Pohjois-Suomen tiestön rakentaminen

Runkoteiden rakentaminen 1600-luvulta 1800-luvulle

Pohjois-Suomen maanteiden runkoverkko oli rakennettu pahimpien katovuosien ahtaudessa 1830-luvulta 1860-luvulle suurelta osin hätäaputöinä. Tuon jälkeen Oulun läänin jokaiseen kirkonkylään pääsi yleistä maantietä pitkin Lapin pitäjiä lukuun ottamatta. Siellä ei ollut vielä 1860-luvulla maanteitä lainkaan.

Kaikkiaan läänin alueella oli vuonna 1875 tiekilometrejä 2 730, joista tiheimmin tiestöä oli tehty Kalajoen, Pyhäjoen ja Siikajoen pitäjiin sekä Oulun kaupungin ympärillä olleisiin kyliin.

Tärkeimmät maantiet Pohjois-Pohjanmaalla olivat jo 1600-luvulta lähtien olleet rantamaantie, joka kiersi Pohjanlahden ympäri Turusta Tukholmaan, sekä Oulusta Kajaaniin kulkenut tie. Se oli tehty alkujaan kahden linnan välistä huoltoyhteyttä varten joskus 1600-luvun puolivälin tienoilla. Kajaanin tie eteni Oulujokivartta pitkin Utajärven kohdalle ja sieltä sisämaahan poiketen Rokuan kautta Säräisniemelle, josta yhteys jatkui venekyydillä Oulujärven yli Paltaniemeen.

Kaksi muuta merkittävää runkotietä olivat 1700-luvulla kulkukelpoiseksi saatu Savon tie Oulusta Rantsilan ja Piippolan kautta Iisalmeen sekä 1830- ja 1840-luvun aikana valmistunut Oulusta Kiimingin ja Pudasjärven kautta Kuusamoon edennyt maantie. Ne ovat myös nykyisten Pohjois-Pohjanmaan valtateiden perusväyliä.

Teiden kunnossapito

Yleisiä maanteitä ylläpitivät pitäjien manttaalissa olleet tilat, joille oli jyvitetty tietty osuus kunnossapitoa varten. Teiden hallinnointi ja valvonta kuuluivat maaherralle ja lääninhallitukselle. Jo keskiajalta lähtien ”valtamaantien” leveydeksi oli määrätty kymmenen kyynärää eli noin kuusi metriä, joka vahvistettiin edelleen vuoden 1734 valtakunnan laissa yleisen maantien leveydeksi ja säilyi vielä 1800-luvullakin määrityksenä. Pienempien kyläteiden leveydeksi riitti kuusi kyynärää eli noin 3,5 metriä. Niiden kunnossapidosta vastasivat tienvarsikylät.

Pohjois-Pohjanmaan tiet olivat 1800-luvun puolivälin jälkeen jo kauttaaltaan kelvollisia, joka tarkoitti mahdollisuutta hevoskärryin kulkemiseen.

Vilkas rakennuskausi 1930-luvulle saakka

Maanteiden verkko pysyi Pohjois-Pohjanmaan alueella varsin vakiintuneena vielä 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkuvuosina, mutta vuoden 1918 uuden tielain myötä alkoi 1920-luvulta lähtien Pohjois-Suomessa toinen merkittävä tienrakennuskausi 1800-luvun puolivälin ensimmäisen vaiheen jälkeen. Samalla valtion kustantamien yleisten maanteiden rakentaminen ja kunnossapito siirrettiin tie- ja vesirakennushallitukselle. Uuden lain myötä tuli tienpitoon yhtenä tärkeänä osana myös talvikunnossapito.

Vuonna 1898 Oulun läänissä oli noin 4 580 kilometriä yleisiä teitä, joista maanteitä oli 3 878 kilometriä. Vuonna 1915 maanteitä oli jo 5 250 kilometriä. Vuonna 1935 yleisiä teitä oli Oulun läänissä kaikkiaan 7 415 kilometriä ja vuonna 1939 jo noin 8 400 kilometriä. Määrä oli kasvanut ennen kaikkea Ylä-Kainuussa ja Kuusamon alueella.

Tiestön hallinnointi

Tientekijöiden tulo merkitsi myös elämän alkua korven asujalle, ilmaisi asian 1920-luvulla edistyspuolueen kansanedustaja U. E. Brander, joka oli toiminut myös maataloushallituksen ylijohtajana ja maatalousministerinä. Yleiset maantiet olivat liikenteen pääväyliä, mutta tiestöstä oli vielä 1930-luvullakin valtaosa paikallisteitä, jotka olivat lääninhallituksen hallinnoimia. Se siirsi käytännön vastuun teiden hoidosta maalaiskunnille, joihin perustettiin erityisiä tielautakuntia.

Lääninhallinto ei enää osallistunut 1920-luvulta lähtien tiestön rakentamiseen, mutta sen vastuulla olivat yhä tielakien mukaisesti teiden ylläpito ja korjaukset. Ne oli ositettu nimismiehille ja 1930-luvulla yleistyneiden lääninhallinnon alaisten tiemestarien valvontaan.

Lakipiste 1950-luvulla

Vuonna 1950 yleisten teiden määrä oli hieman kasvanut Oulun läänissä maailmansotaa edeltäneestä ajasta. Maanteitä oli 5 269 kilometriä, kunnanteitä 1 444 kilometriä ja kyläteitä 2 320 kilometriä. Kaikki tiekilometrit olivat vuonna 1950 myös yhä sorapäällysteisiä, eikä koko maassakaan ollut kuin 81 kilometriä kestopäällysteteitä.

Tiestön kilometrimäärällä mitattu laajentuminen saavutti 1950-luvulla lakipisteen, josta painotus siirtyi tieverkon uusimiseen modernin ajan liikenteen vaatimusten mukaiseksi. Vuodesta 1948 lähtien tienpito myös keskitettiin kokonaan tie- ja vesirakennushallitukselle.

Työttömyystöitä

Kun tiekohteita ryhdyttiin toteuttamaan jälleen enenevässä määrin 1950-luvulta lähtien, varsinkin kansanedustajat pystyivät vaikuttamaan rakentamiskohteisiin. Tienrakennustoimintaa ryhdyttiin rahoittamaan työttömyysmäärärahoin, jotka kasvoivat 1940-luvun lopulta 1950-luvun alkuun valtavasti. Yksin vuosien 1948 ja 1949 välillä kasvu oli 15-kertainen.

Työttömyystöistä tuli saumaton osa tiestön rakentamista ja kunnostustamista. Se tarkoitti myös sitä, että pohjoisen maanteistä erityisesti alemman asteen tiet saatiin erinomaiseen kuntoon 1950- ja 1960-lukujen aikana. Pohjois-Suomen päätieverkko rakennettiin myös käytännössä uudelleen 1960–1980-lukujen aikana.

Työttömyysmäärärahojen kohdentuminen valtaosin tietöihin johtui siitä, että laajan piiriorganisaation avulla pystyttiin nopealla aikataululla järjestämään rakentamiskohteita kaikkialla maassa. Samalla hämärtyivät vielä 1920- ja 1930-luvulla vahvasti esillä olleet pitkän aikavälin suunnitelmalliset ja näkemykselliset tiepoliittiset linjaukset, koska työttömyystyöt tehtiin pääasiassa lyhytjännitteisinä, pienissä kohteissa ja talven hankalana rakentamisajankohtana.

Painopisteen muutos

Liikennepoliittisesti 1950-luvulla tapahtui myös huomattava suunnanmuutos, kun tienpidon painopistettä siirrettiin talouselämän ja liikenteen kannalta merkittäviin keskuksiin. Ympäristöhistorian kannalta se tarkoitti, että uusien liikenneväylien rakentamiseen ja yleensäkin liikenteen sujuvuuteen panostettiin kasvavien asutuskeskusten ympärillä – ennen kaikkea eteläiseen Suomeen mutta myös Pohjois-Suomessa kaupunkiin johtavien maanteiden kehittämisenä. Sellaisia olivat moottoritiet, joiden rakentaminen käynnistyi 1950-luvulla.

Pohjois-Suomen ensimmäinen moottoritie

Pohjois-Suomen ensimmäisen moottoritien eli Pohjantien rakentaminen toteutettiin vuodesta 1962 lähtien Oulussa. Nimitys juontaa juurensa professori O. I. Meurmanin ja arkkitehti Aarne Ervin vuonna 1952 julkistetusta Oulun yleiskaavasta, jossa valtatie 4:n nimeksi oli merkitty Oulun kaupungin kohdalla Pohjantie. Moottoritie avattiin virallisesti lokakuussa 1967. Tien pituudeksi tuli 15,3 kilometriä, josta moottoritieosuutta oli 2,8 kilometriä.

Myöhemmin Pohjantietä jatkettiin lyhyinä osuuksina Limingasta Kelloon saakka. Siitä pohjoiseen rakennettiin 1990-luvulla Suomen ensimmäinen leveäkaistatie.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Enbuske 2009
  • Laki tilusteistä 3.5.1927
  • Myllykylä 2004
  • SVT XIX
  • Viertola 1974
Julkaistu 4.2.2014 klo 15.04, päivitetty 4.2.2014 klo 15.06

Aihealue: