Harjumuodostumat ja niiden hyödyntäminen

Merkittävimmät harjumuodostumat

Pohjois-Pohjanmaan alue on varsin merkityksellinen harjumaisemiensa vuoksi. Alueen soran ja hiekan muodostumat ovat vaihtelevia sekä synnyltään että levinneisyydeltään. Pohjois-Pohjanmaalla on reunamuodostumia, kuten Haukiputaan Runtelinharju ja Hailuodon Hyypänmäki, suuria Salpausselkiä vastaavia niin sanottuja saumamuodostumia, mahtavia laaksontäytteitä, kuten Kuusamon Oulankajokilaaksossa, sekä harvinaisen suuria pitkittäisharjujaksoja, joista merkittävin on Oulunsalon–Rokuan–Manamansalon–Paltaniemen–Sotkamon jakso. Lisäksi harjumuodostumia on myös veden alla. Maankohoamisen seurauksena veden pinnan yläpuolelle kohonneita muodostumia on taas tuulen toiminnan seurauksena kasautunut uudelleen, ja tällaisia ranta- ja lentohiekkamuodostumia on yleisesti rannikkoseudulla, muun muassa Hailuodossa ja Kalajoelle sekä Rokuanvaaralla.

Merkittävimmät harjumuodostelmat ovat Koillismaalla, jossa niitä on etenkin Pudasjärven–Taivalkosken–Hossan saumamuodostumana ja siihen liittyneinä pitkittäisharjuina. Saumamuodostumista voidaan mainita myös Pyhäjärven–Haapajärven–Kalajoen ja Pyhännän–Vihannin–Raahen muodostumat. Pohjois-Pohjanmaan eteläosa on muuten lähes harjutonta aluetta, ja Oulun ympäristössäkin niitä on hyvin niukkapiirteisinä. Luonnontilaisina harjuja on parhaiten säilynyt Koillismaalla, kun taas Raahen–Haapajärven muodostumat ovat olleet eniten ihmistoiminnan kohteina.

Harjujen hyödyntäminen

Paine harjujen taloudelliseen hyödyntämiseen on ollut huomattavaa niiden soravarojen vuoksi. Maa-ainesten ottaminen oli ennen maa-aineslain voimaantuloa 1981 paljolti suunnittelematonta toimintaa, jonka seurauksena hyvälaatuisia aineksia käytettiin tuhlailevasti, aiheutettiin pahoja maisemavaurioita ja pohjaveden määrä- ja laatuhaittoja sekä tuhottiin luontoa. Harjumaisemat ovat olleet myös ihmisille mieluisia ulkoilu- ja virkistysalueita mutta myös jo esihistoriallisella ajalla asuinpaikkoja, jotka ovat säilyneet nykypäiviin muinaismuistokohteina.

Ympäristövauriot ovat saattaneet olla hyvinkin merkittäviä, sillä harjumaisemat ovat myös merkittäviä pohjavesivarastoja. Parhaat vesivaraesiintymät ovat nimenomaan harjuissa ja reunamuodostumissa, joissa hienoaineksen osuus jää alle 10 prosenttiin. Pohjois-Pohjanmaan suurimmat ja parhaimmat pohjavesivarannot ovat Pudasjärven–Taivalkosken–Hossan saumamuodostumassa sekä Kuusamosta Posion suuntaan etenevässä harjujaksossa.

Myös soravarannot ovat suoraan yhteydessä harjumuodostelmiin. Alueelliset erot ovat kuitenkin huomattavan suuret, sillä runsaiden harjualueiden Koillismaalla soravaraksi laskettiin 1970-luvulla tehdyissä tutkimuksissa noin 2,9 miljardia kuutiota mutta Oulun seudulla ainoastaan 900 miljoonaa kuutiota. Selvästi soraköyhintä aluetta on koko Raahen–Haapaveden eteläpuolinen osa, jossa soravaroiksi laskettiin vain 400 miljoonaa kuutiometriä.

Soravarojen ja käytön alueellinen jakaantuminen on ollut perin ongelmallinen ympäristövaikutusten kannalta, sillä soran kulutus on ollut suurinta soraköyhillä alueilla. Paine harjumaisemien hyödyntämiseksi soranottoon on ollut melkoinen ja harjut niukkasoraisilta alueilta 1970-luvulle mennessä suurelta osin tuhottu. Yhtenäisistä tuhoutuneista harjujaksoista näkyvimpiä esimerkkejä ovat Reisjärven–Sievin välinen 60 kilometrin mittainen saumamuodostuma sekä Kiimingin Jäälin jakso.

Oulun läänissä ovat suurimpia sorankuluttajia olleet tieverkko, rautatiet, talonrakennus ja katuverkko. Oulun seudulla kaksi viimeksi mainittua kuluttivat puolet käytetystä soramäärästä. Myös rakentaminen harjualustalle on ollut yleistä, kuten Kempeleessä, Pudasjärvellä, Taivalkoskella ja Kuusamossa, joiden taajamakeskustat ovat sijoittuneet harjumaisemaan. Eniten luonnontilaisia harjumaisemia on säilynyt Koillismaalla

Viinivaaran pohjavesihanke

Hyvä esimerkki vedenoton ja harjumaiseman monitahoisesta suhteesta on ollut Oulussa pohjavesihanke, jossa suunniteltiin veden pumppaamista Viinivaaran–Kälväsvaaran sekä Ylikiimingin harjujaksoista. Kyse oli Oulun kaupunkiseudun vedenhankinnan ratkaisemisesta, jossa selvitysprosessit kestivät suorastaan vuosikymmeniä. Pohjavesitutkimuksia Viinivaaran alueella oli tehty jo 1980-luvun alusta lähtien ja läpi 1990-luvun. Ensimmäinen vedenhankinnan yleissuunnitelma valmistui vuonna 1992.

Osin kiivastakin mielipiteenvaihtoa hanke aiheutti vedenoton määrästä ja siksi, että seutu on Kiiminkijoella ja Olvassuolla Natura-aluetta. Olvassuosta tehtiin myös Natura-arviointi 1990-luvun lopulla. Vedenoton vaikutukset todettiin merkittäviksi suojelualueilla kompensointitoimista huolimatta, joten hankkeen toteutukseen olisi tarvittu valtioneuvoston poikkeamispäätös Natura-säännöksistä. Sittemmin hanketta muutettiin niin, että vaikutukset Natura-alueisiin eivät olisi olleet enää merkittäviä. Hanke oli 2000-luvun lopulla lupamenettelyssä.

Harjujen suojelu

Jossain määrin jo ennen vuoden 1981 maa-aineslakia kiinnitettiin huomiota myös harjujen suojelullisiin kysymyksiin. Erityisesti juuri maankäyttökysymykset nousivat 1970-luvulla pohjavesien suojelun keskiöön voimakkaan rakentamisen ja kaupungistumisen seurauksena, mutta jo ennen niitäkin teemoja herättiin puolustamaan arvokkaita harjumaisemia. Pohjois-Pohjanmaalla muodostettiin vuonna 1956 Rokuan ja Oulangan kansallispuistot, joissa harjuluonnon suojelu oli yksi merkittävä peruste. Rokua liitettiin mukaan myös harjujensuojeluohjelmaan ja Natura 2000 -alueeksi, josta suojeltiin 90 prosenttia maa-aineslain nojalla.

Vuonna 1979 perustettiin Taivalkosken kunnan itäosaan Kylmäluoman retkeilyalue, joka muodostuu valtaosaltaan korkeista harjujonoista. Harjumaisema jatkuu Suomussalmen puolelle Hossaan, josta tehtiin myös vuonna 1979 valtion retkeilyalue. Kylmäluoman alueella on ollut runsaasti luonnonniittymaita, samoin metsäsavotoita ja myös poronhoito on kuulunut harjuseudun elinkeinoihin. Huolimatta metsätaloudellisista toimenpiteistä Kylmäluoman alueella on säilynyt noin 1 100 hehtaaria luonnonmetsää. Myös Kylmäluoma kuuluu Natura 2000 -alueisiin ja toteutetaan ulkoilulailla.

Kokonaisuutena tarkasteltuna Pohjois-Pohjanmaan harjualueet ovat varsin hyvin säilyneitä verrattuna Etelä-Suomeen. Osaltaan siihen on vaikuttanut paitsi ympäristön hyödyntämisen vähäisempi intensiteetti verrattuna etelään niin myös jo 1970-luvulta lähtien ja osin varhaisemminkin toteutetut harjualueiden rauhoitukset. Harjumaisemien osalta ohjaavat järjestelmät toimivat viimeistään 1980-luvulta lähtien ympäristönkäytössä tehokkaasti.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Kontturi 1980
  • Pohjois-Suomen maaperä 2005
  • Suomen sora- ja hiekkavarojen arviointiprojekti 1971–78
Julkaistu 16.7.2019 klo 9.35, päivitetty 16.7.2019 klo 9.35
Aihealue: