valtio.

Kalanviljelylaitoksen rakentaminen Monttaan aloitettiin vuonna 1954, ja valmistuessaan seuraavana vuonna se oli Suomen suurin. Se käsitti muun muassa kolmen hehtaarin suuruisen lammikkoalueen, jossa pääpaino oli lohenpoikasten kasvatuksessa. Vähitellen toiminnan vakiintuessa mukaan tuli monia muitakin kalalajeja: meri- ja järvitaimen, kuha, hauki, harjus, peledsiika ja kirjolohi.

Montan sopimusta arvosteltiin kuitenkin siitä, että se oli tehty voimayhtiön ja valtion välillä vahingon kärsijöitä kuulematta. Niinpä kalanhoitovelvoitteita pidettiin riittämättöminä.

Iijoen ympäristöhaitat

Iijoella varsinkin ensimmäisten voimalaitoksen eli Pahkakosken rakentamisen ympäristöhaitat olivat kohtuullisen pienet suhteutettuna laitoksen massiivisuuteen, mutta jo Haapakoskella kielteiset vaikutukset olivat huomattavan suuret. Muun muassa vahinkoalue oli noin 700 hehtaaria, josta 200 hehtaaria jäi kokonaan veden peittoon.

Ongelmana oli se, että talot ja viljelysmaat myötäilivät pääasiassa jokirantoja. Voimalaitoksen rakentamisen seurauksena pellot katosivat pysyvästi veden alle, kun taas takamaiden suot ja metsät jäivät joko veden vaivaamiksi tai kokonaan vaikutusten ulkopuolelle.

Yksi haittojen kompensaatiomuoto oli maiden vaihto, sillä Pohjolan Voima oli saanut haltuunsa kaupoissa runsaasti metsämaita. Niitä vaihdettiin mahdollisuuksien mukaan voimalaitosten ympäriltä lunastetun maan vastineeksi.

Kasvava vastustusmieliala

Mutta kielteisten vaikutusten kasvaessa myös hankkeiden vastustus kasvoi samassa suhteessa ja jakoi paikallisen väestön kahteen leiriin: voimalaitosten kannattajiin ja vastustajiin joko-tai -periaatteella. Jo kolmannen voimalaitoksen rakentaminen Kierikkiin kohtasi vuonna 1964 organisoitua vastarintaa, johon liittyi esimerkiksi huolellisesti laaditut valitukset rakennuslupapäätöksestä.

Seuraava kohde Maalismaa sai yhä kasvaneen vastustuksen ja asutuskeskuksen tuntumassa sijaitseva Raasakka päätyi jo pitkällisten sopimusneuvottelujen kohteeksi ennen rakentamisen mahdollistumista.

Kielteisen ilmapiirin vahvistumiselle olivat otolliset olosuhteet. Maisemallisten ja ympäristömuutosten lisäksi olennaiset vaikutukset kohdentuivat Iijoen vesistön tilaan. Ongelmia esiintyi muun muassa vedensaannissa Iijoen yläjuoksulla.

Vedensaannin turvaaminen

Pohjolan Voima Oy:lle kuului lupaehtojen mukaisesti myös pohjavedenottamoiden ja vesijohtoverkoston rakentaminen voimalaitosten lähiympäristöön alueiden vedensaannin turvaamiseksi. Oulun vesipiiri korosti 1970-luvun loppupuolella, että parhaiten vedensaajat olisivat turvanneet vedensaantinsa järjestäytymällä vesiosuuskunniksi, kun voimayhtiö täytti oman velvollisuutensa. Osuuskuntia ryhdyttiinkin muodostamaan vuonna 1978.

Vesiviranomaisten näkökulmasta Pohjolan Voimaan kohdistunut valvonta sujui pääasiassa myönteisessä hengessä. Yhtiöllä oli asiantuntemusta ja yhteistyöhalukkuutta vahingonkärsijöiden kannalta myönteisten ratkaisujen aikaansaamiseksi.

Velvoitteet kalakantojen säilyttämiseksi

Säännöstelyt vaikuttivat myös voimalaitosten yläpuolisiin vesiin ja rakentaminen suoraan kalakantojen hiipumiseen. Näkyvin ja eniten tunteita herättänyt kysymys oli lohen katoaminen joesta, joskin jo uiton aikaiset koskien perkaukset olivat vaikuttaneet Iijoen kalakantaan kielteisesti aivan kuten muissakin Pohjois-Pohjanmaan joissa.

Pohjois-Suomen vesioikeus määräsi vuonna 1979 antamassaan Iijoen voimalaitosten rakentamista koskeneessa päätöksessä Pohjolan Voimalle velvoitteet kalakantojen säilyttämiseksi Iijoessa. Korkein hallinto-oikeus myös vahvisti jonkin verran muutettuna vesioikeuden päätöksen seuraavana vuonna.

Yhtiön oli istutettava mereen Iijoen suualueelle vuosittain merellisen vaikutusalueen kalakannan säilyttämiseksi keskimäärin 310 000 lohen vaelluspoikasta, 1 200 000 vaellussiian ja 28 000 meritaimenen poikasta. Pohjolan Voiman oli myös istutettava vuosittain sille Raasakan voimalaitoksen yläpuoliselle vesistöalueelle, joka oli kokenut rakentamisen vuoksi vaellussiian menetykset, 20 000 sisävesiin soveltuvan lohensukuisen kalan poikasta ja 650 000 yksikesäisen sisävesisiian poikasta. Yhtiön tuli myös siirtää vuosittain 60 000 nahkiaista Raasakan yläpuoliseen Iijokeen ja sen sivujokiin.

Istutustoimenpiteet oli tehtävä maa- ja metsätalousministeriön hyväksymän suunnitelman mukaisesti ja kalastuskuntia kuulemalla. Raasakkaan perustettiin myös kalanviljelylaitos.

Jatkorakentamisesta merkittävät haitat

Iijoen koskivoiman valjastaminen sähköntuotantoon oli jäänyt kesken, kun voimalaitokset rakennettiin vain joen alajuoksulle. Yläjuoksun jatkorakentamisen nähtiin 1980-luvun alkupuolella aiheuttavan kuitenkin erittäin merkittäviä ympäristömuutoksia, ja se sai myös runsaasti vastustajia.

Maisemalliset muutokset olisivat olleet merkittäviä ja pysyviä noin 350 kilometrin matkalla. Arvokkaat tulvakasvillisuusalueet ja harvinaiset sisämaan suistoalueet olisivat myös hävinneet jatkorakentamisen seurauksena. Rakentamisesta olisivat kärsineet myös kulttuurimaisemat. Haittoja olisi syntynyt jossain määrin myös maataloudelle, turvetuotannolle, porotaloudelle ja kalastukselle.

Hyödyn osalta sähkön lisäksi rakentaminen olisi työllistänyt kerrannaisvaikutuksineen noin 12 000 miestyövuotta ja rakentamisen jälkeen noin 90 työpaikkaa. Koko Pohjois-Pohjanmaalle investointien välittömät tuotantovaikutukset olisivat olleet 1,2 miljardia markkaa.

Iijoen rakentamissuunnitelmat pysähtyivät vuonna 1987 voimaan tulleeseen koskiensuojelulakiin, jonka puitteissa joen yläjuoksu suojeltiin rakentamiselta.

Iijoen vesihuollon yleissuunnitelma ja puitesopimus

Loppujen lopuksi ainoa 1980-luvulla jatkorakentamiseen liittyneestä suunnittelutyöstä, joka myös toteutui, oli Iijoen vesihuollon yleissuunnitelma. Sen keskeinen periaate oli, että Iijokeen kohdistuneiden toimenpiteiden haittavaikutuksista tuli huolehtia korvaukset ilman oikeudellisia prosesseja.

Menettely oli siten erilainen kuin naapurissa Kemijoella, jossa paikalliset asukkaat hakivat kolmen vuosikymmenen ajan korvauksia oikeudessa.

Vapaaehtoiseen menettelyyn liittyi vuonna 1986 solmittu Iijoen puitesopimus, mutta toki erilliset oikeuden päätökset kalastuskorvauksista oli tehty myös Iijoella kohtuullisen pitkän prosessin jälkeen 1970-luvun jälkipuolella ja 1980-luvulla, kun lopulliset luvat voimalaitosten rakentamisesta annettiin. Ongelmat näkyivät myös Iijoen yläjuoksulla Pudasjärvellä ja Taivalkoskella, jossa ei juurikaan hyödytty voimalaitosten rakentamisesta ja verotuloista mutta kärsittiin vesimäärien vaihteluista ja kalakannan heikkenemisestä.

Ympäristöviranomaiset käynnistivät Iijoen kunnostustyöt vuonna 1988 uiton loputtua. Siihen liittyi myös kalakantojen ja vesien eläinkantojen elvyttäminen. Myös voimalaitosrakentamisen haittavaikutuksia ryhdyttiin vähentämään, ja siinä prosessissa oli Pohjolan Voima vapaaehtoisesti ja aktiivisesti mukana 1980-luvun lopulta lähtien. Voimayhtiössä ymmärrettiin myös ympäristöhaittojen vähentämisestä koituva imagohyöty.

Vuonna 1997 vihittiin myös Taivalkosken Ohtaojalle Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen uusittu Pohjois-Suomen keskuskalanviljelylaitos. Ohtaojalla oli toiminut jo vuodesta 1966 lähtien kalanviljelylaitos.

Pohjolan Voima Oy keskittyi Iijoella laajamittaisen vesivoimarakentamisen tyrehdyttyä vesistörakentamisen jälkihoidollisen kehittämiseen. Latvajärvien säännöstelyn ympäristövaikutuksia lievennettiin, rantoja kunnostettiin ja venevalkamia ja kulkuyhteyksiä parannettiin. Iijoen maisemointityö toteutettiin v. 1991–2004. Maisemointityö oli maassamme poikkeuksellinen vapaaehtoisuuteen perustuva voimayhtiön, paikallisen väestön ja ympäristöviranomaisen yhteishanke.

Ympäristönhoito-ohjelman puitteissa

Vuodesta 1997 lähtien ohjasi erityinen Iijoen ympäristönhoito-ohjelma jokivarren käyttöä erilaisten hankkeiden puitteissa. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen johdolla toteutettu ohjelma kytkeytyi paitsi uiton jälkien kunnostamiseen niin ennen kaikkea voimalaitosrakentamisesta aiheutuneiden haittojen korjaamiseen.

Ympäristöhoito-ohjelman ensimmäinen vaihe oli toiminnassa vuosina 1997–1999 ja toinen vaihe vuosina 2000–2006 pitkälti EU-ohjelman rahoituksella, jonka saamiseksi Pohjolan Voiman myöntämä rahoitus oli merkittävä tuki.

Entiset Iijoen alaosan koskialueet kunnostettiin, vesimäärää nostettiin, uomiin tehtiin 200–800 metriä pitkiä suvantoja pohjapatoja rakentamalla sekä muotoiltiin joen pohjaa kymmenen kilometrin matkalta. Toisessa vaiheessa jatkettiin pohjapatojen rakentamista. Näyttävimmät tulokset saavutettiinkin voimatalouden piirissä olevan asutuksen vesihuollon kehittämisellä ja kuivien tai vähävetisten uomanosien maisemoinnilla.

Kaiken kaikkiaan Iijoen hankkeen tavoitteena oli ympäristön tilan paraneminen ja uusien työpaikkojen luominen matkailuun perustuneen yritystoiminnan avulla. Se onkin mielenkiintoinen uuden ajan sovellus ympäristönkäytön mahdollisuuksista, joissa luontokohteiden elinkeinollinen hyödyntäminen tulee osaksi ympäristön tilan kohentamista luontoarvojen avulla.

Oulujoen kunnostushankkeet

Oulujoella hoidettiin kunnostusta ja sen moninaiskäytön kehittämistä sopimuspohjaisesti 1990-luvun alusta lähtien yhteistyössä vesi- ja ympäristöpiirin, maakuntaliiton, jokilaakson kuntien ja Oulujoki Oy:n kesken.

Jokialueen kunnostustarpeita kartoitettiin lukuisia. Niitä olivat muun muassa:

  • Vyöryvien rantojen suojaaminen.
  • Muhoksella, Utajärvellä ja Vaalassa oli kunnostettava vesialueita, jotka olivat jääneet voimalaitosrakentamisen yhteydessä vähävetisiksi tai virtausolosuhteiltaan heikoiksi.
  • Useissa kohteissa oli tehtävä rantojen ja vesialueiden kunnostusta ja maisemointia.
  • Uittorakenteet ja uittojätteet oli poistettava.
  • Kalastusta ja veneilyä oli edistettävä ruoppaamalla liettymiä ja matalikkoja sekä rakentamalla venevalkamia ja kalastuspaikkoja.
  • Kala- ja rapukantoja oli elvytettävä istutustoimenpitein.

Oulujokea oli kunnostettu vuodesta 1987 lähtien edellä lueteltujen tarpeiden mukaisesti useissa irrallisissa hankkeissa, joista joen rantojen suojaus oli vuosittainen toteuttamiskohde. Siihen käytettiin 1990-luvulla lähes miljoona markkaa vuosittain.

Vaativia ongelmia olivat kalakantaan liittyvät kysymykset: kuinka luontainen vaelluskala oli mahdollista palauttaa Oulujokeen, kuinka pysyvä kalanhoitovelvoite oli saatavissa Oulujokeen, kalankasvatuslaitoksen rakentaminen ja luontaisten kutupaikkojen kunnostus joessa. Lisäksi erityiskysymys oli, miten vuorokausi- ja viikkosäännöstelyä olisi ollut mahdollista vähentää Oulujoessa. Myös luonnonlohikantaa pyrittiin elvyttämään 2000-luvun loppuvuosina Oulu-Kajaani -kehittämisvyöhykkeen hankkeessa osana Oulujoen vesistöalueen vetovoimaisuuden lisäämistä.

Merkittävä Oulujokea koskenut hanke oli 2000-luvulla myös osin EU-rahoituksella toteutettu ja Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen johtama Oulujoki-strategia, jonka tavoitteena oli uusien työpaikkojen lisääminen yritystoimintaa vahvistamalla.

Kalannousuedellytysten selvittämiseksi toteutettiin 2000-luvulla Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen johdolla myös Oulujoki–Lososinkajoki -projekti, jossa pyrittiin luomaan mahdollisuuksia lohen palauttamiseksi Oulu- ja Lososinkajokeen. Merikosken voimalaitoksen yhteyteen tehtiin myös vuonna 2003 kalatie useiden selvitysten ja suunnitelmien rinnalla. Kalateistä toivottiin uuden alkua vanhojen lohijokien elvyttämisessä – niin myös Iijoella ja Kemijoella.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Arola 1990
  • Hoffman 1991
  • Iijoen puitesopimus 1981. PPYA
  • Iijoen vesihuollon yleissuunnitelma. PPYA
  • Iijoki-selvitys 1985
  • Jokiyhtiö n:o 1/1986
  • Kaleva 14.3.1963, 28.10.2009
  • Kerkelä 1985
  • Komiteanmietintö 1950:10
  • Korkeimman hallinto-oikeuden päätös 17.2.2005. KHO:2005:16
  • Luostarinen 1986
  • Merilä–Vähänen 2005
  • Oulujoen kunnostus 1990. PPYA
  • Oulun vesipiirin vesitoimiston asiakirjat ja muistiot. PPYA
  • Salojärvi–Auvinen–Ikonen 1981
  • Salonen–Heikinheimo-Schmid–Jutila 1981
  • Ukkola 1994
  • Vahtola 1991
  • Vesi palaa sijoilleen 2005
  • Voima-Viesti
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaa > Vesivarojen käyttö > Vesistöjen kunnostus ja hoito
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaa > Ympäristön seuranta ja tutkimus > Hankkeet ja tulokset
Julkaistu 12.2.2014 klo 12.06, päivitetty 12.2.2014 klo 12.13

Aihealue: