Maatalous

Pientilojen maa

Pohjois-Pohjanmaan maatalouden luonteesta ja viljelyalasta 1900-luvulla saadaan yksityiskohtaista tietoa erilaisista tilastoista, joiden avulla voidaan pureutua tiettyinä läpileikkausvuosina kehityksen piirteisiin. Uudisviljelyala Oulun läänissä oli vuonna 1920 ryhmiteltynä viljelmien koon mukaan seuraava (hehtaaria):

viljelmän koko ha 0,5-1 1-2 2-3 3-5 5-10 10-15 15-25 25-50 50-100 100-
uudispelto ha 99 407 397 804 1 147 701 854 557 275 71

 

Yhteensä Oulun läänissä oli uudispeltoa viljelyksessä 5 312 hehtaaria. Luvuista nähdään, että pellonraivaus painottui pienille tiloille, eikä isoilla tiloilla ollut tarvetta viljelyalan kasvattamiseen.

Oululaissyntyinen talousoikeuden professori ja kokoomuksen kansanedustajanakin vaikuttanut Kyösti Haataja listasi vuonna 1940 useampia syitä siihen, miksi Suomessa lähdettiin toteuttamaan pientilavaltaisen asutuksen ja maatalouden linjaa. Syitä olivat muun muassa:

  • Euroopassa vallalla olleet talousopit.
  • Katsottiin, että maatalouden kokonaistuotto oli suurempi alueilla, jossa oli paljon pieni tiloja kuin alueelta, jossa viljelmät olivat suuria.
  • Pientilat antoivat elannon ja työtä huomattavasti suuremmalle väestömäärälle kuin suurviljelmät.
  • Pienviljelijäväestöllä oli edistävä vaikutus teollisuuteen.
  • Hyvinvoipa maanomistajaluokka takasi yhteiskuntarauhan, eivätkä ”mullistavat opit” saaneet jalansijaa.

Maauskohenkistä suuntausta voidaan kutsua myös oikeudenmukaiseksi maatalouspolitiikaksi. Siihen olivat liittyneet asutus- ja raivaustoiminta, satovahinkojen korvaukset ja maatilojen perusparannustuet.

Peltojen salaojitus

Yksi ympäristöön vaikuttanut maatalouden kehityksen mittari oli peltojen salaojitus, josta tuli myös keskeinen työsarka maanviljelysinsinööreille. Vielä 1920-luvun alussa Oulun läänissä salaojituksia oli hyvin vähän, kuten seuraavasta taulukosta havaitaan. Salaojitettua peltoa oli Oulun läänissä vuonna 1920 ryhmiteltynä viljelmien peltoalan mukaan hehtaareittain.

  0,5-1 1-2 2-3 3-5 5-10 10-15 15-25 25-50 50-100 100-
putkisalaojilla - - - - - 3 0 - - -
kivisalaojilla 0 10 16 30 40 17 6 4 1 -
muunl. salaoj. 1 2 6 11 26 15 24 90 10 16
yht. Oulun l. 1 12 22 41 66 35 30 94 11 16

 

Oulun läänissä oli tehty hehtaarimäärältään ylivoimaisesti vähiten salaojituksia muihin lääneihin verrattuna, yhteensä 328 hehtaarilla, kun eniten niitä oli Mikkelin läänissä: 4 009 hehtaarilla. Salaojitukset painottuivat Oulun läänissä pienille, alle kymmenen hehtaarin viljelmille, joten voidaan arvioida, että kun uudispeltoja oli 1920-luvun alussa raivattu eniten nimenomaan alle kymmenen hehtaarin kokoisille viljelystiloille, uudismaat myös samalla salaojitettiin. Vanhoille pelloille ei niitä juurikaan alettu tehdä.

Koko maassa salaojitettujen peltojen määrä oli 27 400 hehtaaria, joka sekin oli varsin vaatimaton luku kokonaispeltopinta-alaan nähden. Varsinaisesti Pohjois-Pohjanmaan peltojen salaojittaminen käynnistyi 1960-luvulla.

Heinäsadot 1900-luvun alkupuolella

Osaltaan pohjoisen Suomen viljelijöiden vähäinen kiinnostus peltoviljelyn kehittämiseen 1900-luvun alkupuolella selittyy pääelinkeinon painottumisella karjantuotantoon. Rehun saanti oli tärkeämpää kuin viljan. Pohjois-Suomi oli vielä 1900-luvun alkupuolella vahvasti luonnonniittyjen varassa, mikä oli toisaalta ymmärrettävää, sillä pohjoisessa oli runsaasti erinomaisia luonnonniittyjä. Niistä saadun heinän ja peltoheinän määrät olivat Oulun läänissä ja siitä erikseen tarkasteltuna Pohjois-Pohjanmaan alueella 1900-luvun alkupuolella seuraavat (desitonnia eli 0,1 tonnia (100 kg)):

 

koko Oulun lääni yhteensä

Pohjois-Pohjanmaa

 

peltoheinä

luonnonheinä

peltoheinä

luonnonheinä

1910

615 052

2 706 801

421 528

1 669 646

1930

2 972 816

1 419 057

2 228 683

590 422

1939*

4 392 411

1 285 463

3 054 280

519 823

*) mukana myös Lapin lääni

Luvuissa eivät ole mukana siemenheinätuotot eivätkä vihantarehumäärät.

Esimerkiksi Vaasan läänissä saatiin jo 1910-luvun alussa kylvöheinää enemmän kuin luonnon heinää toisin kuin Oulun läänissä, jossa alueelliset erot olivat tosin varsin suuria. Erinomaisten luonnonniittyjen äärellä Kemijärvellä heinäntuotto oli vuonna 1910 koko läänin suurinta, lähes 115 000 desitonnia, josta ainoastaan 6 prosenttia saatiin kylvöheinällä. Samaan aikaan Kiimingissä noin 22 000 desitonnin heinäsadosta 40 prosenttia tuli jo kylvöheinästä. Sinänsä alueellisella sijoittumisella ei ollut Oulun läänissä merkitystä kylvöheinän yleistymisellä, vaan olennaista oli luonnonniittyjen laatu ja määrä.

Siirtyminen peltoheinään

Vuosikymmenten aikana tapahtui huomattava muutos samalla kun satomäärät kasvoivat merkittävästi. Kahdenkymmenen vuoden aikana 1910–1930 kokonaisheinäsato nousi Oulun läänissä 32 prosenttia, eikä luonnonheinän osuus ollut enää kuin puolet peltoheinän satomäärästä. Vuonna 1939 sen osuus oli 23 prosenttia. Pohjois-Pohjanmaalla muutos oli vielä koko lääniäkin voimakkaampi. Satomäärä kasvoi kahdenkymmenen vuoden aikana 35 prosenttia, mutta luonnonniityiltä saadun sadon osuus oli vuonna 1930 enää 21 prosenttia ja vuonna 1939 ainoastaan 17 prosenttia kokonaismäärästä. Etelä-Suomessa muutos luonnonheinästä peltoheinään oli 1930-luvulla vielä pohjoista jyrkempi. Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla saatiin vuosina 1931–1935 heinäsadosta vain 2 prosenttia luonnonniityiltä.

Vuonna 1939 niitettiin Oulun läänissä sijainneista luonnonniityistä 79 prosenttia ja Lapin läänissä 89 prosenttia, mutta niiden kokonaispinta-ala oli supistunut vuosikymmenten aikana ja hoito heikentynyt, kuten satomäärät osoittavat. Niittyjen pinta-alat olivat vuonna 1920 Oulun läänissä ja vuonna 1939 Oulun ja Lapin läänissä:

  • 1920
    • luonnonniityn ala 233 123 ha         
    • peltoheinän ala 64 482 ha
  • 1939
    • luonnonniityn ala 186 690 ha         
    • peltoheinän ala 158 152 ha

Satomäärät suhteessa pinta-alaan kertovat peltoheinän ylivertaisuudesta, sillä vuonna 1939 hehtaaria kohti pelloilta saatiin satoa noin 2 800 kiloa ja luonnonniityiltä 700 kiloa.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä luonnonniittyjen osuus heinäntuotossa supistui hyvin vähäiseksi ja hiipui 1960-luvulla kokonaan. Tosin tuolloinkin muutamilla järvimaatumilla niitettiin vielä suhteellisen hyvälaatuiseksi kasvanutta kortekasvillisuutta, mutta pääsääntöisesti maatumien soistuminen ehkäisi heinänkasvun. Sato oli vielä tuottoisinakin 1900-luvun alkupuolen vuosina hyvin vaihtelevaa. Sadekesinä heinä niitettiin vedessä kahlaten ja normaaleinakin kesinä kulkuvälineinä täytyi käyttää suosuksia tai -kenkiä.

Rehuntuotannon vaikutukset ympäristöön

Ympäristöhistorian kannalta muutos tarkoitti sitä, että viljelijät pyrkivät saamaan vesijättöheinämaat entistä kuivemmiksi, jotta peltoviljely olisi tullut mahdolliseksi. Kustannukset kohosivat kuitenkin usein niin korkeiksi, ettei se ollut taloudellisesti mielekästä. Toisaalta vesijättöalueen heinää ei välttämättä kannattanut korjata, jos työtä ei voinut suorittaa koneellisesti. Seurauksena oli, että pensoittuminen pääsi nopeasti alkuun ja luonnonniityt sammaloitumaan. Heinäsato oli myös heikkolaatuista.

Vielä 1930-luvulla maanviljelysinsinöörit kannattivat niittyjen vesitystä, jotta heinäsadot olisivat kohonneet. Varsinkin Pohjois-Suomessa katsottiin tuolloin luonnonheinällä olevan edelleen merkitystä rehuntuotannossa.

Kylvöheinän yleistyminen merkitsi ympäristön kannalta myös lannoitteiden määrällistä kasvua mutta myös maanraivausta niittyalan kasvattamiseksi. Sen sijaan viranomaisohjauksena toteutuneet järvenlaskut heinämaan hankkimiseksi menettivät merkityksensä 1923-luvun jälkeen. Vastaavasti peltomailla myös koneiden käyttö mahdollistui aiempaa huomattavasti laajemmassa mitassa, mutta vielä ennen 1940-lukua koneet kävivät hevosvoimalla. Raskaiden koneiden yleistyminen asetti myös vaatimuksia maaperälle, jotta se olisi kantanut koneet. Ne myös toisaalta tiivistivät maapohjaa. Heinäsadon voimakas kasvu kertoo myös karjatalouden vahvistumisesta Pohjois-Suomessa. Luonnonniittyjen käytön loppuminen merkitsi myös perinnebiotooppien häviämistä.

Sosiaalisen maatalouspolitiikan aikaan

Toisen maailmansodan jälkeen oikeudenmukaisen maatalouspolitiikan suuntaus painottui sosiaaliseksi maatalouspolitiikaksi, jossa pyrittiin ottamaan huomioon nimenomaan pienviljelijöiden etu. Sillä oli myös huomattavia vaikutuksia ympäristön tilaan.

Ensimmäinen selkeästi sosiaalinen maatalouspoliittinen toimenpide oli vuonna 1946 hallituksen hyväksymä väkilannoitteiden hintojen alentaminen eli lannoitetuki, joka liittyi osaksi laajempaa hintasäännöstelyn purkamista. Samalla päätettiin myöntää myös yksi lisämiljardi erityistukea pienviljelijöiden lannoiteostoihin. Kyseinen maatalousmiljardiksi kutsuttu pientilatuki oli käytössä 1960-luvun alkuun ja oli sikäli merkittävä, että siitä sai alkunsa myöhempi pinta-alalisä. Tukipalkkiojärjestelmän toivottiin korjaavan sota-aikana syntynyt ”maanviljelyksen rappio”. Lannoitetuki porrastettiin tilakoon, tulojen ja alueellisen sijainnin mukaan.

Vuodesta 1948 lähtien pientilat saivat väkilannoitteita, nurmikasvien siemeniä ja kalkkia ilmaiseksi sekä pohjoissuomalaiset pientilalliset myös AIV-rehun raaka-aineita. Oulun läänissä myytiin väkilannoitteita 1960-luvun puolivälissä noin 100 000 tonnia vuodessa. Tukijärjestelmän ansiosta Pohjois-Suomenkin peltoviljelyssä siirryttiin 1940-luvun lopulta lähtien vauhdilla eläinlannoitteista laajamittaiseen keinolannoitteiden ja torjuntakemikaalien käyttöön. Se oli osa sosiaalista maatalouspolitiikkaa.

Ilmaisjakelusta luovuttiin siementen osalta vuonna 1952 ja väkilannoitteiden osalta vuonna 1956, jolloin käyttöön otettiin hintojen alentaminen. Vuonna 1962 maataloustuki muuntui pinta-alalisäksi, jossa saatu tukilisä suureni 15 hehtaariin saakka.

Tukipolitiikan merkittävin askel otettiin vuonna 1956, kun myrskyisten työrintamataistelujen tuoksinassa myös maataloudessa toteutettiin viljelijöiden luovutuslakkoja, jotka tähtäsivät aiempaa parempien ja oikeudenmukaisempien hintajärjestelmien saamiseksi Suomeen. Käytännössä ongelmat kohdentuivat maidon tuottajahintoihin, mutta luovutuslakosta selvittiin nopeasti. Maataloustulon taso sidottiin yleiseen ansiotasoon 85-prosenttisesti.

Toukokuussa 1956 hyväksyttiin maataloustukilaki, joka vahvisti periaatteet maataloustuloille ja tulokorotuksista sopimiselle. Tulo riippui tilan tuotantokustannuksista ja tuotosten rakenteesta. Tulokorotukset toteutettiin joko hinnankorotuksina tai valtion subventioiden avulla eli tukipalkkioilla. Oleellista oli, että uusi laki takasi tulonkorotuksen riippumatta siitä, millainen oli tuotteiden menekki.

Osana puoluepolitiikkaa

Maatalouden harjoittaminen oli elinkeino, mutta siitä tuli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä myös olennainen osa yleisvaltakunnallista politiikkaa. Jonkinlaisena poliittisen kehityksen kulminaationa voidaan pitää Veikko Vennamon johtaman Suomen Maaseudun puolueen saamaa suurvoittoa eduskuntavaaleissa 1970. Entisenä ASO:n johtajana Vennamo puhui pienviljelijäväestön asemasta ”unohdettuna kansana”.

Maalaisliitossa kannatettiin 1940- ja 1950-luvulla vielä maataloustulon kohentamista hintapolitiikalla, kun taas esimerkiksi vasemmiston SKDL:ssä ajettiin pientilojen aseman vakauttamista suoralla tukipolitiikalla. Porvarillisella puolella suhtauduttiin nihkeästi valtion harjoittamaan maatalouden tukemiseen.

Sosialidemokraattinen puolue ja maalaisliitto näkivät keskeisenä periaatteena valtion roolin asutustoiminnan johtajana. Kiistanalainen kysymys oli kuitenkin jo 1940-luvun puolivälissä, tarvittiinko Suomessa aktiivista asutustoimintaa. Yhtäältä asutustilojen perustamistarve nähtiin jatkuvana ”maannälän” tyydyttämisenä, mutta toisaalta katsottiin, että asutustoimenpiteitä oli hidastettava ja ehkäistävä tilojen tarpeeton pirstominen liian pieniksi yksiköiksi.

Muun muassa sosiaalidemokraatit katsoivat, että maannälkä oli tyydytettävä tilakokoja suurentamalla, jollainen kehitys oli ollut tuolloin jo Ruotsissa käynnissä. Sosiaalidemokraattien mukaan viljelystilojen laajentaminen ja koneellistuminen olivat tie niiden elinkelpoisuuden takaamiseksi.

Markkinajärjestelmään

Kaiken kaikkiaan maataloudessa siirryttiin 1950-luvun kuluessa omavaraistaloudesta markkinajärjestelmään, jossa tehokkuus, rationalisointi ja erikoistuminen olivat avainsanoja. Pientiloille ne tarkoittivat vaikeuksia. Elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseksi oli laskettu 1940-luvulla 800 000 hehtaarin uuden peltoalan tarve, mutta silti Suomen maatalouteen syntyi huomattavasti pienemmälläkin uudispeltomäärällä ylituotantoa.

Kehitystä kuvaa maataloustuotteiden päätyminen enenevässä määrin kotitalouden ulkopuolelle. Vielä 1910-luvulla maataloustuotteista oli päätynyt myyntiin noin 30 prosenttia, 1950-luvun alussa jo noin 75 prosenttia ja 1990-luvulla noin 90 prosenttia. Kehitys tarkoitti myös sitä, että erikoistumattomilla pientiloilla oli hyvin vaikea selvitä kilpailussa. Maataloustulolait kuitenkin ohjasivat suomalaista maatalouden tulopolitiikkaa aina Euroopan unioniin liittymiseen saakka.

Euroopan unionin tukipolitiikkaan

Maataloustulolait ohjasivat Suomen maatalouden tukipolitiikkaa 1950-luvulta aina 1990-luvulle saakka, jolloin Suomi liittyi Euroopan Unioniin. EU:n myötä tukijärjestelmä muotoutui uudella tavalla peltoalan ja nautaeläinten pääluvun mukaan. EU-tuesta alettiin maksaa 74 prosenttia peltoalan perusteella ja 26 prosenttia nautaeläinluvun mukaan.

Satotasoon kytkennän vuoksi tuet olivat korkeimmat parhaimmilla viljelyalueilla, mikä tietysti vaikeutti maatalouden harjoittajien asemaa Suomen olosuhteissa. Niinpä Suomessa menetyksiä kompensoitiin muilla tukijärjestelmillä, johon kuului EU:n luonnontukihaittakorvaus. Siinä hyvitettiin luonnonhaitasta kärsivillä alueilla olleita viljelijöitä.

Tuki oli mahdollista maksaa aluksi vain alueilla, joka kattoi 85 prosenttia koko maan viljelyalasta, jolloin tuen ulkopuolelle jäivät Uudenmaan ja Varsinais-Suomen alueet. Vuodesta 2000 lähtien luonnonhaittakorvausta voitiin maksaa koko maassa. Suomi myös maksoi itse suurimman osan tuen kustannuksista eli 69 prosenttia. Liittyminen Euroopan unioniin merkitsi myös kasvanutta maatalouden ympäristöohjaamista.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Granberg 2004
  • Haataja 1940
  • Kaitera 1937
  • Kupiainen 2007
  • Laurila 2004
  • Roiko-Jokela 2004
  • SVT III
  • Työväen kunnallisoppi 1947
  • Ympäristön tila Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa 1994
Julkaistu 23.10.2019 klo 14.33, päivitetty 23.10.2019 klo 14.34
Aihealue: