Metsien suojelu

Varhainen metsänhoito

Metsien tilaa tarkasteltaessa tulee ympäristöhistorian näkökulmasta helposti vaikutelma, että metsien hyödyntäminen olisi ollut menneisyydessä metsien tilasta piittaamatonta ja lyhytnäköistä. Tosiasiassa puuston kasvuun ja hoitoon keskitettiin jo 1800-luvulla voimavaroja ja tutkimustyötä. Metsäalan tutkijat pyrkivät selvittämään tehokkaita ja samalla parhaiten hyödyntäviä toimenpiteitä metsien harventamisessa ja kaatamisessa.

Varsinaisessa metsänkäytössä ei käsite "suojelu" ollut suinkaan tuntematon 1900-luvun alkupuolella, mutta sillä ymmärrettiin tuolloin vielä varsin konkreettisia toimenpiteitä. Toki jo vanhat metsälait olivat pitäneet sisällään määräyksiä metsänkäytöstä ja metsänhaaskauksesta, muun muassa vuoden 1886 metsälaki. Laissa säädettiin, että metsämaata ei saanut hävittää autioksi. Hakkauksissa oli jätettävä siemenpuita ”taikka myöskin ryhdytään muuhun toimen piteeseen metsän uudestakasvamisen edistämiseksi.”

Vuoden 1928 yksityismetsälaissa annettiin jo tarkkoja säädöksiä koskien metsän hävittämistä. Lain 1. luvun 1. pykälässä todettiin ytimekkäästi: ”Metsää älköön hävitettäkö”. Metsän luonnollista uudistumista ei saanut vaarantaa hakkauksilla. Jos tilan metsää oli hävitetty, oli metsä rauhoitettava kokonaan tai ainakin osaksi ja ryhdyttävä toimenpiteisiin uuden kasvun aikaansaamiseksi. Metsähallituksen valvonnan alaisten metsänhoitolautakuntien tuli valvoa yksityismetsien käyttöä.

Metsien hoito metsähallinnossa

Metsähallinnon yksi toimintakohde oli ryhmitelty nimikkeellä ”Metsien hoito ja suojelu”, joka piti sisällään metsän kasvuun liittyneitä toimenpiteitä. Niistä keskeisimpiä olivat luonnollinen siementäminen ja keinollinen uudistaminen, jossa siemennyksellä ja taimistoilla tehtiin metsänviljelystöitä. Metsähallituksessa suunniteltiin ja tutkittiin hoidollisten toimenpiteiden näkökulmasta myös hakkaustapoja, joita olivat 1900-luvun alkupuolella siemenpuuhakkaus, jossa hakkuualueelle jätettiin siementäviä puita uudiskasvua varten, sekä paljaaksihakkuuta joko lohkoittain tai kaistaleittain.

Yksi metsien käsittelytapa oli jo 1800-luvulta lähtien käytössä ollut harsinta, joka on varsinkin nykyajan metsänhoitotavoista keskusteltaessa herättänyt voimakkaita kannanottoja; osa tutkijoista on nähnyt harsinnan vahingollisena ja osa hyödyllisenä metsille. Nykykäsitteenä harsinta ymmärretään hakkuuna, jossa metsästä poistetaan vain suurimmat puuyksilöt eli määrämittaista hakkuuta. Jo 1920-luvulla sen katsottiin heikentävän puiden laatua; toisin sanoen erirakenteisuus ei säilynyt metsissä. Alkujaan harsinnalla ymmärrettiin kuitenkin määrämittaisuutta laveammin sananmukaisesti harvennusta.

Vuoden 1928 yksityismetsälaissa metsän hävittämiseksi määriteltiin myös nuoren metsän sellainen hakkaus, joka oli ristiriidassa metsän järkiperäisen harventamisen kanssa.

Metsien suojelu vanhempina aikoina

Erityisesti suojeluun liittyi luvatonta metsänkäyttöä ehkäisevä vartiointi sekä luvattoman metsästyksen ja kalastauksen estäminen. Myös metsäpalojen ehkäiseminen oli yksi osa suojelua, kuten myös nuorennusalojen ja taimistojen suojelu aitauksin ja ojituksin. Suojelulla ei siis vielä 1930-luvulle tultaessa nähty olevan metsän hävittämiseen ja haaskaukseen tai metsän monimuotoisuuteen liittyneitä merkityksiä, vaikka ne olivat jo tuolloin hyvin ymmärrettyjä asioita metsänhoidossa. Niiden merkitys kytkeytyi taloudellisten arvojen säilyttämiseen, joihin myös lainsäädäntö tähtäsi.

Metsäntutkimuksessa puhuttiin biologisista tuotantotekijöistä eli ilmastollisista, maaperällisistä ja topografisista tekijöistä, joiden vuoksi puuston keskikasvussa havaittiin suuria alueellisia eroja. Maaperään ja topografiaan pystyttiin vaikuttamaan jo 1900-luvun puolivälissä lannoitusten ja ojitusten avulla.

Metsien suojeluohjelmien toteuttaminen 1930-luvulta lähtien

Metsät ovat olleet pohjoisessa ympäristönkäytön keskiössä, joten on varsin johdonmukaista, että Pohjois-Suomen metsissä heräsi myös vahva luonnonsuojelullinen aktivismi.  Suomeen oli perustettu 1930-luvulta lähtien muutamia kansallis- ja luonnonpuistoja, ja 1950-luvulla suunnitelmissa oli myös Kuusamon alueella Oulangan kansallispuiston perustaminen. Se toteutui vuonna 1956.

Metsähallitus järjesteli laajemminkin Suomessa valtionmetsien suojeluperiaatteita ja muodosti 1950-luvulla entisiä säästömetsien nimellä kulkeneita alueita erikoismetsiksi, joita olivat luonnon- ja kansallispuistot, alkuperäistä luontoa edustaneet aarnialueet, puistometsät jonkin luontotyypin tai luonnon kehitysasteen säilyttämiseksi sekä neljäntenä tutkimusmetsät metsätieteellisiä tutkimuksia varten.

Ensimmäiset suojelukiistat

Huolimatta valtiovallan 1950-luvulla toteuttamista suojelutoimista eivät ne olleet luonnonsuojelujärjestöjen mukaan riittäviä. Koilliskairassa puhkesi 1960-luvun alkupuolella metsien käytöstä taistelu, joka kulminoitui itäisen Lapin metsien suojelutarpeeseen. Yhtäältä aktiivisuus kumpusi 1950-luvulta käynnissä olleista suunnitelmista Kuusamon koskien valjastamiseksi. Tuolloin kaavailtiin suuren Itä-Lapin kansallispuiston perustamista, jota ajoi erityisesti Suomen Luonnonsuojeluyhdistys.

Hanke sai rajua vastarintaa, sillä kansallispuiston pelättiin vievän leivän Lapin ihmisiltä. Käsitteellä viitattiin vanhaan sanontaan entisestä Kemi-yhtiöstä ”Lapin leivän isänä”. Perustamiskaavailut eivät edenneet 1970-luvulla tavoitteita pidemmälle, mutta vuosikymmenen lopulla hanke sai vauhtia Urho Kekkosen 80-vuotisjuhlan merkeissä. Niinpä valtioneuvosto teki periaatepäätöksen Urho Kekkosen kansallispuiston perustamisesta Itä-Lappiin syyskuussa 1980 ja se astui voimaan toukokuussa 1983.

Suojelutoimet 1970-luvulla

Suomessa oli rauhoitettu 1970-luvun jälkipuolella vajaat 700 000 hehtaaria metsiä eri viranomaisten päätöksillä. Niistä luonnonsuojelualueet olivat suojeltu luonnonsuojelulain perustella. Metsähallitus oli rauhoittanut aarnialueita ja luonnonhoitometsiä sekä yhdessä metsäntutkimuslaitoksen kanssa tehnyt myös ojitusrauhoituksista päätöksiä.

Luonnonsuojelualueiden lukumäärä ja pinta-ala oli Pohjois-Pohjanmaalla ja vertailun vuoksi muualla Suomessa vuonna 1977 seuraava:

  Pohjois-
Pohjanmaa
Koillis-
Suomi
Kainuu Lappi koko
Suomi
lkm ala ha lkm ala ha lkm ala ha lkm ala ha lkm ala ha
luonnon-
puistot
0 0 1 14 649 2 3 158 5 65 257 15 85 880
kansallis-
puistot
0 0 2 13 350 1 410 2 220 914 9 236 968
luonnonsuo-
jelualueet
4 368 0 0 1 15 7 80 245 7 995
aarnialueet 20,5 7 503 10 1 575 17,5 6 336 65 36 828 228 79 069
luonnonhoi-
tometsät
10 5 12 937 9 11 737 26,5 11 080 122 112 149 341 164 495
ojiturau-
hoitukset
13,5 14 951 6,5 13 035 12,5 10 497 18,5 38 173 72 84 811
suojelu-
alueet
0 0 0 0 0 0 5 14 420 24 15 276
yhteensä 49 35 759 29 54 346 61 31 496 230 502 241 958 689 770

 

Aktiivinen 1980-luku

Pohjoisen metsien taloudellinen hyödyntäminen sai kuitenkin 1980-luvulla yhä enemmän aktiivisia vastustajia. Itse hakkuut olivat laajamittaisia, ja käytännössä vasta 1990-luvulla hakkuissa alettiin ottaa merkittävällä tavalla huomioon metsän uudistuminen ja maisemanäkökohdat. Esimerkiksi hakkuuaukoista tehtiin aiempaa pienempiä.

Kiistoja nousi kuitenkin esille eri puolilla Pohjois-Suomea. Suojelutoimien vastapainona oli varsin yleinen pelko puun loppumisesta. Osin pelon vuoksi mutta toki myös taloudellisista eduista johtuen puun tuonnista tuli keskeinen osa metsäteollisuuden toimintaa. Tuonnin merkitys kasvoi jatkuvasti 2000-luvulle saakka.

Vuonna 1987 oli Pohjois-Pohjanmaan piirimetsälautakunnan alueella suojelualueiden lukumäärä liki sama kuin vuosikymmentä aikaisemmin, mutta pinta-ala oli kasvanut huomattavasti, kuten seuraavista luvuista havaitaan:

  Pohjois-Pohjanmaa Koko Suomi
lkm ala ha lkm ala ha
luonnonpuistot

2

7 800

20

148 893

kansallispuistot

0

0

22

653 036

luonnonsuojelualueet

11

816

659

12 166

aarnialueet

17

4 176

172

43 211

luonnonhoitometsät

5,5

1 532

308

210 841

soidensuojelualueet

15

25 450

102

78 220

ojitusrauhoitukset

9,5

11 171

55

63 003

suojelualueet

0

0

4

10

yhteensä

60

50 945

1 342

1 209 380

 

Uutuutena mukaan olivat tulleet luonnonsuojelulain perusteella rauhoitetut soidensuojelualueet, joita olikin Pohjois-Pohjanmaalla lukumääräisesti eniten Suomessa ja pinta-alaltaan yhtä paljon kuin Lapissa. Myös Koillis-Suomen alueella oli suojelualueiden pinta-ala kasvanut vuoteen 1987 mennessä yli 10 000 hehtaarilla, ja rauhoitukset olivat kohdentuneet luonnonhoitometsiin. Kokonaisuutena

Suomessa siirryttiin 1980-luvulla suhteellisen laajamittaiseen metsien luonnonsuojelulliseen toimintaan, jonka seurauksena suojelualueiden pinta-ala lähes kaksinkertaistui vuosikymmenessä.

Pohjois-Suomen vanhat metsät

Jo vuonna 1996 valtioneuvosto oli vahvistanut Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelman, joka käsitti yhteensä 2 936 neliökilometrin alueen. Metsämaata siitä oli vajaat 700 neliökilometriä. Luonnonsuojelujärjestöjen mielestä ohjelmasta puuttui kuitenkin useita arvokkaita metsäalueita, joten siemen kiistoille oli jäänyt versomaan. Kiistat kärjistyivätkin uudelleen 2000-luvulla, mutta ne keskittyivät Lappiin, jossa ristiriitoja ei ollut pystytty sovittelemaan eri tahojen välillä.

Sen sijaan Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus oli ollut aktiivisessa roolissa suojelukysymysten eteenpäinviemisessä 1990-luvulla. Erityisesti juuri Etelä-Kuusamon alueelle sijoittuivat parhaimmasta päästä olevat vanhojen metsien alueet, jotka haluttiin mukaan myös Natura 2000 -kohteisiin.

Suojelutoimenpiteet Pohjois-Pohjanmaalla

Ympäristökeskus kävi vuonna 1995 metsähallituksen kanssa neuvotteluja suojelutoimenpiteiden luonteesta. Niiden seurauksena voitiin elokuussa 1995 luovuttaa silloiselle ympäristöministeri Pekka Haavistolle muistio suojelutoimenpiteistä ja toimenpiteiden vaatimista resursseista, joiden takana oli myös metsähallitus.

Tavoitteena oli sisällyttää suojeltuihin metsiin biotyypeiltään erilaisia alueita, jolloin kansalaisilla olisi ollut mahdollisuus tutustua metsäluonnon monimuotoisuuteen ”ekologisten käytävien” avulla: talousmetsistä aarniometsiin. Toisaalta tarvetta oli selvittää myös suojelun aiheuttamia vaikutuksia yhteiskunnalle, taloudellisia menetyksiä ja työpaikkojen vähenemistä. Metsähallitus ja metsäteollisuus pitivät suunnitelmia vanhojen metsien suojelusta ylimitoitettuna, sillä ne uhkasivat korjuuvaiheessa olleiden uudistusikäisten metsien hyödyntämismahdollisuuksia. Se olisi heijastunut metsähallituksen mukaan mekaanisen puunjalostusteollisuuden ja sahojen raaka-ainepulana.

Etelä-Kuusamon vanhojen metsien suojelu antoi kuitenkin edellytykset sekä taloudellisen toiminnan harjoittamiseen että merkittävän luontotyypin suojelemiseen.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Haastattelutiedot
  • Joutsamo 2008
  • Kaleva 8.8.1995
  • Lähde 1999
  • Metsien suojelun ja hyödyntämisen arviointi – esimerkkinä Kainuu ja Koillismaa 2001
  • Metsäkonsesus 1997
  • Muistiot. PPYA
  • Suomen tasavallassa voimassa olevat osat 1734 vuoden Ruotsin valtakunnan lakia 1934
  • SVT XVII A
  • Åberg 2009
Julkaistu 23.10.2019 klo 14.57, päivitetty 23.10.2019 klo 14.57
Aihealue: