Tervatalous

Ympäristön tilaan vaikuttanut elinkeino

Pohjois-Pohjanmaan huomattavimmat kaupallista merkitystä omanneet taloudelliset intressit olivat 1700-luvulta lähtien tervantuotannossa, joka on ollut ympäristöhistorian kannalta myös yksi varhaisista voimakkaasti ympäristön tilaan vaikuttaneista elinkeinoista.

Tervasta tuli 1820-luvalta mutta varsinkin 1830-luvulta lähtien koko Suomen mittakaavassa keskeinen ulkomaankaupan vientituote, jonka raaka-aineresurssit lepäsivät Pohjanmaan ja Kainuun havumetsissä. Tervaa tuottaneet talonpojat kuljettivat tuotteensa itse veneillään hankalien matkojen päästä rannikon satamapaikkoihin ja myivät sen kaupunkien porvareille, Pohjois-Pohjanmaalla Oulun ja Raahen kauppiaille, jotka lastasivat tervatynnyrit laivoihin ja myivät sen pääasiassa Englannin markkinoille.

Talouselämän perusta 1700-luvulta 1800-luvulle

Pohjois-Suomen pääasiallinen taloudellinen vireys lepäsi 1700-luvun jälkipuolelta lähtien nimenomaan tervataloudessa, joka oli myös Oulun kaupan ja rahaliikenteen keskeinen perusta 1800-luvulla.

Ratkaiseva edellytys kaupalliseen menestykseen oli ollut ulkomaankaupan vapauttaminen Pohjanlahdella vuonna 1765, jolloin pohjoisenkin rannikkokaupungeista pääsi vapaasti purjehtimaan ulkomaisiin satamiin. Tuolloin myös Oulun kaupunki sai tapulioikeudet. Kauppiaille avautuivat suorat liikekontaktit ulkomaan ostajiin ja myyjiin. Kaupan vapautus heijastui myös laivanrakennuksen nousuna.

Hankinta-alueet

Tervan hankinta-alueet sijaitsivat erityisesti 1800-luvun puolivälistä lähtien Oulujoen ja Iijoen vesistöjen metsissä sekä Oulujärveen laskevilla Kainuun vesistöalueilla. Vielä 1700-luvulla ja 1800-luvun alkuvuosikymmeninä suurin tervantuotantoalue sijaitsi Keski-Pohjanmaalla ja osittain Etelä-Pohjanmaankin metsäseuduilla.

Alueen metsävarat kuitenkin poltettiin käytännössä loppuun 1830-luvulle tultaessa, joten tuotannon painopiste siirtyi Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuuseen. Osaltaan muutoksen syynä oli isojako, joka lopetti metsien yhteiskäytön, eivätkä yksityismetsien omistajat olleet innokkaita oman metsän polttoon. Etelämpänä siirryttiin tervataloudesta viljanviljelyyn eli leipäviljatalouteen, jolloin pellonraivaus tuli tärkeäksi.

Oulun tervahovi keskus

Tervan vientisatama keskittyi kuitenkin jo 1700-luvulla Oulun tervahoviin, jonne tuli tervaa 1700-luvun lopulla vuosittain kohtuullisen suuria määriä, yli 30 000 tynnyriä. Määrä kasvoi tasaisesti 1860-luvulle saakka. Oulusta vietiin koko Suomen tervasta vuosittain noin kolmasosa ja loppuosa jakaantui käytännössä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan kolmeen satamaan: Kokkolaan, Vaasaan ja Kristiinankaupunkiin. Jonkin verran tervaa lähti myös Pohjois-Pohjanmaan toisesta kaupungista Raahesta (5 000–10 000 tynnyriä vuodessa) sekä Torniosta ja Uudestakaupungista.

Vuosisadan puolivälissä ylitettiin vuotuinen 60 000 tynnyrin määrä, ja vuonna 1865 saavutettiin ennätyksellinen 83 580 tynnyrin tuotto. Katovuosien ahtaus ja toisaalta kauppiaiden kannalta edullinen hinta olivat kiihdyttäneet tervantuotannon huippuunsa 1860-luvulla.

Vuotuiset määrät laskivat Oulun tervahovista 1860-luvun lopulta lähtien noin 50 000–60 000 tynnyriin, jossa ne pysyttelivät 1890-luvulle saakka. Sen jälkeen Oulun satamassa vientimäärät laskivat 1900-luvun alussa alle 40 000 tynnyrin, vuonna 1905 jo alle 20 000 tynnyrin ja vuonna 1909 alle 10 000 tynnyriin. Tervatalous hiipui 1900-luvun alkuvuosina.

Kuljetusreitit

Tervasta tuli vielä 1800-luvun kukoistuksen aikana vuosittain Iijokea pitkin 10 000–20 000 tynnyriä, joten pääasiassa kuljetus tapahtui Oulujokea myöten. Kuljetus poikkesi jokien välillä, sillä Iijoella tervatynnyrit laskettiin alas Iijokisuun Haminaan puulauttojen päällä keväisten tulvien aikana yhdessä sahatavaran kanssa. Oulun kauppiaat kävivät Haminassa ostamassa tervan ja se kuljetettiin Oulun satamaan. Oulujoella sen sijaan tervatynnyrit kuljetettiin erityisillä veneillä suoraan jokisuulle myytäväksi.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Hautala 1956
  • Hautala 1975
  • Rytkönen 1978
Julkaistu 23.10.2019 klo 14.43, päivitetty 23.10.2019 klo 14.43
Aihealue: