Uittotoiminta ja jokien kunnostaminen

 

 

Myllykosken vanha uittopato Naamanganjoen vesistössä Pudasjärvellä 1980-luvulla.
Myllykosken vanha uittopato Naamanganjoen vesistössä Pudasjärvellä 1980-luvulla.

Lautatavara oli laskettu vanhastaan samalla tavalla kuin tervatynnyritkin puulautoilla sahoilta jokia alas satamapaikkoihin. Esimerkiksi Iijoella lautaniput huilasivat Iin Haminaan, josta ne kuljetettiin Oulun satamaan talonpoikien omilla pienillä laivoilla eli jähteillä. Oulun porvarit olivat yleensä jo ostaneet tuotteet Iissä valmiiksi, joten ne vain siirrettiin Ouluun laivaamista varten.

Uittoedellytysten parantaminen

Metsätalouden nousun seurauksena tuli myös uittoväylien parantaminen merkittäväksi osaksi vesistötöitä, ja ne nivoutuivat 1860-luvulta lähtien osaksi koskien perkausta. Metsätalouden nopea nousu Pohjois-Suomessa näkyi valtiovallan välittömällä reagoinnilla elinkeinon toimintaedellytysten parantamiseksi. Uittoväylien tutkimus- ja selvitystehtäviä ei toteutettu yksityisten aloitteesta, vaan senaatin ja tie- ja vesikulkulaitosten ylihallituksen määräyksinä.

Esimerkiksi Oulujoen kulkuväylien kunnostamiseen kytkettiin paitsi venereittien liikennöinnin parantaminen niin myös uittoedellytysten edistäminen sekä voimakkaiden kevättulvien ehkäiseminen. Merikoski koettiin insinöörien keskuudessa kaikkein vaativimpana veneväyläksi kunnostettavana kohteena Oulujoessa. Syynä oli mittavien vesimassojen purkautuminen leveässä uomassa, joka aiheutti suuria ongelmia paitsi liikkumisessa niin myös tukkipuiden uitossa ja puutavaran lauttauksessa.

Uittomahdollisuuksien parantamiseksi tehtiin Pohjois-Pohjanmaan joissa 1800-luvun loppupuolelta lähtien säännöllisesti perkaustöitä. Raaka-aine huilasi sisämaan metsistä rannikon ja Kajaanin tehtaisiin ja sahoille, ja nimenomaan huilasi, sillä puut kuljetettiin uittamalla vesistöjä pitkin. Hakkualueilta täytyi suunnitella uittoväylät, jotka yhtyivät pääuittoväyliin.

Siikajoen uittokanava

Pohjois-Suomessa omaperäinen ja mielenkiintoinen vesistöhanke oli lauttausväylän rakentaminen Oulujärvestä Siikajokeen eli niin sanottu Siikajoen uittokanava. Ensimmäiset ajatukset kahden suuren vesistön yhdistämisestä oli esittänyt jo Pietari Brahe 1650-luvulla, mutta silloin rakennustyöt olivat olleet vielä liian suuria toteutettaviksi. Asia virisi uudelleen 1800-luvun lopulla metsätalouden tarpeiden innoittamana. Niinpä kanavan suunnittelu oli käynnistetty vuonna 1898, mutta suunnittelutyötä jatkettiin vielä vuonna 1902 Raahen Puutavara Osakeyhtiön pyynnöstä. Motiivina oli kilpailun helpottaminen oululaisten puutavara-alan yritysten ja Raahen seudun yhtiöitten kesken.  Uitto käynnistyi vuonna 1905.

Siikajoen uittokanava valmistui lopullisesti vuonna 1907. Kanava lähti Painuanlahdesta ja eteni 10 160 metrin pituisena Neittävänjokeen Veneheiton Piilolassa. Sieltä vesireitti jatkui Siikajokeen. Se oli avoin maakanava, jonka pohja rakennettiin syöpymisen estämiseksi koko matkaltaan puulavaksi. Vuonna 1910 senaatti vahvisti kanavalle järjestyssäännön, jolloin se määrättiin muiden Suomen kanavien tavoin tie- ja vesirakennusten ylihallituksen hoitoon ja valvontaan.

Kanavasta tuli kuitenkin lopulta muutaman kannattavan vuoden jälkeen taloudellisesti jatkuvasti tappiota tuottanut laitos. Maaherra määräsi vuonna 1935 kanavan luovutettavaksi metsähallitukselle, jonka hallinnassa se oli edelleen yhä 2000-luvulla puistomaisena alueena. Uittotoiminta oli loppunut jo vuonna 1926. Kaikkiaan kahden vuosikymmenen aikana kanavan läpi meni 1 250 000 tukkipuuta, joista pääosa kulki muutaman ensimmäisen vuoden aikana.

Rautatiekuljetukset vähäisiä

Vaikka rautatiet nähtiin yhtenä merkittävänä puutavaran kuljetusmahdollisuutena ja niiden rakentamistakin Pohjois-Suomeen perusteltiin nimenomaan puukuljetusten tarpeilla, pohjoisen raakapuun kuljetukset jäivät vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä rautateillä vähäisiksi.

Metsähallitus ja uittoyhdistykset

Pohjois-Pohjanmaalla keskeiset vesistöt pysyivät kuljetusväylinä, jotka oli ryhmitelty tarkastuspiireittäin ja hoitoalueittain ja niitä metsähallitus myös kunnosti ja ylläpiti; toisin sanoen uittovesistöt olivat jatkuvasti erilaisten toimenpiteiden, lähinnä perkauksien, ruoppausten ja patoamisten kohteina. Nämä väylät ohjasivat myös hakkuualueiden sijoittumista puutavarakuljetusten kannattavuuden vuoksi.

Uiton asianmukaisesta toteuttamisesta vastasivat pääväylien uittoyhdistykset, joille kullekin oli laadittu erityiset lauttaussäännöt. Jo 1900-luvun alussa kaikille Pohjois-Suomen keskeisille uittojoille oli perustettu yhdistys ja lauttaussääntöjäkin oli yli 20.

Uittomäärät

Mielenkiintoinen kysymys on se, kuinka paljon puutavaraa huilasi vesistöjä pitkin. Esimerkiksi Iijoen vesisahojen tukkipuukiintiöt olivat 1850-luvulla 5 000–6 000 tukkia, mutta kiintiöiden poistuttua vuonna 1861 on sahojen uittamaa puumäärää vaikea arvioida. Kestilän höyrysahan vuotuinen sahausmäärä jäi 1900-luvun alussa alle 20 000 tukkipuun.

Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun alueen valtionmetsistä hakatun puun määrä oli 1900-luvun ensi vuosina lähes 700 000 tukkia ja 1920-luvun alussa noin 370 000 m3. Suurin osa raakapuusta uitettiin rannikon tehdaslaitoksiin ja sahoille sekä Kajaaniin.

Huolimatta tarkoista säännöistä perkauksia tehtiin uittojoissa paljon yli sallitun määrän. Vuonna 1927 myönnettiin Kalajokeen rajoittamaton uitto-oikeus, jonka seurauksena jokea perattiin ja pengerrettiin voimallisesti. Myös itse uitto oli Kalajoessa määrällisesti suurta. Ympäristön kannalta seurauksena oli niin kalojen, rapujen kuin nahkaisten elinolosuhteiden heikkeneminen, jota edesauttoivat myös jätevesimäärien ja maataloudesta aiheutuneen vesistökuormituksen lisääntyminen.

Uittomäärät pysyivät korkeina 1930-luvulla ja vielä sotien jälkeenkin kaikissa Pohjois-Pohjanmaan suurissa joissa. Esimerkiksi Haukiputaan Martinniemen ja Halosenniemen sahoilla kului 1930-luvun puolivälissä puuraaka-ainetta pinotavarana vuosittain noin 62 000 kuutiota ja 4,6 miljoonaa kuutiota sahapuuta. Niistä noin kolmasosa oli uitettu Oulujokea alas rannikolle. Vuonna 1950 Martinniemen sahalla käytettiin 6,5 miljoonaa kuutiota sahapuuta, joista neljännes oli huilannut Oulujokea pitkin. A. Santaholma Oy:n Oulun eteläpuolisille sahoille uitettiin 1930-luvun puolivälissä Oulujokea pitkin noin 40 prosenttia yhtiön 5,1 miljoonasta kuutiosta sahapuuta. Määrät olivat siten erittäin suuria.

Teollisuuden raakapuun tarve kasvoi Pohjois-Pohjanmaalla 1940-luvulta 1960-luvulle noin 40 prosenttia ja tukkipuun tarve puolitoistakertaiseksi, joten puumäärien uitto kasvoi myös lähes vastaavassa suhteessa.

Voimalaitosrakentaminen vaikeuttaa uittoa

Toisen maailmansodan jälkeen erityisesti voimalaitosrakentaminen alkoi vaikeuttaa uittotoimintaa. Näin tapahtui nimenomaan Pohjois-Pohjanmaan merkittävimmissä uittojoissa Oulu- ja Iijoessa. Toisaalta irtouiton, jota uitto pääasiassa Pohjois-Pohjanmaan joissa oli, ympäristöhaitat erityisesti virkistyskäytössä koettiin jo 1970-luvulla haitallisiksi muun muassa Iijokivarressa.

Vielä vuonna 1977 uitettiin Iijoella irtouittona noin 460 000 kiintokuutiometriä ja Oulujoella nippu-uittona noin 251 000 kiintokuutiometriä puutavaraa. Uittoa kohtaan tehdyt valitukset alkoivat kohdentua 1970-luvulla rakenteiden lainmukaisuuteen, jäälansseihin, ylivuotisiin puihin, puomien sijoitteluun, uppopuuhaittoihin, venekulkumahdollisuuksiin sekä perkausten laajuuteen.

Ympäristöongelma

Suurin ympäristöongelma oli muodostunut perkauksista, joita oli tehty moninkertaisesti uittosäännön sallimasta määrästä. Perkausten vuoksi monet koskialueista jäivät kuiville, joten Iijoen vaelluskaloille tärkeät poikastuotantoalueet vähenivät. Latva- ja sivuvesien koskiala pienentyi uittotoiminnan aikana noin 40 prosenttia.

Kielteisten vaikutusten vähentämiseksi olisi yhtenä ratkaisuna ollut nippu-uitto, johon myös Iijoen voimalaitokset ja vesistöjen porrastamiset olisivat antaneet tekniset mahdollisuudet. Korkeiden kustannusten vuoksi se ei ollut kuitenkaan 1970-luvullakaan toteuttamiskelpoinen. Kustannuksiksi laskettiin 1980-luvun alkupuolella Iijoella 110 miljoonaa silloista markkaa. Vielä tuolloin uitto työllisti Iijoella vuosittain 6 370 miestyöpäivää, joista varsinaista uittotyötä oli 3 820 päivää. Uittotoiminta loppui Iijoessa vuonna 1988.

Irtouitto loppui Pohjois-Suomessa ja muuallakin Suomessa 1980-luvun kuluessa. Syinä olivat sekä korkeat kustannukset että uitosta aiheutuneet ympäristöhaitat, vaikka uittoa puolsivat teollisuuden sijainti ja puutavaran vastaanottoterminaalit, uittoväylästön kehittämismahdollisuudet ja uiton energiataloudellisuus. Sen sijaan nippu-uitto säilytti asemansa itäisen Suomen sisävesillä ja paikoin myös meren rannikolla.

Uittojokien kunnostukset

Uiton vaikutuksia vesistöihin ei ole kokonaisvaltaisesti arvioitu, mutta vesistöjen muutostöiden, säännöstelyn ja itse uittotöiden suurimmat haitalliset vaikutukset kohdistuivat hydrologiaan. Varsinkin uittopatojen vuoksi patojen yläpuolisten järvien vedenpinnan vaihtelut olivat huomattavan suuria ja kuivakaudet pitkiä; toisin sanoen järvet pysyivät alivesikorkeudessa normaalia pitempään. Laajin vaikutus aiheutui koskialueiden perkauksista, joiden seurauksena virtavesialueiden pinta-ala pieneni ja niiden monimuotoisuus väheni.

Jokiin liittyneiden uittosäännösten kumoamistyöt olivat käynnistyneet Suomessa jo 1970-luvulla lakivelvoitteellisena työnä. Aluksi tehtävät kohdentuivat lainkohdan ”poistamalla haittaa ja vaaraa aiheuttavat rakenteet” mukaisesti uiton kiinnikkeisiin, laitureihin ja patoihin, mutta kun Korkein hallinto-oikeus sisällytti Vaalan Kutujoen päätöksessään rakenteisiin myös perkaukset, tehtäviin otettiin myös ne mukaan. Kainuun ympäristökeskuksen toteuttamana Kutujoesta saatiin sittemmin merkittävä virkistyskalastusjoki, johon istutettiin taimenta ja lohta. Varsinkin Iijoella perkausten kunnostaminen oli mittava työkohde.

Uittosäännön kumoamisvelvoitteen rinnalla on Pohjois-Pohjanmaan jokilaaksojen ympäristöoloja pyritty korjaamaan useissa erillishankkeissa, kuten esimerkiksi jo edellä esille tulleet lohikalan palauttamiseen liittyneet toimenpiteet. Vuodesta 1997 lähtien ohjasi erityinen Iijoen ympäristönhoito-ohjelma jokivarren käyttöä erilaisten hankkeiden puitteissa. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen johdolla toteutettu ohjelma kytkeytyi paitsi uiton jälkien kunnostamiseen niin ennen kaikkea voimalaitosrakentamisesta aiheutuneiden haittojen korjaamiseen. Ohjelma toteutettiin yhteistyössä eri toimijoiden kesken, ja varsinkin jokilaakson kuntien panos toimenpiteissä oli huomattava.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Hiltunen 2000
  • Iijoki-selvitys 1985
  • Itkonen 1988;
  • Kaleva 11.11.1959
  • Lammassaari 1990
  • Oulujoen uittoyhdistys 1910–1960
  • Oulun piirin vuosikertomukset. TVH Oulun piiri. OMA
  • SVT XVII
  • Tuomi-Nikula 1981
  • www.ymparisto.fi > River Life -jokitietopaketti > Virtavesien suojelu >
  • Yrjänä 1995
Julkaistu 23.10.2019 klo 14.46, päivitetty 23.10.2019 klo 14.48
Aihealue: