Vesistöhaittojen vähentäminen ja vesivarojen käyttö

Sievin kuivatetulle Evijärvelle tulvia aiheuttanutta Vääräjokea perattiin vuosina 1924 - 1925.
Sievin kuivatetulle Evijärvelle tulvia aiheuttanutta Vääräjokea perattiin vuosina 1924 - 1925.

Vesistöihin kohdistuneet toimenpiteet ovat muovanneet merkittävällä tavalla ympäristöä vuosisatojen ajan. Järvenlaskuissa, soiden kuivatuksissa ja peruskuivatuksessa on ollut kyse vesistä aiheutuneiden haittojen vähentämisestä, jolloin ne ovat myös hyödyttäneet elinkeinojen harjoittamista. Esimerkiksi järvenlaskuilla saatiin uutta maata viljelytarkoitukseen.

Suomalaiset talonpojat innostuivat järvenlaskuista 1700-luvulla. Vuoden 1734 valtakunnan laki oli kieltänyt uusien lasku-uomien kaivamisen järvistä ja virtaavista vesistä. Rajoituksen taustalla olivat vanhat maanlait, mutta suoasetus 1740 muutti vesistömuokkaamisen mahdollisuuksia merkittävästi: nyt tuli mahdolliseksi laskea järvi maatumaksi. Suoasetukset antoivat oikeuden vesien laskemiseen, niille luvanhakemisen ja mikä tärkeintä, myös laskun avulla saadun maatuman nautinta- ja omistussuhteiden järjestämiseen. Suomessa ensimmäisen järvenlaskun teki vuonna 1743 Enon pitäjässä Pohjois-Karjalassa talollinen Lassi Nuutinen, joka sai myös omistusoikeuden järvimaatumalle.

Vesiperäisten maitten kuivatus oli järvenlaskujen rinnalla toinen valtiovallan innostama keino maatalouden edistämiseksi jo 1700-luvun loppupuolelta lähtien. Sinänsä kuivatus oli ollut maaseudun perustoimintaa vuosisatojen ajan ja korkeakulttuureissa tunnettu vuosituhansia. Maatalouden edistäminen 1700-luvulta lähtien tarkoitti käytännössä soiden kuivatusta viljelyn käyttöön.

Vesistöjen ympäristöhistoriassa oman kokonaisuutensa muodostavat joenperkaukset, jotka nousivat ajankohtaisiksi Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun jälkipuolella hyödyn aikakaudelle hyvin sopineina hankkeina. Siitä lähtien ranta-asutukselle ja viljelmille tulvista aiheutuvia haittoja on pyritty pienentämään jokeen tai järveen kohdistuneilla perkauksilla tai pengerryksillä.

Tulvien vahingollisuus nousi erityisesti 1920-luvulta lähtien vilkkaan keskustelun kohteeksi ja niiden haitallisuuteen pyrittiin löytämään kestäviä ratkaisuja. Parhaimpana keinona nähtiin 1930-luvulta lähtien vesien keinotekoinen varastointi, toisin sanoen tekoaltaat. Haitallisia tulvahuippuja on voitu leikata kokoamalla niitä joko luonnonjärviin tai tekoaltaisiin tai -järviin tai molempiin.

Julkaistu 30.9.2019 klo 10.50, päivitetty 7.10.2019 klo 13.44
Aihealue: