Maa- ja metsätalous

Varhainen talonpoikaisasutus

Kalajoen Etelänkylää vuonna 1930. © Oulun maakunta-arkiston kokoelma
Kalajoen Etelänkylää vuonna 1930. © Oulun maakunta-arkiston kokoelma

Maatalouselinkeinoihin perustunut tilajärjestelmä oli juurtunut Pohjois-Pohjanmaan rannikkoseudulle jo rautakaudella varsinaissuomalaisen, satakuntalaisen ja hämäläisen väestöliikkeen seurauksena. Saapujat asettuivat saamelaisen kulttuuripiirin asuttamille seuduille. Kohtaaminen ei ollut välttämättä rauhanomaista, mutta vähitellen asutus ja kulttuuri yhtenäistyivät. Saamelainen kulttuuri säilyi 1500-luvulle saakka sisämaissa.

Asutus ja ympäristö

Ensimmäisenä talonpojat asuttivat maaperältään suotuisimmat seudut, joissa oli kuitenkin vaivattomat edellytykset kalastukseen sekä joella että järvissä. Talonpoikaisasutuksen sijoittumiselle olivat ratkaisevan tärkeinä edellytyksinä luonnon luomat niityt. Myös kaukokalastuksesta eräjärville tuli keskeinen ja talonpoikaiseen vuotuiskiertoon kuulunut osa.

Ympäristövaikutusten kannalta asutustoiminnan vilkkaus tarkoitti maatalouden huomattavaa tiivistymistä Pohjois-Pohjanmaan jokilaaksoissa, joiden yläosat saivat 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa sen asutusrintaman, joka on kantanut kylämuodostelmina nykyaikaan saakka. Erityisen vilkasta uudisraivaus oli Kala- ja Pyhäjokilaaksossa, joissa useiden kyläkuntien tilaluku moninkertaistui 1700-luvun lopulla. Se johti myös paikallishallinnollisiin uudistuksiin seurakunta- ja pitäjäjaotuksessa.

Pienviljelijöiden maa

Klassiseksi asutustoiminnaksikin nimitettävä suuntaus, jossa tavoitteena oli uusien tilojen muodostaminen ja pellonraivauksen lisääminen, oli ollut oleellinen osa suomalaista maatalous- ja yhteiskuntapolitiikkaa 1800-luvulla. Siksi myös asutustoiminta politisoitui.

Maataloudessa 1800-luvun loppupuolella tapahtunut muutos saumoittui tiiviisti asutustoimintaan, eikä maataloustuotantokaan tarvinnut mitään erikoistukia. Tanskasta omaksuttujen mallien mukaisesti varsinkin 1900-luvun alun nuoret agronomit ja maataloushallituksen virkamiehet näkivät pienviljelyksen erinomaisena yhteiskunnallis-poliittisena ratkaisuna niin ikään nuoressa tasavallassa. Omavarainen ja omaa maata omistanut pienviljelijä oli tärkeä voimavara yhteiskunnalle vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, kun tilattomalle mutta yritteliäälle väestölle luotiin mahdollisuus taloudelliseen ja sosiaaliseen nousuun.

Vuokramailta savotta-Suomeen

Asutustoiminta sai koko lailla uudenlaiset puitteet Suomen itsenäistymisen jälkeen, kun erittäin suureksi paisuneen tilattoman väestön asemaa ryhdyttiin ratkomaan. Pian sisällissodan jälkeen vuoden 1918 lokakuussa säädettiin niin sanottu torpparivapautuslaki eli laki vuokra-alueiden lunastamisesta, jonka turvin vuokramies saattoi lunastaa vuokra-alueensa itsenäiseksi vuokranantajan tahdosta riippumatta. Se oli siis eurooppalaisessa maatalouspolitiikassakin ainutlaatuinen pakkoluovutusmenettely, jota vielä täydennettiin vuonna 1919 ja 1920-luvun alussa valtion metsämaiden osalta. On myös selvää, että torpparivapautuslaki oli omiaan lieventämään erittäin jyrkkiä yhteiskunnallisia ristiriitoja, joita Suomessa oli sisällissodan jälkeen.

Metsäteollisuuden kasvu 1800-luvun loppupuolelta lähtien johti puolestaan puuraaka-aineen jatkuvasti kasvaneeseen tarpeeseen Pohjois-Suomen metsistä. Tarve heijastui ympäristövaikutuksina suoraan sekä metsien tilaan että vesistöjen käyttöön. Pienviljelijä oli myös voimavara metsätalouden tarpeiden vuoksi. Raaka-aine oli saatava syrjäisiltä palstoilta tehtaiden äärelle. Sivutulot olivatkin tärkeitä, sillä monilla pientiloilla ei tultu toimeen pelkästään oman tuoton turvin. Pientila-Suomi oli myös savotta-Suomi.

Maataloudesta tehotaloutta

Maatalouden harjoittaminen muuttui osittain jo 1930-luvulla mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen yrittäjyydeksi ja erikoistumiseen. Sen taustalla olivat paitsi tuotannolliset ja maatalouspoliittiset tekijät niin myös kansainväliset vaikuttimet. Maataloudesta tuli myös erityisesti 1950-luvulta lähtien merkittävä ympäristökuormittaja.

Metsästys ja kalastus

Myös metsästys ja kalastus ovat olleet pohjoisen alueen perusravinnon tuojia ja suoraan faunaa hyödyntäneitä elinkeinoja. Vuosituhansien ajan olivat metsien riistarikkaudet ja kalavedet asutuksen turvana, eikä niiden merkitys kadonnut huolimatta maatalouskulttuurin vahvistumisesta. Metsän ja vesien antimet pysyivät merkittävänä lisänä ruokapöydässä. Vielä 1500-luvulla ne olivat myös verotuksen perusteena.

Metsästyksen elinkeinollinen luonne säilyi 1900-luvulle saakka, kun taas ammattimainen kalastus on yhä nykyaikana mukana pohjoispohjalaisten elinkeinojen kirjossa.

Julkaistu 23.10.2019 klo 13.55, päivitetty 23.10.2019 klo 13.55
Aihealue: