Järvenlaskut

Innostus herää 1700-luvulla

Piipsjärvi kuivatettiin 1800-luvun lopulla, mutta sen uudelleenvesittäminen aloitettiin 1970-luvulla.
Piipsjärvi kuivatettiin 1800-luvun lopulla, mutta sen uudelleenvesittäminen aloitettiin 1970-luvulla.

Järvenlaskuja alettiin toteuttaa 1700-luvun puolivälissä Pohjanmaalla, vaikka siellä oli peltomaita suhteellisen runsaasti käytettävissä. Järvenlaskuilla ei pyritty Pohjois-Suomessa niinkään peltoalan lisäämiseen, vaan tarve oli hyväkasvuiselle heinämaalle.

Keski-Pohjanmaasta muodostui jo 1750-luvulla Suomen huomattavin järvenlaskualue. Syinä olivat karjatalouden vankka asema ja sopivien järvien runsaus. Muun muassa Sievin Evijärvessä tehtiin ensimmäinen pienimuotoinen lasku 1750-luvulla, mutta laajamittainen kuivatustyö aloitettiin vuonna 1775. Vuonna 1756 anottiin lupaa Raution Peräjärven laskemiseksi, mikä oli ensimmäinen virallinen kuivatushanke Pohjois-Pohjanmaalla.

Valtion avustuksella 1800-luvulla

Varsinainen laskuinnostus Suomessa koettiin 1800-luvulla, jolloin koko maassa tehtiin järvenlaskuja tai aloitteita niiden toteuttamiseksi yhteensä 1 344. Oulun läänissä hankkeita oli vuosisadan aikana (1800–1899) kaikkiaan 167 eli 12,4 prosenttia koko maan osuudesta.

Valtio myös myönsi avustuksia kaikkiin toteutuneisiin järvenlaskuihin ja kuivatustöihin.

Järvien kuivatusta varten perustettiin erityisiä järvenlaskuyhtiöitä, joissa olivat osakkaina maanjako- ja yhteisvesijärjestelyistä riippuen tilallisia tai kyläkuntia. Syntyneet maatumat jaettiin kuivatuksen jälkeen yhtiön osakkaille, mutta itse yhtiö lakkasi useimmiten toimimasta työn jälkeen. Toisinaan yhtiöiden jatkajina olivat osakaskunnat tai seurat, jotka huolehtivat esimerkiksi aitojen ylläpidosta niittyjen ympärillä ja laskuojien kunnossapidosta.

Pohjois-Suomessa tavoitteena oli hyvien heinämaiden saaminen. Taustalla oli karjatalouden nousu johtavaksi elinkeinoksi juuri 1800-luvun jälkipuolella, kun lukuisat katovuodet olivat tehneet viljanviljelystä kovin epävarman elon antajan.

Toteuttaminen viranomaisten johdolla

Useimmat Pohjois-Pohjanmaan järvien laskuista toteutettiin paikallisin voimin, mutta jos ne saivat valtion avusutusta, tuli työnjohto viranomaisten hoidettavaksi. Suunnitelmista pääosan laativat maanmittarit lääninhallituksen toimeksiannosta, mutta tie- ja vesirakennushallituksen Oulun piirihallinnon perustamisen jälkeen 1860-luvulta 1900-luvun alkuun saakka suunnittelutyöt toteutettiin piiri-insinöörin näkemysten perusteella.

Pienet kuivatustyöt toteutettiin maanomistajien yksityisin osakasyhtiöiden voimin, mutta niissäkin valtionavun edellytyksenä olivat asianmukainen suunnittelu ja kustannuslaskelmat.

Maanviljelysinsinöörien vaikutus järvenlaskuhankkeissa alkoi näkyä 1890-luvulta eteenpäin, joskin heidän tehtävänsä keskittyivät aluksi ennen kaikkea tutkimusten ja selvitysten tekemiseen. Maanviljelysinsinööripiirin aika järvikuivioiden toteuttamisessa alkoi 1910-luvulla.

Järvikuivatusten hiipuminen

Järvien kuivatushankkeet vähenivät lukumäärältään selvästi Oulun maanviljelysinsinööripiirissä 1920-luvulla, mutta toki niitä vielä tuolloin toteutettiin muutamia. Vesistöjen hyödyntämistarpeet suuntautuivat 1920-luvulta lähtien yhä enemmän vesivoimatalouteen, puun uittoon ja lauttaukseen. Järvenlaskujen sijaan insinöörit ottivat käyttöön käsitteen järvien järjestelyt, joiden tarkoituksena oli tulvien torjunta tai vedenkorkeusvaihteluiden säätäminen rantamaiden käyttötarpeita vastaavalla tavalla.

Asutus oli sijoittunut vesistöjen äärelle, joten myös maatalouden edistämiseen tähdänneet toimenpiteet kohdennettiin näihin vesistöihin. Järvenlaskuhankkeet vähenivät kuitenkin kylvöheinän yleistyttyä ja luonnonheinän niittäminenkin loppui 1960-luvulle tultaessa erityisesti koneellistumisen seurauksena. Raskailla koneilla ei ollut mahdollista niittää vetisillä maatumilla. Luonnonheinän niittäminen toki jatkui sotien jälkeiseen aikaan saakka.

Uudelleen vesittämisiä

Ympäristöhistoriallisesti katsottuna selvää on, että asutuilla seuduilla sijainneet ja vetisiksi jääneet rommakot eivät olleet kenenkään etu, eivätkä ne olleet myöskään luonnollisia maiseman osia. Kuivuneet maatumat heikensivät paikallista mikroilmastoa ja olivat esteettisesti vähemmän mieltä ylentäviä, eikä niistä ollut myöskään taloudellista hyötyä. Niinpä monin paikoin heräsi ajatus maatumien uudelleen vesittämisestä.

Esimerkiksi Oulaisten Piipsjärvellä kuivatustyö ei tuottanut toivottua tulosta, ja varsinkin sadekesinä heinäntuotto oli olematon. Oulaisten pitäjänhistorian vuonna 1921 kirjoittanut Niilo Räsänen luonnehti kuivatushanketta piipsjärveläisten korren vetämisenä ”maamme viljelyshistorian suureen kekoon.” Kadehtijat olivat kuulemma kuitenkin lausuneet arveluja, että kyläläiset olivat olleet hullun yrityksessä, kun olivat kauniin ja kalaisan järven kuivanneet suoksi, josta halla henkii. Kademielessä oli sen verran perää, että Piipsjärven uudelleenvesittämistä lähdettiin ajamaan 1960-luvulla. Vesihallituksen laatimat vesityssuunnitelmat valmistuivat vuonna 1972 ja kunnostus toteutettiin Oulun vesipiirin johdolla vuosina 1976–1979. Työt tehtiin valtion työllisyysmäärärahoilla.

Vesipiirin ja ympäristökeskuksen aikana kunnostettiin ja palautettiin uudelleen järviksi lukuisa joukko eri aikoina laskettuja tai kuivatettuja järvikuivioita. Piipsjärven lisäksi merkittäviä kohteita olivat Kirkko-, Rantasen- ja Saarisenjärvet Vihannissa sekä Utajärven Särkijärvi. Sen kunnostamishanke valmistui vuonna 2002. Hankkeessa oli käytetty uudenlaista kunnostamismenetelmää, jossa järvi tyhjennettiin tilapäisesti vedestä ja pohja-alueet puhdistettiin ja rakennettiin pohjapato. Vuonna 2002 järvi täytettiin ja rakennettiin kylän yhteinen uima- ja veneranta sekä tehtiin maisemointityöt.

Kunnostamiskohteena oli myös Oijärvi, joka oli 2000-luvulla Pohjois-Pohjanmaan isoista järvistä eräs huonokuntoisimmista. Muista järvikunnostuksista mainittakoon Ahmasjärvi 1980-luvulla, Loukusanjärvi 1980-luvulla, Mankilanjärvi vuonna 1989, Seluskanjärvi vuonna 1998 ja Korvuanjärvi vuonna 2009.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Anttila 1967
  • Kostet 1977
  • Paasilahti 1939
  • Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen vuosikertomukset 2001- 2003
  • Räsänen 1921
  • Salo 2008
  • Turunen 1983
Julkaistu 30.9.2019 klo 11.51, päivitetty 30.9.2019 klo 11.52
Aihealue: