Suot ja turvevarat

Suotyypit

Olennainen osa Pohjois-Pohjanmaan maaperää ovat suot. Pohjois-Pohjanmaa on soiden maakunta. Puolet sen pinta-alasta on suota, jota geologisperusteisen yli 20 hehtaarin laskennan mukaan on 1,07 miljoonaa hehtaaria. Biologinen pelloksi raivaamaton suoala on vielä suurempi, noin 1,65 miljoonaa hehtaaria.

Suotyypit ovat suokasvillisuusyhdyskuntia, joiden erilaisiin pintarakenteisiin ja turvekerrostumiin on tärkeimpänä syynä ilmasto. Suomessa on suoyhdistymiä kahta päätyyppiä, aapasoita ja keidassoita, joista aapasoita on Pohjois-Suomessa kolme vyöhykettä: Pohjanmaan, Peräpohjolan ja Metsä-Lapin aapasuot. Pohjois-Suomen suot ovat matalia, keskimäärin 1,2 metriä, kun ne Etelä-Suomessa ovat keskimäärin 2,3 metriä. Vetisten avosoiden kasvipeite on sararikas, ja yhdessä rahkasammaleiden kanssa sarat ovat muodostaneet runsaita turvekerroksia, joita on otettu viime vuosikymmeninä energiantuotantoon.

Suurimmat suot

Suomen kolme suurinta suopitäjää ovat Sodankylä, Kittilä ja kolmantena Pudasjärvi, jonka pinta-alasta suot peittävät 220 000 hehtaaria. Soistuneimpia alueita ovat Perämeren rannikon tuntumassa olevat kunnat. Pinta-alaan suhteutettuna soita on eniten Oulunkaaren eli Oulua kiertävän vyöhykkeen ja Siikalatvan alueilla, joissa sijaitsee 40 prosenttia maakunnan suoalasta. Pohjois-Pohjanmaan suurimpia suopitäjiä ovat yli 20 hehtaarin suoalueina laskettuna:

  suopinta-ala
(ha)
soiden lukumäärä
(> 20 ha)
Pudasjärvi 220 657 948
Kuusamo 74 095 533
Utajärvi 72 433 209
Taivalkoski 52 840 334

 

Suoaluekokonaisuuksista kolme suurinta ja luonnonsuojeluun varattua Natura 2000 -aluetta ovat:

  1. Olvassuo Pudasjärven, Utajärven ja Puolangan alueella 27 073 hehtaaria.
  2. Litokaira Pudasjärven, Kuivaniemen ja Ranuan alueella, Pohjois-Pohjanmaan puoleinen osuus on noin 15 000 hehtaaria, koko alue 30 382 hehtaaria.
  3. Veneneva–Pelso Lumijoelta Siikalatvaan ulottuva suokokonaisuus, johon on yhdistetty Pelson luonnonpuisto, yhteensä 12 039 hehtaaria.

Olvassuo on monipuolinen ja maisemallisesti näyttävä aapasuoalue, joka koostuu useasta suoalueesta ja jonka sisällä on myös kaksi harjujensuojelualuetta, Kälväsvaara ja Iso Palovaara. Lisäksi Olvassuo on koko Euroopan mittakaavassa merkittävä suurlinnuston pesimäalue. Ympäristöhistorian kannalta alueella on myös nykyaikaan säilyneitä ihmisen kädenjäljen muodostamia perinne-elinympäristöjä eli perinnebiotooppeja, joita on syntynyt niitettäessä luonnonheinää. Niistä Piltuanjokivarren niityt on luokiteltu paikallisesti arvokkaaksi perinnebiotoopiksi.

Litokaira on puolestaan napapiirin eteläpuolella koko Euroopan suurin luonnontilaisena säilynyt aapasuokokonaisuus. Sen pieniä metsäsaarekkeita ei ole hyödynnetty aikojen saatossa kovinkaan tehokkaasti, joten ne ovat kehittyneet paljon lahopuuta sisältäviksi ikimetsiksi. Myös Litokairassa on vanhoja suo- ja tulvaniittyjä, joista Kaijonoja on luokiteltu paikallisesti arvokkaaksi perinnebiotooppikohteeksi. Venenevan–Pelson Natura-alue on myös aapasuokokonaisuus, joka on samalla Pohjois-Pohjanmaan eteläpuolisen osan ainoa erämaista kokoluokkaa oleva soidensuojelualue. Erämaisuuden lisäksi Venenevan tekee arvokkaaksi maisema, linnusto ja luontotyypit sekä ihmisen ympäristöllisistä toimista etenkin niittokulttuurin jäänteet. Soita on tosin aikojen saatossa ojitettu ja alueen metsiä hakattu, joten säilyneeltä metsäluonnoltaan Veneneva ei yllä samaan arvoluokkaan edellisten kanssa.

Pohjois-Pohjanmaan suurista suoalueista on syytä mainita edellisten lisäksi Hirvisuo Pudasjärven alueella, Säippäsuo Utajärvellä, Kuusisuo Pudasjärvellä ja Revonneva Ruukissa, jotka kaikki kuuluivat myös Natura-verkostoon. Soiden taloudelliseen hyödyntämiseen tähtäävä käyttö pyrittiin myös kohdentamaan niihin suoalueisiin, jotka ovat jo olleet sellaisten toimintojen kohteena pitkään ja laajasti.

Soiden hyödyntäminen

Suot ja niihin liittyvä turve ovat olleet merkittäviä tekijöitä ihmisen ympäristönkäytössä Pohjois-Pohjanmaalla, joten suot yhdessä metsien ja vesien kanssa ovat myös kokeneet suurimmat luonnossa tapahtuneet muutokset. Kahden vuosisadan ajan tehdyt kuivatukset ovat muovanneet laajoja alueita suomaisemasta, kuten myös 1900-luvun puolenvälistä lähtien turvevarojen hyödyntäminen.

Koska parhaimmat kivennäismaa-alueet otettiin ensimmäisenä maatalouden käyttöön, on selvää, että myöhemmässä asutustoiminnassa jouduttiin hyödyntämään myös suo- ja turvemaita. Jokivarsilla talot löysivät ensimmäisenä sijansa maatalouden kannalta edullisimmista paikoista, joista luonnonniittyjä käytiin hyödyntämässä pitkienkin matkojen etäisyyksillä, jopa kymmenien kilometrien päässä tilalta. Erityisesti 1900-luvun alkuvuosista lähtien asutustoiminnan seurauksena viljelijäväestöä siirtyi hyödyntämään myös suoperäisempiä maita, joita otettiin käyttöön kuivatusten avulla niityiksi ja pelloiksi; myöhemmin kuivatuksia toteutettiin varsinkin metsätalouden tarpeita varten.

Soiden monimuotoisuuden turvaamiseksi oli Pohjois-Pohjanmaan suopinta-alasta 2000-luvun lopulla suojelualueina ja suojeluvarauksina noin 280 000 hehtaaria. Se vastasi seitsemää prosenttia koko suopinta-alasta.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Pohjois-Pohjanmaan luontoikkuna -yhteistyö 2006
  • Pohjois-Pohjanmaan ympäristön tila 2008.
  • Pohjois-Suomen maaperä 2005
  • www.metsa.fi > Hankkeet > Life Luonto -hankkeet > Suometsäerämaa-Life 2002-05
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaa > Luonnonsuojelu > Natura 2000 > Natura 2000 -alueet
Julkaistu 16.7.2019 klo 9.38, päivitetty 16.7.2019 klo 9.38
Aihealue: