Pyyntitalous

Riistakantojen vaihtelut

Metsien runsauden ja pohjoisen sijainnin vuoksi Suomen riistalajisto on ollut pääasiassa turkisriistaa. Toisaalta maantieteellisestä sijainnista johtuen myös kannanvaihtelut ovat olleet suuria ilmaston lämpö- ja kylmäkausien vuoksi. Pohjoisessa esimerkiksi riistalintujen vaihteluissa on havaittu noin kolmen–neljän vuoden jaksoja, joihin on liittynyt yleisesti myös vaelluksia.

Riistaeläinkantojen supistumiseen on vaikuttanut yhdeltä osin myös ihmisten muuttunut ympäristönkäyttö. Pyyntivälineiden kehitys sekä metsänkäytön ja viljelyksen tehostuminen johtivat ylipyyntiin metsästyksessä, jossa saalismäärät pienenivät 1900-luvun kuluessa. Vauhtia pyynnin maantieteelliselle leviämiselle tarjosi jatkuvasti tihentynyt metsäteiden verkko.

Jo 1900-luvun alkupuolella Suomi ja myös Pohjois-Pohjanmaa olivat riistatiheydeltään köyhiä, mutta siitä huolimatta Oulun läänin erämetsät säilyivät yhtenä parhaimmista metsästysseuduista koko maassa. Merkkejä kehityksestä oli ollut nähtävissä jo 1800-luvulla, jolloin muun muassa majavakanta oli hävinnyt, hirvieläimet olivat hyvin harvinaisia ja metsäkanalintujen määrä kutistunut aikaisemmista ajoista.

Lainsäädäntötyö ja metsästysseuratoiminta

Ylipyyntiä pyrittiin säätelemään yhtäältä lainsäädännön avulla, kun vuonna 1868 annettiin uusi metsästysasetus, sekä toisaalta järjestäytyneellä seuratoiminnalla, jonka katsotaan alkaneen Suomessa vuonna 1865. Tuolloin perustettiin ensimmäiset metsästysseurat Finska Jagtförening ja Vasa Läns jaktförening. Vuonna 1873 sai myös Hämeen läänin Metsästysyhdistys perustamisluvan senaatin maanviljelystoimikunnassa.

Pohjois-Pohjanmaalla metsästysseuroja toimi ainakin 1900-luvun alkuvuosista lähtien; muun muassa Pattijoelle seura perustettiin vuonna 1914 ja Oulun metsästys- ja ampumaseura aloitti toimintansa vuonna 1919. Metsästysseurojen harjoittama riistanhoito ja -pyynti olivat vapaaehtoisuuteen perustunutta ympäristökehityksen ohjausta.

Hirvikannan romahtaminen

Varsinkin hirvi on ollut herkästi alttiina ihmisen sekä välittömille että välillisille toiminnoille ympäristössä. Hirvi oli vuosituhansien ajan Suomen alueen asukkaille peuran rinnalla elintärkeä riistaeläin, joka sai myös runsaasti symbolisia kuvia ja merkkejä esineisiin, asusteisiin ja kalliomaalauksiin.

Hirvikannat romahtivat jo 1800-luvun alkupuolella niin, että niistä tehdyistä havainnoista ja kaadoista uutisoitiin usein myös sanomalehdissä. Esimerkiksi Oulun Wiikko-Sanomissa kirjoitettiin huhtikuussa 1867, kuinka ”näin hävitetään meidän maassamme tätä metsäimme koristusta oikein kilvalla, huolimatta laisinkaan lain kiellosta sitä vastaan.” Suojelutarve oli hyvin ymmärretty jo tuolloin, ja seuraavana vuonna metsästysasetuksessa hirvi rauhoitettiin kokonaan.

Hirven merkitys ravintotaloudessa väheni 1800-luvun kuluessa, mutta sen kanta ei kuitenkaan voimistunut, vaikka niin olisi voinut ajatella käyvän. Se kertoo myös siitä, että metsästys ei ollut yksistään syynä vähäisiin hirvikantoihin. Yhtenä mahdollisena syynä alhaiseen määrään saattoi olla runsas suurpetokanta. Niinpä yhä vuoden 1898 metsästysasetuksessa säädettiin, että ”hirven metsästäminen olkoon toistaiseksi koko maassa ylimalkaan kiellettyä.” Poikkeuslupia oli mahdollista saada muutamiin osiin Suomea, mutta Pohjois-Suomeen lupia ei myönnetty ennen vuoden 1934 uutta metsästyslakia.

Hirvikannan elpyminen

Hirvikanta elpyi vähitellen 1900-luvun alkupuolella todennäköisesti juuri rauhoituksen seurauksena ja varmasti myös voimakkaan suurpetopyynnin vuoksi, mutta koko maan vuotuiset kaatomäärät pysyivät alle tuhannen hirven 1930-luvulla. Sotavuosina lupamäärä kasvoi yli 3 000:n ja vuonna 1957 ylitettiin ensimmäisen kerran 5 000 kaatoluvan määrä. Pohjanmaalle oli metsähallitus antanut vuonna 1955 kaatoluvat kaikkiaan 304 hirvelle.

Vuonna 1966 myönnettiin siihen mennessä ennätykselliset 11 107 hirvilupaa Suomessa. Vuoden 1962 metsästyslaissa oli myös metsästysaikaa pidennetty niin, että Pohjois-Suomessa pyyntiaika oli lokakuun puolivälistä marraskuun loppuun. Kun kuitenkin hirvikanta taantui 1960-luvun lopulla, myös kaatomääriä pienennettiin. Lapin läänissä hirvi rauhoitettiin kokonaan vuosiksi 1970–1971, mutta Pohjois-Pohjanmaalla niin ei tehty, joskin siellä toteutettiin vapaaehtoisia paikallisia rajoituksia.

Suomen hirvikanta lähti lähes räjähdysmäiseen kasvuun 1970-luvulla. Vuonna 1984 annettiin kaikkiaan liki 76 000 lupaa, mutta jälleen 1990-luvulla kanta alkoi voimakkaasti laskea. Vuonna 1997 kaadettiin vain vajaat 23 000 hirveä. Hirvikannan vaihtelu oli kuitenkin voimakasta, sillä 2000-luvulla hirvien määrä moninkertaistui. Vuonna 2002 Suomessa kaadettiin ennätykselliset 84 526 hirveä. Myös Pohjois-Pohjanmaalla sekä hirvikannan että lupien määrä kasvoi 2000-luvulla voimakkaasti. Vuonna 1999 lupia myönnettiin noin 3 800, kun niitä vuonna 2007 annettiin lähes 12 300. Vuonna 2009 arveltiin koko maan hirvikannan olevan noin 91 000 yksilöä.

Riistakantojen kehityksen syyt

Suomen riistakanta pieneni toisen maailmansodan jälkeen, jolloin esimerkiksi joutsenet ja hanhet olivat liki sukupuuton partaalla. Laulujoutsenten pelastamiseksi teki väsymätöntä työtä kirjailija Yrjö Kokko, joka julkaisi vuonna 1950 luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoksi luonnehdittavan kirjan Laulujoutsen – Ultima Thulen linnut. Myös näätä ja saukko kävivät erittäin harvinaisiksi jo 1940-luvulla.

Ympäristöhistorian näkökulmasta katsottuna riistakantojen kehitykseen ei vaikuttanut yksinomaan metsästyksen intensiteetti, vaan taustalla olivat jopa enemmänkin muiden ympäristönkäytön muotojen tiivistyminen erämetsissä ja niiden ympärillä. Riistaeläinten luontaiset elinympäristöt kaventuivat metsätalouden tarpeiden, erityisesti hakkuiden ja ojitusten vuoksi, sekä niihin liittyneenä metsäteiden verkoston tihentymisen seurauksena. Myös kasvava loma-asutus vaikutti monien aiemmin paljolti eräjärvien luonteisten alueiden tilaan.

Itämeren kalastus

Suomen alueella harjoitettu kalastuselinkeino on jakaantunut maantieteellisten olosuhteiden mukaan perinteisesti kahdentyyppiseksi: Itämeren merikalastukseen sekä jokien ja järvien sisävesikalastukseen. Jaotus on koskenut myös Pohjois-Pohjanmaata. Itämeri on tarjonnut kalastukselle varsin poikkeukselliset edellytykset, sillä sen suolapitoisuus on hyvin alhainen ja vaihteleva lyhyidenkin välimatkojen aikana. Siksi meren eläimistö ja kasvisto on osaksi suolaisen ja osaksi makean veden lajeja. Niukka happipitoisuus on myös rajoittanut Itämeren eliötuotantoa, joten meri on ollut verraten köyhä kalavesi verrattuna esimerkiksi Pohjanmereen tai Jäämereen.

Itämeri on ollut myös erityisen herkkä ylimääräisille ravinnekuormille ja jätepäästöille, joiden vaikutusta on kasvattanut se, ettei Tanskan salmista ole päässyt kovinkaan runsaassa määrin suolaista ja happirikasta vettä Itämeren altaaseen. Happikatoja ja massiivisia sinilevälauttoja tunnettiin rannikkovesillä jo 1800-luvun puolivälissä.

Merikalastuksen saalismäärät 1800-luvulla

Merikalastuksen päätuote on ollut silakka, jonka saalis vastasi 1900-luvun alkupuolella noin 80 prosenttia Suomen koko Itämereltä saadusta tuotannosta. Eteläiseltä rannikkoalueelta on pyydetty myös kilohailia, kampelaa ja turskaa, kun taas Pohjanlahdella ja Perämerellä silakan rinnalla saaliskaloja ovat olleet lohi ja taimen, siika ja kuore sekä maiva, joksi muikkua nimitetään Vaasan pohjoispuolisella merialueella. Laji on täsmälleen sama kuin sisävesien muikku. Pienessä määrin Pohjanlahdella ja Perämerellä on pyydetty myös kuhaa, madetta, ahventa, säynettä, lahnaa ja harjusta. Talvikautena hylkeenpyynti oli merkittävää vielä 1800-luvulla.

Perämeren Suomen puoleisista saalismääristä on yksityiskohtaista tietoa 1870-luvulta lähtien. Kuten oheisen taulukon luvuista havaitaan, silakka oli selvästi tärkein saaliskala, jonka vuotuiset määrät kuitenkin vaihtelivat suuresti. 1880-luvun puolivälissä päästiin yli 600 tonnin vuosipyyntiin, kun muutamaa vuotta aikaisemmin oli jääty puolta pienempiin määriin. Vaihtelu lepäsi hailuotolaisten pyynnissä, sillä silakka oli keskeinen Hailuodon saaliskala. Luodon kalastajat pyysivät yleensä noin neljänneksen Perämeren silakkasaaliista. Toinen merkittävä silakanpyyntipitäjä oli Pyhäjoki.

Saalismäärät Perämeren merikalastuksessa (1 000 kg)
vuosi

1877

1879

1881

1883

1887

silakka

529,5

377,2

287,6

608,4

307,3

kilohaili

0

0,5

0,1

0

0

lohi

35,8

27,0

30,7

57,8

73,4

siika

19,3

22,0

39,3

74,6

55,2

kuore eli norssi

20,2

22,3

56,4

71,6

92,2

muuta kalaa

39,7

60,0

77,3

120,2

71,7

Silakkaa pyydettiin avovesiaikana varsinkin syyskesällä ja syksyllä sekä talvella jään päältä talvinuottauksella. Vielä 1800-luvun puolivälissä tärkein pyyntiväline oli suuri kesänuotta, jonka syrjäyttivät isot rysät ja toisesta päästä ankkuroidut verkkojatat. Silakkaverkkoja oli kalastajilla käytössä Perämerellä 1870-luvun puolivälissä noin 6 000 ja jatoja noin 2 000.

Lohen meripyynti

Lohen meripyynti keskittyi 1800-luvulla yksinomaan Perämeren suurten jokien suualueille, joissa pyyntivälineeksi yleistyi vuosisadan lopulla isorysä. Se syrjäytti tehokkaana välineenä aiemmin käytössä olleet koukkuverkot. Vielä 1800-luvulla saalismäärät olivat suhteellisen pieniä, 30–60 tonnia vuodessa, ja pyyntialueet Iin, Simon, Kemin ja Tornion edustalla. Simon merialueella lohenkalastus oli vahvinta.

Meripyynti kasvoi kuitenkin 1880-luvulla Perämeren alueella jokisaalista suuremmaksi. Puutavaran uitto ja pyyntikustannusten kalleus siirsivät painopisteen merelle, jossa lohen saalismääriä oli mahdollista kasvattaa.

Isoilla rysillä tapahtunut pyynti levisi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Perämeren pohjukasta etelämmäs Hailuotoon, Pietarsaaren, Kaskisten ja Rauman merialueille. Rysät sijoitettiin niemien ja luotojen kärkiin, jonne merivirtaukset ohjasivat lohet. Ahvenanmerellä lohenkalastus elinkeinona alkoi varsinaisesti 1940-luvulla.

Pyyntitekniikat

Pyyntiolosuhteet ja kalalajien koostumus ohjasivat myös pyyntitekniikoita, joista tunnusomaisinta oli vielä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina se, että suurilla aluksilla tapahtunut avomerikalastus oli Suomessa tuntematonta. Ammattimainen kalastus oli rannikolla asuneiden pienkalastajien elinkeino, jossa avonaisilla purjeveneillä liikuttiin rannikkovesillä.

Toisen maailmansodan jälkeen yleistyivät myös moottorit ja veneistä tuli katettuja ja aiempaa isompia aluksia.

Saalismäärien kasvu 1900-luvun kuluessa

Myös saalis kasvoi 1940-luvulta lähtien. Vuonna 1944 lohta saatiin Suomen alueen merikalastuksessa 244 tonnia, kun esimerkiksi haukea tuli 930 tonnia ja silakkaa 6 600 tonnia, vaikka sen kannassa vallitsi 1940-luvulla selvä laskukausi.

Suomen merialueen kokonaiskalansaalis oli vuonna 1944 yhteensä 13 800 tonnia, kun se vuonna 1954 oli jo 45 700 tonnia. Siitä silakan osuus oli 31 000 tonnia ja lohen 347 tonnia. Seuraavan kolmen vuosikymmenen aikana ammattimaisen merikalastuksen saalismäärä kaksinkertaistui. Vuonna 1983 saalis oli yli 92 000 tonnia ja vuonna 1988 jo lähes tarkalleen 100 000 tonnia. Vuonna 1998 saavutettiin huippu, kun ammattikalastuksen kokonaissaalis nousi merellä lähes 119 000 tonniin, mutta 2000-luvulla määrät pysyttelivät yhä reilusti yli 100 000 tonnin vuosisaaliissa.

Siika ongelmissa

Siian saalismäärät laskivat meripyynnissä voimakkaasti 2000-luvulla huippuvuosista ja olivat 2000-luvun lopulla alimmillaan vuonna 1980 aloitetun tilastoinnin aikana. Ammattikalastajat saivat huippuvuonna 1991 siikaa Suomen merialueella lähes 1 550 tonnia, kun vuonna 2007 määrä oli enää 658 tonnia.

Ongelmana oli erityisesti se, että Pohjanlahden siikasaaliista pääosa kohdistui istutettuun vaellussiikaan, joka pyydettiin liian nuorena pois. Siiat eivät olleet ehtineet saavuttaa sukukypsyyttä, joten istutuksen tulokset jäivät heikoiksi, mutta toisaalta myöskään luonnonkannoille ei jäänyt toipumismahdollisuutta.

Ympäristömyrkyt Perämerellä

Ympäristömyrkyt, lähinnä DDT ja PCB, aiheuttivat varsinkin 1970-luvulla Perämeren kalakannoille, hylkeille ja petolinnuille runsaasti lisääntymishäiriöitä. Käyttökieltojen ansiosta kalojen myrkkypitoisuudet pienenivät selvästi. Esimerkiksi silakan PCB-määrät olivat 1983–87 noin 1,7 mikrogrammaa lihaksen rasvagrammaa kohti, kun aikavälillä 1998–2002 määrä oli enää alle 0,5 mikrogrammaa.

Hauen lihaksesta mitattujen arvojen perusteella Perämeren DDT-pitoisuus oli ollut 30-kertaa suurempi 1970-luvun alussa ja PCB-pitoisuus noin 20-kertaa suurempi kuin vuonna 2001.

Sittemmin ongelmaksi tulivat dioksiinit, joita varsinkin rasvaiset kalat kuten lohi ja silakka keräävät itseensä. Perämeren silakan dioksiinipitoisuudet ylittivät 2000-luvulla Euroopan unionin asettaman enimmäisrajan ennen kaikkea Perämeren alueen vanhemmissa ja suurissa silakoissa, mutta dioksiinin osalta pitoisuudet laskivat 1990-luvulta 2000-luvulle.

Sisävesikalastuksessa muikku tärkein

Pohjois-Pohjanmaan sisävesikalastus lepäsi 1800-luvulta lähtien ja toki jo aiemminkin Kuusamon, Pudasjärven ja Pyhäjärven suurissa järvissä.

Muikku on ollut sisävesien pyyntikala ja sen asema säilyi myös taloudellisesti merkittävänä läpi 1900-luvun. Suurin osa Suomen muikkusaalista pyydettiin perinteisesti Itä-Suomen järvistä, joista esimerkiksi 1930-luvulla saatiin noin 80 prosenttia vuotuisista sisävesien kokonaismääristä. Vuonna 1934 Suomen muikkusaalis oli yhteensä 1 029 tonnia. Pyynti tehostui sotien jälkeen voimakkaasti. Vuonna 1980 Suomen sisävesiltä ammattikalastajat pyydystivät lähes 3 900 tonnia muikkua, kun merialueiden muikkusaalis oli alle 500 tonnia. Lisäksi vapaa-ajan kalastajien saalis kasvatti sisävesien määrää lähes kaksinkertaisesti. Vuonna 2002 muikun kokonaissaalis oli noin 5 200 tonnia, josta ammattikalastajien vajaat 2 700 tonnia.

Pohjois-Pohjanmaan osuus oli alle kymmenen prosenttia kokonaismäärästä. Merialueelta pyydystettiin ainoastaan kaksi prosenttia muikkusaaliista.

Oulun läänin vesissä muikkukannat säilyivät elinvoimaisina 2000-luvulla, vaikka niitä koetteli tuolloin muualla Suomessa selvä taantuma. Länsi- ja Itä-Suomessa laskusuunta oli jyrkkä. Toisaalta Suomen muikkukannoissa havaittiin saman leveysvyöhykkeen alueilla selvää synkroniaa, joka johtui mitä ilmeisimmin sääoloista, sillä muikku kestää voimakastakin kalastusta. Esimerkiksi vuonna 2006 sisävesien ammattikalastuksen muikkusaalis 4 500 tonnia, josta Oulun läänin vesillä pyydettiin noin 250 tonnia.

Ammattikalastuksesta virkistyskalastukseen

Valtiovalta ja kunnat pyrkivät panostamaan 1980-luvulla varsin voimallisesti ammattimaisen kalastuksen edistämiseen. Sen vuoksi rakennettiin myös Pohjois-Pohjanmaan suurilla järvillä satamia ja kalastuslaitteita. Samanlaisia toimenpiteitä tehtiin myös rannikon kalasatamissa. Yritykset laajamittaiseen kalastuselinkeinon vakiintumiseen eivät kuitenkaan tuottaneet pysyviä tuloksia.

Sen sijaan virkistyskalastus säilytti asemansa yhtenä merkittävistä harrastusmuodoista ja siitä pyrittiin myös saamaan matkailullista hyötyä Pohjois-Pohjanmaalla. Yhtenä modernin ajan uutuutena levisi 1960-luvulta lähtien talviajan pilkkiminen suosituksi kalastusmuodoksi.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Järvi 1936
  • Järvi 1951
  • Kairikko 2006
  • Klemola 1936
  • Kokko 1950
  • Maaherran vuosikertomuksia 1877–1883. OLKA. OMA
  • Oulun Wiikko-Sanomia
  • Siivonen 1951
  • Tilastotiedot merialueen ammattikalastuksen saaliista vuosina 1980–2008. Rktl
  • www.multiedition.fi/sarvi > Hirvisaalis riistanhoitopiireittäin ja hirvisaaliit 1980–2007
  • www.riista.fi > Oulun riistanhoitopiiri
  • www.rktl.fi
  • www.rktl.fi/www/uploads/pdf/kalavarat2004.pdf
  • www.rktl.fi/www/uploads/pdf/kalavarat2006.pdf
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus > Indikaattorit ja seuranta
Julkaistu 23.10.2019 klo 14.38, päivitetty 23.10.2019 klo 14.41
Aihealue: