Asutustoiminta

Vesistöjen äärellä

Historiallisen asutuksen luonteessa on ollut olennaista, että se sijoittui poikkeuksetta vesistöjen äärelle. Vasta 1800-luvun lopulla Pohjois-Pohjanmaalla tihentynyt maantieverkko alkoi murtaa perinteistä maantieteellistä sijoittumista, eikä 1900-luvun asutustoiminta ollut enää riippuvainen vesistöistä.

1700-luvun uudisasutuskausi

Pohjois-Pohjanmaan asutus laajeni ennätyksellisen nopeasti 1700-luvun jälkipuolella. Voidaan puhua suoranaisesta 1700-luvun asutusekspansiosta, kun varsinkin suurten jokilaaksojen yläjuoksulle raivattiin innokkaasti uudistiloja. Uudisasutuksen painopiste oli keskeisesti sisämaan vesistöillä ja suurten jokien latvoilla. Vastaavasti myös väkiluku kasvoi huomattavan nopeasti.

Erityisesti 1700-luvun loppupuoli oli vilkasta raivausaikaa. Vastaperustetun Oulun läänin maaherra vahvisti alueellaan esimerkiksi viiden vuoden aikana 1776–1780 kaikkiaan 352 uudistilaa. Kun Oulun läänissä oli vuonna 1750 tilojen määrä 2 450, niitä oli vuonna 1805 jo 5 781. Määrällisesti eniten kruununmaille muodostettuja uusia maatiloja Suomessa syntyi nimenomaan Pohjois-Suomeen – yhteensä noin 3 500 eli yli kolmannes kaikista 1700-luvun uudistiloista Suomessa.

Asutuksen tihentyminen ja väestönkasvu johtivat sekä maallisen että kirkollisen hallinnon uudelleenjärjestelyihin, kun vanhojen ja laajojen kirkkopitäjien kulmakunnat jakaantuivat itsenäisiksi seurakunniksi.

Rajoitusten aika

Pohjois-Pohjanmaan asutuskehityksessä seurasi 1800-luvulla hiljaisempi vaihe, jossa valtiovallan rajoittavat toimenpiteet ohjasivat tilajärjestelmän muotoutumista. Tilojen perustamisesta tehtiin erilaisin säädöksin hankalaa, ja kun viranomaisohjaus siirtyi 1850-luvun lopulta lähtien erityisesti metsähallinnon päätäntävaltaan, uusien tilojen raivaus lähes pysähtyi. Viranomaisilla oli pelkona metsien häviäminen uudisasutustoiminnassa, ja osin siksikin viljelmiä haluttiin siirtää aiempaa enemmän kuivatustoiminnasta saatavan viljelymaan piiriin eikä metsäseuduille.

Asutustilojen perustaminen uuden lainsäädännön myötä

Asutustoiminta oli Suomessa ennätyksellisen vilkasta itsenäistymistä seuranneiden uusien asutuslakien seurauksena. Vuoden 1918 torpparilain turvin lunastettiin Suomessa itsenäiseksi kaikkiaan 56 222 torppaa ja 51 513 mäkitupa-aluetta, ja vanha torpparilaitos katosi kokonaan. Lisäksi kruununmetsissä lunastettiin itsenäisiksi tiloiksi noin 6 000 kruununmetsätorppaa.

Pohjois-Pohjanmaalla perustettiin asutustiloja ja asutusalueita maailmansotien välisenä aikana pääasiassa valtionmetsien alueille. Kun kyseessä oli laajan alueen asuttaminen, asutushallituksen tuli asettaa erityinen asutustoimikunta tekemään asutussuunnitelmaa. Pohjois-Pohjanmaalla vahvistettiin maailmansotien välisenä aikana asutuslakien perusteella useita asutustoimikuntien laatimia suunnitelmia. Se ei tietenkään tarkoittanut, että tiloja perustettiin välittömästi suunnitelman vahvistamisen jälkeen, mutta useimmat alueet saivat asukkaat vähitellen vuosien varrella.

Varsinkin 1930-luku oli raivaustoiminnan ja perusparannustöiden aikaa samalla kun uusien tilojen perustamisia tuettiin asutuspoliittisesti ja -lainsäädännöllisesti. Merkittävin virstanpylväs oli vuonna 1936 toteutettu asutuslainsäädännön uudistus, joka astui voimaan vuonna 1938. Siinä tavoitteena oli hankkia valtiolle asutustarkoituksiin maata, josta olisi muodostettu asutustiloja ja olemassa olleille tiloille lisämaita. Samalla lakkautettiin asutushallitus ja sen tilalle perustettiin asutustoimintaa johtamaan maatalousministeriön asutusasiainosasto (ASO).

Lain soveltaminen jäi kuitenkin vähäiseksi 1930-luvun lopulla talvisodan syttymisen vuoksi. Sodan seurauksena Suomi joutui luovuttamaan suuria alueita Neuvostoliitolle, ja näiden alueiden väestö siirtyi kokonaisuudessaan Suomeen.

Pika-asutuslaista maanhankintalakiin

Siirtoväkeä varten valmisteltiin kiireellisesti pika-asutuslaki, joka hyväksyttiin eduskunnassa kesäkuussa 1940. Se noudatteli vuoden 1936 asutuslakia. Varsinaisesti vuoden 1936 asutuslaki loi perustan jatkosodan jälkeiselle asutustoiminnalle sekä vuonna 1944 säädetylle kaksiosaiselle maanhankintalaille ja oli siksi hyvin kauaskantoinen.

Välirauhan aikana oli aloittanut toimintansa myös erityinen asutuslainsäädäntötoimikunta eli Jutilan komitea, jonka tehtäväksi tuli jatkosodan aikana selvittää sodanjälkeisen asutustoiminnan edellytyksiä. Vielä vuoden 1944 loppupuolella jätettiin uudistettu maanhankinnan periaatteet määritellyt lakiversio kahtena osana valtioneuvostolle. Mukaan tuli jälleen myös siirtolaisten asuttaminen. Maanhankintalaki (MHL) ja siihen liittynyt lainsäädäntö hyväksyttiin eduskunnassa huhtikuussa 1945.

Vuoden 1945 maanhankintalain perusta lepäsi vuoden 1940 pika-asutuslaissa ja siten 1930-luvun asutuslainsäädännössä, mutta maanhankintalakia voidaan luonnehtia myös sosiaalipoliittiseksi laiksi. Se oli merkittävä maareformi, johon sisältyi suurilta yksityistiloilta tehtyjä pakkolunastuksia. Myös poliittisissa puolueissa maanhankintalaki nähtiin ”sosiaalisena välttämättömyytenä”, kuten sitä 1940-luvun puolivälissä luonnehdittiin. Vasemmistopuolueet vaativat, että maansaantioikeus olisi ollut laissa kaikilla, joille siihen olisi ollut tarvetta ja kykyä, mutta oikeutta kuitenkin rajattiin tietyin kriteerein. Koko Suomessa tilan perustamiseen oikeutettujen määrä oli hieman yli 120 000. Oulun läänissä hakijoita oli kaikkiaan 5 971.

Kylmiä tiloja pohjoiseen

Yli puolet Pohjois-Pohjanmaalle muodostetuista maanhankintalain mukaisista tiloista oli kylmiä tiloja, jotka raivattiin käytännössä asumattomalle alueelle. Kylmiksi tiloiksi määriteltiin sellaiset viljelystilat, joilla maatalousmaan tuotto perustamisvaiheessa jäi alle 10 prosenttiin täysitehoisesta tuotosta eikä tilalla ollut tarpeellisia tuotantorakennuksia.

Asutustilojen muodostaminen oli ympäristön kannalta huomattavaa kuivatus- ja raivaustoimintaa. Toisaalta se oli myös valtion kannalta mittava panostus ja kansantaloudellisesti kallista, sillä valtio rahoitti kylmän viljelystilan kustannuksista noin 80 prosenttia. Se merkitsi keskimäärin noin 2,65 miljoonan markan avustusta tilaa kohti vuoden 1954 rahanarvolla, kun viljelystilan arvo irtaimistoineen oli noin 3,3 miljoonaa markkaa vuonna 1954.  Vaikka maansaantia pidettiin etuoikeutena ja uskoa tulevaisuuteen riitti, erityisesti kylmien tilojen perustaminen jakoi mielipiteitä.

Kylmien tilojen perustaminen painottui Pohjois- ja Itä-Suomeen, jossa voitiin hyödyntää valtion maita uudisraivaukseen. Painotus näkyy hyvin seuraavista luvuista, jotka asutusasiainosasto kokosi syksyllä 1954 kylmien viljelystilojen perustamismääristä:

Kylmien tilojen määrä vuonna 1954

  kylmät tilat (kpl) alueen viljelytiloista %
Länsi- ja Etelä-Suomi 2 416 15
Sisä- ja Itä-Suomi 3 962 56
Pohjois-Suomi 3 428 71

 

Pohjois-Suomi kattoi tässä alueet Keski-Pohjanmaalta ja Kainuusta pohjoiseen.

Pohjois-Pohjanmaalta on saatavissa tietoja kylmien tilojen lukumäärästä vuosilta 1945–1952, jolloin niitä asutettiin yhteensä 1 323. Etelä-Suomessa jouduttiin sen sijaan toteuttamaan myös maanhankintalain mahdollistamia pakkolunastuksia, jonka kohteeksi joutui liki neljännes valmiista peltomaasta. Pakkolunastukset kohdistuivat isoihin tiloihin, joten käytännössä suurin osa Suomen maatiloista välttyi menetyksiltä.

Uudet linjaukset 1960-luvulta lähtien

Maanhankintalain tarpeet saavutettiin 1960-luvulle tultaessa, jolloin ryhdyttiin valmistelemaan uutta, niin sanotun normaaliajan maankäyttölainsäädäntöä. Ministeri Samuli Suomela esitti 1960-luvun puolivälissä maatalouden tulevaisuuden linjaukset, joissa hän esitti siirtymistä pois pientilavaltaisuudesta kohti tehokkaampia ja suurempia tilayksiköitä. Hänestä tuli maatilahallituksen pääjohtaja vuonna 1971 ja arvostettu uuden maatalouspolitiikan luoja.

Suomen maatalouden kehitystä kuvaa tilakoon ja pellonraivauksen luvut 1960-luvulta eteenpäin. Maanhankintalain seurauksena suurtilojen lukumäärä väheni selvästi ja vastaavasti 3–5 hehtaarin tilojen määrä kasvoi huomattavasti. Vielä 1960-luvulla uudisraivaus tuotti keskimäärin lähes 10 000 hehtaaria uutta peltoa vuodessa, mutta 1970-luvulta lähtien enää 4 000–5 000 hehtaaria vuodessa. Pelto- ja puutarhamaiden pinta-ala pysytteli noin 2,5 miljoonan hehtaarin tuntumassa, mutta kun maatilojen määrä laski jyrkästi, merkitsi se tilakoon kasvamista.

Kohti suurempia tilayksiköitä

Vaikka Suomi pysyi pienten tilojen maana, maatilojen keskimääräinen peltoala kuitenkin kasvoi 1960-luvulta lähtien moninkertaisesti. Vuonna 1959 tiloja oli Suomessa lähes 390 000, kun niitä kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1979 oli 230 000 ja vuonna 1990 enää 199 385. Tilastokeskuksen laskelmissa oli vuonna 1990 ainoastaan 129 114 ja vuonna 2003 vain 73 714 maatalouden tuotantotoimintaa harjoittanutta maatilaa.

Viljellyn peltoalan määrä pieneni myös Oulun läänissä 1960-luvulta 1990-luvulle noin 30 prosenttia ja aktiivitilojen määrä vielä sitäkin nopeammin. Vastaavasti myös kotieläinten määrä laski neljänneksellä kolmen vuosikymmenen aikana.

Maatalouden merkitys elinkeinona säilyi supistumisestaan huolimatta kuitenkin keskeisenä Pohjois-Pohjanmaalla. Myös sen tuotannon volyymi oli yhä esimerkiksi 1970-luvulla maakunnassa markkamääräisesti toiseksi suurinta raudan ja teräksen valmistuksen jälkeen. Rauta- ja terästeollisuuden tuotanto oli vuonna 1975 Pohjois-Pohjanmaalla 1,19 miljardia, maatalouden 0,91 miljardia ja liike-elämän palveluiden 0,87 miljardia markkaa.

Lähteet ja kirjallisuus:

  • Aspelund 1983
  • Asutushallinto 1917–1967
  • Kovero 1909
  • Maanhankintalaki 5.5.1945
  • Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliiton tilastoaineisto
  • R. Karjalainen 1989
  • Roiko-Jokela 2004
  • Sosialidemokratian tie 1947
  • SVT XXX: Asutustilastoa B. C. 1
  • Vihinen 2004
  • Vihola 2004
  • Åberg 1983
Julkaistu 23.10.2019 klo 14.00, päivitetty 23.10.2019 klo 14.30
Aihealue: