Vesivoiman rakentamisesta pysyvä ympäristönmuutos

Marion 7400
Maalismaan voimalaitos valmistui 1967. Erityisesti maapatoja rakennettaessa voitiin
käyttää suuria kaivukoneita. Kuvassa näkyy legendaarinen Marion 7400 laahakauha-
kaivukone Malismaan säännöstelypadon rakennustyömaalla. Koneen kaivupuomin
pituus oli 52 metriä, kauhan tilavuus 10 m3, paino 8 tonnia ja sen toimintasäde oli yli
100 metriä.

Ensimmäiset suunnitelmat vesivoiman käytöstä

Ensimmäiset suunnitelmat sähkövoiman tuottamiseen vesivoimalla Pohjois-Suomessa syntyivät 1900-luvun alussa, jolloin teollisuuspiirit tähysivät erityisesti Oulujoen useisiin koskiin, erityisesti Pyhäkoskeen, mutta pian myös alemmas Merikoskeen.

Vuonna 1908 valmistuneessa rautateiden sähköistämistä selvittäneen komitean mietinnössä ehdotettiin Suomeen muodostettavaksi neljä voimalaitospiiriä, joista Pohjois-Suomen piirin sähköenergia olisi tuotettu yksinomaan Oulujoen vesivoimalla. Rajoittavana tekijänä oli kuitenkin vuonna 1902 säädetty vesioikeuslaki, joka ei sallinut joen poikki rakennettuja patoja lohijokiin, mutta sitä ei koettu eteenkään teollisuuspiireissä esteenä voimalaitosrakentamiselle.

Sähkön käytön yleistyminen

Sähkön käyttö oli laajentunut Suomessa vähitellen 1880-luvulta lähtien, joskin se yleistyi suhteellisen hitaasti vielä vuosisadan lopulla. Suurin osa sähköstä tuotettiin 1900-luvun alussa valaistusta varten pienillä höyrykone- tai höyryturbiinikäyttöisillä tasavirtageneraattoreilla. Teollisuus sai tarvitsemansa käyttövoiman vesiturbiineista tai höyrykoneista.

Myös maaseudun sähköistäminen alkoi 1910-luvulla, mutta vasta 1920-luvulta lähtien Suomen sähköntuotannon vauhti kasvoi olennaisesti. Tuotantokapasiteetti oli 1920-luvun alussa noin 200 megawattia (MW), josta puolet tuotettiin vesivoimalla ja puolet höyryvoimalla.

Kunnalliset sähkölaitokset

Oulussa oli aloittanut vuonna 1889 myös kunnallinen sähkölaitos yhtenä ensimmäisistä Suomessa, mutta jo vuonna 1884 oli Veljekset Åströmin tehtaille asennettu sähkölaitos valaistusta varten. Kaupungin sähkölaitos huolehti katuvalaistuksesta Kiikelissä olleesta laitoksesta, joka tuotti aluksi virtaa erityisessä sähkökoneessa puuta polttamalla. Toimintavarmuus oli perin heikko, joten vuonna 1898 tehtiin kaupunginvaltuustolle ehdotus vesivoiman ottamisesta sähkölaitoksen käyttöön. Se sai välittömästi kannatusta. Niinpä vuonna 1903 valmistui lääninsairaalan kohdalle yläkanavaan uusi Lasaretin väylän sähkölaitos. Oulujoen vesivoima oli alkanut kehittää sähköä yleisiin tarpeisiin.

Kunnalliset sähkölaitokset huolehtivat lähinnä vain katuvalaistuksesta. Teollisuudessa sähkö alkoi yleistyä voimanlähteenä 1910-luvulta lähtien ensin tekstiilin perusteollisuudessa ja konepajateollisuudessa. Metsäteollisuudessa sähkö sai jalansijaa paperin- ja selluloosan valmistuksen lisääntyessä, kun valmistuksen yhteydessä syntynyttä höyryä hyödynnettiin myös sähkön tuottamiseen.

Imatran voimalaitos tyydyttämään kasvanutta tarvetta

Merkittävä muutos energiantuotannon perusteissa otettiin vuonna 1922, kun eduskunta päätti Imatran vesivoimalaitoksen rakentamisesta sen kuuluisaan koskeen. Suunnittelutyötä oli tehty jo 1910-luvulla. Sen ensimmäinen koneisto käynnistyi vuonna 1928.

Imatra oli Suomen ensimmäinen voimalaitos ja siihen mennessä ylivoimaisesti merkittävin energiahanke. Se myös pysyi 1960-luvun alkuun saakka Suomen suurimpana voimalaitoksena. Mutta kiinnostus myös Pohjois-Suomen vesivoimavaroja kohtaan oli herännyt 1900-luvun alkupuolella.

Teollisuustuotanto kasvoi Suomessa maailmansotien välisenä aikana Euroopan mittakaavassa huippuvauhtia. Vuosittainen noin kahdeksan prosentin kasvu kohdistui ennen kaikkea paperi- ja selluloosateollisuuteen. Jotta teollisuuden pyörät olisivat pyörineet, täytyi voimanlähteen saatavuus olla myös turvattu. Samaan aikaan sähkön kulutus alkoi kasvaa myös yksityiskäytössä ja maaseudulla, joten sähkövoiman saamiseksi ryhdyttiin selvittämään mahdollisuutta jokien valjastamiseen.

Oulujoen vesivoimavarat

Oulun kaupunki aloitti vuonna 1914 omana kunnallisena hankkeena valmistelut Merikosken voimalaitosrakentamisesta. Suunnitelmat saatiin valmiiksi vuonna 1925, mutta vuoden 1902 vesioikeuslain ehkäisevät säädökset, hankkeen kalleus suhteessa Oulun kaupungin resursseihin ja huono kannattavuus eliminoivat tuossa vaiheessa rakentamisen.

Vuonna 1917 oli perustettu valtion koskivoimatoimikunta, jonka yhtenä selvityskohteena olivat Oulujoen vesivoimavarat. Jo tuolloin selvityksen kohteeksi otettiin myös Pyhäkosken alueen koskiosuuksien hankkiminen energiantuotannon tarpeisiin. Vielä tuolloin suunnitelmat eivät kuitenkaan edenneet Pohjois-Suomessa vielä selvittelyä pidemmälle, sillä valtion resurssit olivat sidottu Imatrankosken rakentamiseen.

Ehkäisevänä tekijänä oli myös vesioikeuslaki, jonka säädös valtaväylän aukipitämisestä ja 1/3 vesimäärän vapaana juoksemisesta sitoi erityisesti juuri Oulujoen tapaisia suuria lohijokia.

Merkittävä lainsäädännöllinen muutos

Ympäristön ohjaavassa järjestelmässä tapahtui vuonna 1934 merkittävä lainsäädännöllinen muutos, kun vesioikeuslakia tarkennettiin valtaväylän aukipitämisen osalta. Lakimuutos mahdollisti kosken vesivoiman käyttöönoton koko vesiväylän sulkemisella. Tosin määräys oli jossain määrin tulkinnanvarainen, sillä isommissa lohi- ja siikapitoisissa joissa kiinteän padon sai rakentaa valtaväylän poikki ainoastaan niihin osiin, joihin lohi ja siika eivät tavallisesti nousseet.

Rajoituksista huolimatta tehtiin vuonna 1935 kaksi aloitetta Oulujoen rakentamiseksi, kunnes elokuussa 1939 tutkimukset ja suunnitelma Oulujoen valjastamiseksi valmistuivat. Rakentaminen oli tullut lopulta mahdolliseksi, kun vesioikeuslakiin oli hyväksytty toukokuussa 1939 muutos, jonka mukaan isompikin lohijoki voitiin sulkea koko leveydeltään. Voimapadon rakentajalle ei myöskään määrätty velvoitusta kalatien rakentamisesta, jos se aiheutti rakentajalle kohtuuttomia rasituksia.

Lakimuutokset eivät synnyttäneet minkäänlaista keskustelua esimerkiksi eduskunnassa, eikä niitä missään yhteydessä myöskään vastustettu; päinvastoin valjastaminen nähtiin mitä tärkeimpänä toimenpiteenä.

Vuoden 1941 poikkeuslailla voimalaitosten rakentamiseen

Maailmansodan aikana vuonna 1941 hyväksyttiin toinen vesivoiman käyttöönottoa olennaisesti helpottanut laki. Se oli sotavuosien poikkeuksellisen ajan poikkeuslaki, jonka mukaan voimalaitoksen rakentajan tuli omistaa vähintään kaksi kolmasosaa kosken vesivoimasta ennen kuin väliaikainen lupa voitiin myöntää. Näin haluttiin helpottaa vesioikeudellisten lupahakemusten käsittelyä poikkeusoloissa.

Lain voimassaoloajan kaavailtiin päättyvän vuonna 1945, mutta sitä jatkettiin kuitenkin sodan jälkeen erikseen annetuilla laeilla lopulta aina vuoden 1962 tammikuuhun saakka. Tuolloin säädettiin uusi vesilaki.

Poikkeuslain nojalla käynnistettiin kaikki tärkeimmät voimalaitosrakentamiset Pohjois-Suomessa, joten se oli myös aivan keskeinen ohjaava tekijä ympäristömuutoksessa. Poikkeuslaki oli ymmärrettävää sodan jälkeisessä tilanteessa, jossa Suomi oli menettänyt rauhansopimuksessa kolmasosan voimalaitoskapasiteetistaan Neuvostoliitolle, mutta energiantarve oli vain kasvanut jälleenrakentamisen käynnistyessä.

Teollisuus oli kuluttanut jo ennen sotia noin 85 prosenttia Suomen sähköenergiasta. Vesivoiman tehoja pienensivät vielä vuosina 1946 ja 1947 vallinneet poikkeuksellisen kuivat sääolot ja vähälumisuus. Uusien voimalaitosten rakentamista rajoittivat kuitenkin muuntajien ja generaattoreiden hankintavaikeudet, sillä suomalaisen teollisuuden täytyi toimittaa ne sotakorvauksina neuvostoliittolaisille. Toisaalta juuri sotakorvausteollisuus oli suurin energian tarvitsija.

Kun valtioneuvoston asettaman voimatalouskomitean välimietintö valmistui vuonna 1945, siinä nähtiin vesivoiman rakentaminen käytännössä ainoana vaihtoehtona energiakriisin välttämiseksi. Valuuttapulan vuoksi esimerkiksi fossiilisia polttoaineita ei voitu tuoda riittävästi ulkomailta. Välimietinnön seurauksena vesivoiman rakentaminen lähti toteutumaan eri puolilla Suomea.

Energian tarve oli ankara ja vesivoiman nähtiin olevan kansainvälisistä suhdanteista riippumatonta ja vakaata tuottoa. Siinä valossa oli lopulta varsin johdonmukaista, että suunnitelmat energiantuotannon lisäämiseksi keskittyivät Pohjois-Suomen vesistöihin. Kolme valtakunnallisesti merkittävintä koskivoimajokea olivat Oulujoki, Kemijoki ja Iijoki, jotka kaikki olivat olleet vuosisatojen ajan myös merkittäviä lohijokia.

Kysymys omistusjärjestelyistä

Suomessa oli käyty jo ennen toista maailmansotaa keskustelua merkittävien tuotantolaitosten omistusjärjestelyistä. Kiistely yksityisen teollisuuden ja valtion osuudesta ja oikeuksista vesistöjen voimataloudelliseen rakentamiseen oli syntynyt 1910-luvulla. Niissä yksi keskeinen kohde oli voimalaitokset.

Sähköntuotantoa varten oli perustettu metsäteollisuuden ja valtion yhteisomistuksena Imatran Voima Oy vuonna 1932 sekä Pohjolan Voima Oy vuonna 1943. Viimeksi mainitun takana oli kahdeksan suomalaista metsäteollisuusyhtiötä, joista Pohjois-Suomessa toimivat Veitsiluoto Oy, Kemi-yhtiö, Rauma-Raahe Oy ja Oulu Oy. Pohjolan Voiman perustamisen ideologiana oli näkemys, että teollisuuslaitosten täytyi itse omistaa myös voimalaitoksia energian tarvetta varten.

Vuonna 1950 mietintönsä jättänyt sosialisoimiskomitea suositteli puolestaan voimatalouden asteittaista sosialisointia, koska vain 50 prosenttia Suomen rakentamattomasta vesivoimasta laskettiin olevan valtion omistuksessa. Ja puolet tästä rakentamattomasta vesivoimasta sijaitsi Pohjois-Suomessa.

Kansainvälisten esimerkkien mukaan

 Suomi ei ollut mitenkään poikkeus vesivoiman valjastamisessa sähköntuotantoon, vaan pikemminkin täällä seurattiin kansainvälisiä esimerkkejä. Lähellä olivat tietysti Ruotsi ja Norja, joista Ruotsissa oli nähty Norlannin mahtavat joet tulevaisuuden sähköntuotannon ydinalueena jo 1900-luvun alussa. Siellä olivatkin käynnistyneet mittavat valjastustyöt 1910-luvulta lähtien. Ensimmäinen kohde oli Dalaälvenin Untra vuonna 1918. Norjassa vesivoimasta tuli alun alkaenkin yksinomainen sähköntuotannon lähde.

Ruotsissa vesivoimaloista rakennettiin myös monin verroin suurempia kuin Suomessa. Esimerkiksi Indal-joen Krångede tuotti sähköä 1900-luvun lopulla lähes 1 700 GWh, kun Oulujoen Pyhäkosken tuotanto oli 129 MWh ja se oli kuitenkin Suomen yksi suurimmista vesivoimalaitoksista.

Teollisuusmaissa otettiin lähes kaikki suurimmat vesistöt säännöstelyn piiriin, mutta esimerkiksi Reinin, Tonavan ja Volgan vedenjuoksutuksen säännöstelyllä haluttiin vesivoiman lisäksi edistää tulvasuojelua, vesiliikenteen parantamista ja vedenhankintaa. Säännöstely myös muutti merkittävällä tavalla ympäristöä ja vesien luonnontaloutta ja aiheutti sosiaalisia muutoksia. Vastaavat seurausvaikutukset koettiin myös Pohjois-Suomessa. Vesistörakentaminen on ollut maailmalla yksi olennainen kohde myös ympäristövaikutusten tutkimustyössä.

Voimalaitosten rakentaminen käynnistyy

Vuonna 1934 perustettu uusi valtion koskitoimikunta esitti kaksi vuotta myöhemmin laajan yleissuunnitelman Oulujoen rakentamisesta. Siinä pääpaino oli Merikosken, Pyhäkosken ja Niskakosken säännöstelyllä, joista Pyhäkoski olisi toteutettu kahtena ja Niskakosken jakso kolmena peräkkäisenä voimalaitosportaana ja Oulujärven säännöstelyllä. Vuosien 1937–38 aikana valmistuivat myös tarkennetut rakentamissuunnitelmat.

Kalastusviranomaiset vastustivat kuitenkin patojen rakentamista koko jokivirran poikki vedoten vuoden 1902 vesioikeuslakiin, mutta toukokuussa 1939 tehty vesioikeuslain muutos eliminoi vastustajien perustelut. Kiinteä pato oli tämän jälkeen mahdollista rakentaa lohi- ja siikapitoisten jokien koko leveydeltä. Lakimuutoksen taustalla oli nimenomaan Oulujoen vesivoimakysymys, joten ohjaava järjestelmä toimi sen hetkisten hyötynäkökohtien mukaan.

Vuonna 1948 valmistui sekä Oulujoen suulle Merikosken voimalaitos että Kemijokisuulle Pohjolan Voiman rakentama Isohaaran voimalaitos. Yhtiö olisi aloittanut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti rakentamisen Iijoella, mutta kun valtio antoi tuntuvan avustuksen Kemijoen voimalaitoksen yhteyteen rakennettavalle sillalle – saksalaiset olivat räjäyttäneet vuonna 1944 joen ylittäneet sillat – niin Pohjolan Voima päätti käynnistää voimalaitostyöt Kemijoella. Niin Iijoen rakentaminen siirtyi tulevaisuuteen.

Oulujoen valjastamisen vaikutukset

Oulujoen voimalaitosrakentamista varten perustettiin vuonna 1941 Oulujoki Osakeyhtiö, joka rakensi vuosien 1944 – 1957 aikana kaikkiaan kuusi voimalaitosta. Niiden rakentaminen toteutettiin vuoden 1941 poikkeuslain perusteella väliaikaisilla luvilla ja pääasiassa valtion koskitoimikunnan jo ennen sotia laatiman suunnitelman mukaisesti.

Voimalaitosten rakentamiseen suhtauduttiin Oulujoella alun perin myönteisesti ja uusi jokiyhtiö toivotettiin tervetulleeksi. Seurasivathan sitä työtilaisuuksien kasvu, elinkeinoelämän piristyminen ja verotuloja, joiden rinnalla valjastamista seuranneet haittavaikutukset tuntuivat vähäisiltä. Varsinkin mittava Utasen alakanava käänsi väestön mielialoja kuitenkin toiseen suuntaan ja herätti erityisesti Utajärven asukkaissa voimakkaita kielteisiä tuntoja voimayhtiötä kohtaan. Ihmisten mielissä alkoi elää näkemys, että haitat jäivät heille mutta hyöty valui muualle.

Samaan aikaan jokilaaksossa toteutettiin myös kuntauudistus, jossa vuoden 1954 alusta aloitti toimintansa Vaalan kunta. Siihen liitettiin noin puolet Niskan kylää Utajärven puolelta. Liitoksen taustalla arveltiin olevan Oulujoki Oy:n, ja vaikka tosiasiassa näin ei ollutkaan, synnytti sekin vastahankaisuutta voimayhtiötä kohtaan erityisesti juuri Utajärvellä.

Luonto- ja ympäristöarvot eivät olleet siten yksinomaisia syitä voimayhtiönvastaisiin näkökantoihin, vaikka Utasen alakanava näytti hyvin kouriintuntuvasti ja tietysti ensimmäisinä rakentamista seuranneina vuosina myös maisemallisesti lohduttomana hankkeen mittavat ympäristövaikutukset.

Utasen alakanava

Utasen alakanava ei ollut mukana alkuperäisissä suunnitelmissa. Oulujoki Osakeyhtiö joutui näin ollen käymään Utajärvellä tiiviisti neuvotteluja yksityisten maanomistajien, kunnan ja seurakunnan kanssa kaupoista ja korvaussummista, jotka vain tulehduttivat yhtiön ja paikallisten välejä. Sopua ei tahtonut löytyä ja vesioikeudellisista katselmuksistakin tuli poikkeuksellisen myrskyisiä.

Niinpä vesistötoimikunta ei antanut Oulujoki Oy:lle lopullista rakentamislupaa alakanavalle, vaikka työt olivat jo käynnissä. Vasta vuoden 1962 uuden vesilain perusteella vesioikeus antoi vuonna 1970 lopullisen luvan Utasen alakanavalle, mutta oikeusprosessi rahallisten korvausten maksamisesta venyi aina vuoteen 1987 saakka.

Iijoen rakentaminen

Oulujoen pohjoispuolella oli Pohjolan Voima Oy:n toiminta-alue. Iijoen rakentaminen voimalaitoskäyttöön aloitettiin vuonna 1959 alajuoksulla, jonne myös osa Oulujoen rakentajista siirtyi töihin.

Pohjolan Voiman toimintasuunnitelmiin oli kuulunut jo yhtiön perustamisesta lähtien voimalaitosten rakentaminen Iijoen koskiin. Vuonna 1944 oli jopa näyttänyt siltä, että Iijoesta tulee Pohjolan Voiman pääkohde, kun yhtiön johtokunta oli tuolloin tehnyt päätöksen Raasakan voimalaitoksen rakentamisesta. Resurssit siirrettiin kuitenkin Kemijoen Isohaaraan ja Iijoki kytkettiin Kuusamon vesistöjen rakentamissuunnitelmiin.

Pohjolan Voima rakensi lopulta viisi voimalaitosta Iijoen alajuoksulle vuosina 1959–1971.

Vesivoiman osuus energiantuotannossa

Vesivoiman osuus energiantuotannossa ei käytännössä juurikaan noussut 1970-luvulta lähtien sen jälkeen, kun Oulujoen ja Iijoen sekä Kemijoen vesistöjen valjastamishankkeet olivat päättyneet. Vuonna 1985 Suomen koko sähköntuotanto oli 47,1 terawattituntia ja vuosikasvu oli noin viisi prosenttia. Kokonaistuotannosta 25,8 prosenttia tuli vesivoimalla, vaikka vielä vuonna 1970 osuus oli ollut yli 40 prosenttia. Kulutuksen lisäys tuotettiin pääasiassa ydinvoimalla. Oulujoki vastasi noin viidennestä Suomen vesivoimasta.

Vesivoiman merkitys oli kuitenkin suhteellista osuuttaan suurempi, sillä sen tuottaminen oli edullista ja se oli varsinkin kulutushuippujen tasaajana erinomainen.

Pienemmät vesivoimalaitokset Pohjois-Pohjanmaalla

Paikallisten vaikutusten kannalta merkittäviä voimalaitoskohteita olivat myös 1960-luvun lopulla käynnistetty Revon Sähkö Oy:n Siikajoen Uljuan tekoaltaan yhteyteen rakennettu voimalaitos sekä joen alajuoksulle rakennetut Revonlahden Pöyryn ja Ruukinkosken voimalaitokset. Pöyryn oli rakentanut paikallinen osuuskunta jo 1920-luvulla, jolloin se pystyi tuottamaan 525 kilowattia sähköä. Sitä riitti myytäväksi Raahen kaupunkiin saakka.

Vaikutuksiltaan merkittäviä olivat myös Pyhäjoen vesistöalueen voimalaitokset sekä Kalajoen keski- ja juoksulle paikallisten sähköyhtiöiden voimin rakennetut neljä voimalaitosta, yläjuoksun Hinkua ja Oksava sekä keskijuoksun Padinki ja Hamari. Niistä alin eli jokisuulta 50 kilometriä ylävirtaan Kalajokilaakson Sähkö Oy:n vuonna 1984 valmistunut Hamarin voimalaitos muodosti pysyvän ja ohittamattoman kulkuesteen Kalajokeen nouseville vaelluskaloille. Yksi ratkaiseva ympäristövaikutus jokien valjastamisella onkin ollut juuri kalakantoihin. Hamarin vesivoimalaitos sekä sen yläpuolinen Nivalan Padingin voimalaitos siirtyivät vuonna 2002 Keski-Pohjanmaalla toimineen Korpelan Voiman omistukseen.

Pyhäjoen yläjuoksulle rakennettiin kolme voimalaitosta, Venetpalo, Vesikoski ja Kalliokoski, sekä keskijuoksulle Haapaveden Haapakoskeen voimalaitos. Sen sijaan Pyhäjoen alajuoksu suojeltiin koskiensuojelulaissa rakentamiselta. Myös Kuusamossa rakennettiin Kuusinkijoelle voimalaitos Ala-Vuotunkijärven alapuolelle. Se oli Koillis-Pohjan Sähkön omistama. Kaiken kaikkiaan Pohjois-Pohjanmaan valtajoista voimarakentamista ei ole ollut Kiiminki- ja Kuivajoessa.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Ahvenainen–Kuusterä 1982
  • Arola 1990
  • Bovellan 1989
  • Hautala 1976
  • Hautala 1982
  • Hoffman 1993
  • Hummasti 1985
  • Jokiyhtiö n:o 1/1986
  • Komiteanmietintö 1947:3
  • Korpela plus n:o 3/2007
  • Koskitoimikunnan selostuksia 1939
  • Kuuskoski 1991
  • Laki toimenpiteistä vesivoiman käyttöönoton helpottamisesta n:o 196/1941
  • Luostarinen 1986
  • Myllyntaus 1991
  • Mäkelä 2000
  • Sosialisoimiskomitean mietintö 1950
  • Suomen Asetuskokoelma 1939
  • Vahtola 2002
  • Voimaviesti n:o 3–4/1953
  • www.siikajoki.fi > Osuustoiminta
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaa > Ympäristön tila > Pintavedet
Julkaistu 6.2.2014 klo 12.27, päivitetty 12.2.2014 klo 12.22

Aihealue: