Väestö vesilaitosten piiriin

Maaseudulla kaivovettä

Vesijohdot eivät olleet tuntemattomia maaseudulla 1800-luvun lopulla, vaikka vesihuolto hoidettiin kaivojen avulla. Perinteiseen maalaismaisemaan kuuluivat vinttikaivot. Omasta kaivosta saatava talousvesi oli itsestäänselvyys maaseudun taloissa ja tiloilla vielä 1930-luvulla.

Vielä 1940-luvulla Suomen viljelmistä alle 20 prosentilla oli vesijohto ja alle 15 prosentilla vesijohto meni asuntoon – Pohjois-Pohjanmaalla vielä harvemmalla. Juokseva vesi hankittiin ensin navettaan.

Vuonna 1959 vesijohto oli noin 40 prosentilla maatilojen navetoista mutta silloinkin vielä vain noin 20 prosentilla asunnoista. Vasta 1960-luvulla vesijohtoverkostot alkoivat yleistyä maaseudulla, joskin haja-asutusalueilla ne olivat vielä tuolloinkin suhteellisen harvinaisia. Vuonna 1969 vesijohto oli noin 70 prosentilla Suomen viljelmistä.

Pohjois-Pohjanmaalla erinomainen vesitase

Talousveden määrä riitti hyvin vesilaitosten käyttöön. Pohjois-Pohjanmaan vesitase oli erinomainen 1970-luvun lopulla, joskin eteläisessä osassa pohjavesiesiintymien hyödyntäminen oli jo tuolloin suhteessa varantoihin korkea. Kulutus oli kuitenkin vielä pientä. Sen sijaan pohjoisosissa maakuntaa ja Koillismaalla pohjaveden kulutus oli marginaalista suhteessa arvioituihin antoisuuksiin, eikä vedenottamoiden käyttökapasiteetti ollut sekään kuin pieni osa mahdollisista pohjavesimääristä.

Vesiosuuskuntien avulla parempaan vedenlaatuun

Ongelmana ei ollut Pohjois-Pohjanmaalla veden riittävyys vaan veden laatu, joka kosketti erityisesti haja-asutusalueilla asuneita. Kaivot sijaitsivat huonoilla paikoilla, eikä niiden hygieniatasokaan ollut välttämättä kovin kehuttava. Niinpä 1970-luvulla nähtiin, että Pohjois-Pohjanmaan maaseudun kylissä oli saatava pumppaamoja mahdollisimman läheltä pohjavesiesiintymiä.

Esimerkiksi Oulun vesipiiri pyrki ohjaamaan kyliä perustamaan omia vesihuolto-osuuskuntia, joita alkoikin syntyä 1970-luvun loppuvuosista lähtien. Maaseudun vesihuollon kehittämisen ohessa oli suuremmissa keskuksissa painopiste siirtynyt tuolloin puutteellisten vesijohtoverkostojen täydentämiseen, jota varten oli rakennettava pitkiäkin runkolinjoja.

Koko väestö vesilaitosten piiriin

Pohjois-Suomen maaseudulla oli vielä 1970-luvulle tultaessa kymmeniä tuhansia ihmisiä järjestetyn vesihuollon ulkopuolella, mutta varsinkin Pohjois-Pohjanmaan vesihuoltolaitosten kehitys oli ripeää 1970-luvun jälkipuolelta lähtien, kuten oheiset numerot Pohjois-Pohjanmaan vesilaitoksen piirissä olevan väestön määrästä vuosina 1970–2000 kertovat.

Vesilaitosten piirissä oleva väestö 1970–2000

vuosi vesilaitoksen piirissä
(1 000 henkeä)
osuus koko väestöstä %
1970 151 77,8
1975 194 77,6
1980 221 85,0
1985 244 89,7
1990 321 93,6
1995 342 95,8
2000 359 98,4

 

Liittymisaste oli 1990-luvun alussa selvästi korkeampi kuin koko maassa keskimäärin. Esimerkiksi vuonna 1992 suomalaisista noin 85 prosenttia kuului vesijohtoverkoston piiriin. Vesilaitosten piirissä olleen väestön osuus kipusi 2000-luvun lopulla Pohjois-Pohjanmaalla 99 prosenttiin, joten käytännössä maakunnan koko väestöllä oli uudella vuosituhannella mahdollisuus vesijohtoveteen.

Muoviputkilla verkostojen rakentamiseen

Suotuisan kehityksen syynä oli vesilaitos- ja vesi- ja viemärilaitosverkoston rakentaminen. Siinä oli olennainen merkitys 1970-luvulla yleistyneellä muoviputkella, joka mahdollisti pitkienkin vesijohtolinjojen rakentamisen suhteellisen edullisin kustannuksin. Verkostot rakennettiin useimmiten valtion vesihuoltotöinä Oulun vesipiirin ja sittemmin vesi- ja ympäristöpiirin, vesihuoltolaitosten ja kuntien yhteistyönä.

Keskeisenä ohjaavana järjestelmänä oli myös eduskunta, joka myönsi hankkeille rahoituksen budjettivaroista. Siinä työssä nousivat esille maakuntien kansanedustajat, joille edustamansa alueen käytännön kehittämishankkeet olivat merkittäviä indikaattoreita edustajantyöstä vastaavasti kuten erilaiset tie- ja siltakohteet.

Tosin vielä 1970-luvulla vesi- ja viemäriverkostojen rakentamiseen ei budjettiin löytynyt kovin herkästi varoja, mutta vähitellen näkemykset verkostojen merkityksestä muuttuivat, mikä heijastui myös esimerkiksi juuri Pohjois-Pohjanmaan vesiverkostojen kehityksessä. Taustalla olivat myös sukupolvien väliset erot suhtautumisessa viemäröintiin ja vedensaantiin.

Rakentamisvaihe haja-asutusalueilla

Pohjois-Pohjanmaalla oli vuonna 1979 kaikkiaan 80 yli 200 asiakasta käsittävää vesilaitosta, joissa oli 85 prosenttia alueen asukkaista. Kuntien välillä erot olivat kuitenkin suuria, sillä Pudasjärvellä, Taivalkoskella, Kuusamossa ja Pyhännällä oli vielä yli kaksi kolmasosaa haja-asutusalueiden väestöstä vesijohdon ulkopuolella. Sen sijaan rannikkoseudun kunnat Pyhäjokiseutua lukuun ottamatta olivat käytännössä jo kokonaan vesijohdon piirissä.

Nimenomaan sisämaan haja-asutusalueille kohdistui voimakas rakentamisvaihe 1980- ja 1990-luvulla. Kun kattava verkosto saatiin rakennettua, kehittämiskohteiksi tulivat vesihuoltolaitosten välisten yhdysvesijohtojen ja syöttövesijohtojen rakentaminen mutta ennen kaikkea pienten vesiosuuskuntien asianmukaisen toiminnan tason ylläpitäminen ja kehittäminen. Varsinkin osuuskunnissa toimineiden henkilöiden asiantuntemusta oli lisättävä tekniikan ja laatuvaatimusten kasvaessa, ja toisaalta myös valvontaa ja ohjausta oli parannettava.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Kaleva 23.11.1901
  • Katko–Lehtonen 1999
  • Oulun vesi- ja ympäristöpiirin alueen vesihuollon yleissuunnitelmat 1975–1994. PPYA
  • Pohjois-Pohjanmaan haja-asutusalueiden vesihuoltoselvitys 1981
  • Vesihuoltolaitokset 1993
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaa > Vesihuolto > Vedenhankinta
Julkaistu 7.10.2019 klo 14.57, päivitetty 7.10.2019 klo 14.57
Aihealue: