Ilmastonvaihtelut historiallisissa havainnoissa

Suomesta on saatavissa konkreettisia säähän liittyviä havaintoja kolmen vuosisadan ajalta ja varsinaisia lämpötilan mittauksia 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Inhimillisen historian mittaisia aikajanoja tarkasteltaessa tulevat mahdollisiksi ilmastontutkimuksen menetelmiksi myös historialliset dokumentit, jotka ovat erinomaisia lähteitä menneiden aikojen sään rekonstruoimiseen eli ilmastohistorian tutkimiseen ja samalla myös ympäristöhistorian kehitykseen. Dokumenteista saatava tieto voidaan ryhmitellä kolmeen pääryhmään:

  1. Sääilmiöitä koskevat havainnot itsessään (lämpötila, sateet, lumentulo jne.)
  2. Säästä riippuvien luonnonilmiöiden havainnot eli parameteorologiset fenomenit (halla, tulva, kuivuus)
  3. Säästä riippuvat biologiset ilmiöt (sadot, kukkiminen, lintujen kevätmuutto jne.)

Ongelmana on kuitenkin tiedon täsmällisyys ja yhteismitallisuus, sillä kyse on ”inhimillisistä suureista”. Kuivuus saattoi tarkoittaa ihmisille aivan muuta kuin joillekin toisille eri aikana ja paikkakunnilla.

Oulun satama sääolojen kuvaajana

Varsinkin vuodenaikojen vaihteluista on suhteellisen helppo löytää kiintopisteitä sääolojen suorasta vaikutuksesta ihmisten toimintaan. Esimerkiksi Oulun Wiikko-Sanomissa seurattiin 1800-luvulla tarkasti Oulun sataman elämää ja laivaliikennettä. Sää loi puitteet laivojen kulkemiselle ja asukkaiden liikkumiselle, eikä jäänmurtajista ennen konevoimaa tiedetty mitään. Vuosien 1829 ja 1879 väliseltä ajalta voidaan tarkastella esimerkiksi kevään ja syksyn ajoittumista, joihin lehden kirjoittelusta löytyy erilaisia määritteitä. Sellaisia olivat sataman aukeaminen, ensimmäiset tulevat ja lähtevät laivat, hevosella ei voinut enää kulkea jäällä, jäät olivat lähteneet tai se kun ensimmäiset hailuotolaiset ilmestyivät veneillään kaupungin satamaan. Vastaavasti talven koittaessa viimeiset laivat tulivat ja lähtivät, hailuotolaisetkaan eivät päässeet enää satamaan, joka jäätyi ja hevosilla pystyi kulkemaan jäitä pitkin.

Mitään pitkiä ilmastonmuutoksen trendejä ei lehden merkinnöistä voida tehdä, mutta vuositasolla säiden vaihtelut tulevat hyvin esille. Kevään tulo siirtyi 1800-luvun kuluessa myöhäisemmäksi. Kun 1830- ja 1840-luvulla Oulun satama aukesi huhti-toukokuun vaihteessa, satama oli avoinna 1860- ja 1870-luvulla vasta toukokuun lopulla ja laivaliikenne alkoi kesäkuun puolella. Epätavallisen myöhäinen kevät koettiin katovuonna 1867, jolloin ensimmäinen laivakin pääsi satamaan vasta kesäkuun lopulla. Syksyn taittuminen talveksi myös aikaistui jonkin verran 1800-luvun kuluessa. Satama oli avoinna 1830-luvulta 1850-luvulle marraskuussa ja jopa joulukuun puolivälissä, mutta 1860- ja 1870-luvulla satamassa ei ollut laivaliikennettä enää marraskuun alkupäivien jälkeen.

Kasvifenologiset havainnot Pohjois-Pohjanmaalla

Maaseutuyhteisön läheinen luontosuhde toi luonnonilmiöt mukaan arjen elämään, jossa esimerkiksi kasvillisuuden kehitystä voitiin seurata päivittäin ja vuodesta toiseen. Poikkeuksellisina vuosina voitiin palauttaa mieliin varhaisempia vastaavia olosuhteita ja toimia niiden antamien kokemusten perusteella. Valistuneimmat maanviljelijät saattoivat myös kirjata sääoloja muistiin almanakan tai vihkojen sivuille. Näin niin sanottuja kasvifenologisia eli biologisten ilmiöiden rytmiikkaan liittyneitä havaintoja on tehty Pohjois-Pohjanmaalta 1780-luvulta lähtien systemaattisesti.

Kasvihavaintojen avulla voidaan esittää esimerkiksi kevään ja kesän aikaisuutta, sillä eri kasvit tarvitsevat määrättyjen kehitysvaiheiden saavuttamiseksi aina tietyn lämpötilan. Mielenkiintoiset ilmastokäyrät Pohjois-Pohjanmaalta saadaan esimerkiksi rukiin ja ohran tähkälle tulosta 1700-luvun loppupuolelta lähtien:

Rukiin ja ohran tähkiintyminen 1789 - 1935.
Rukiin ja ohran tähkiintyminen 1789 - 1935.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pohjois-Pohjanmaan rannikkoalueella oli 119 havaintovuoden aikana 1789–1935 rukiin tavallinen tähkimisaika kesäkuun puolivälissä. Varhaisin poikkeus oli vuonna 1921 Oulaisissa, jossa tähkiminen alkoi jo 25. toukokuuta. Ohran tähkiintyminen ajoittui yleensä heinäkuun alkupuolelle pari viikkoa ruista myöhemmin. Selvästi erottuvina jaksoina olivat 1800-luvun alkupuolen myöhäisyys ja 1820-luvun poikkeuksellinen varhaisuus. Ne ovat vastaavia muualta saatavan lämpötilainformaation kanssa ja osoittavat, että Pohjois-Pohjanmaalla elettiin Pohjois-Fennoskandian ilmasto-olosuhteissa.

Viljelykasvien tavoin myös puiden ja luonnonkasvien perusteella voidaan tehdä ilmastohistoriallisia havaintoja. Tuomen ja pihlajan kukinnan ajankohdasta on käytettävissä lähes yhtenäisiä sarjoja Pohjois-Pohjanmaan alueelta 1780-luvun puolivälistä lähtien. Muutamilta vuosilta tietoja on Kemistä tai Kajaanista. Kukinta on kuitenkin jossain määrin hankalampi suure viljakasveihin verrattuna, sillä yksittäisten puiden kasvuolosuhteilla ja sijainnilla on suuri merkitys myös kukinnassa. Kuitenkin niidenkin avulla on nähtävissä pitkällä aikajaksolla selviä vaihteluita, joissa ilmasto-olosuhteet tulevat hyvin näkyville.

Tuomen ja pihlajan kukinta-ajankohta 1784 - 1935.
Tuomen ja pihlajan kukinta-ajankohta 1784 - 1935.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuomen tavallinen kukinta-aika oli Pohjois-Pohjanmaalla kesäkuun puolivälissä ja pihlajalla kesäkuun loppupuolella. Vuonna 1921 pihlaja kukki Oulussa jo 28. toukokuuta ja tuomikin oli intoutunut kukkaan samana vuonna poikkeuksellisen aikaisin: Haapajärvellä 15. toukokuuta. Toisaalta katovuonna 1867 pihlaja oli kukassa Raahessa tehtyjen merkintöjen mukaan vasta heinäkuun puolivälissä. Niin ikään vaikeina katovuosina tunnetulla 1830-luvulla venyi Hailuodossa tuomen kukinta vuonna 1835 aina kesäkuun lopulle saakka.

Loppukesän olosuhteista on alkukesää vaikeampi vetää johtopäätöksiä kasvien käyttäytymisen perusteella, sillä paikalliset olosuhteet tulivat vaikuttamaan kevään ja lämpimän tuloa enemmän. Edellä jo esitellyistä viljakasveista ruista päästiin leikkaamaan Pohjois-Pohjanmaalla normaalisti elokuun puolivälissä, yleisimmin 10. ja 19. päivän välillä.

Kaiken kaikkiaan kasvihavainnoista koostuvat tiedot osoittavat, kuinka Pohjois-Pohjanmaan ilmasto noudatti yleisiä ilmasto-oloja 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle. Kaikista edellä olevista käyristä käy ilmi seuraavat ilmastoon liittyvät vaihtelut:

Ilmasto-olot olivat kehnot 1800-luvun alkuvuosina 1700-luvun lopun suotuisan vaiheen jälkeen. Vuodet 1805–1815 olivat erittäin vaikeita aikoja.

  1. 1820-luvulla vallitsi erinomaisen suotuisa kausi.
  2. 1830-luvulla oli jälleen toistuvasti huonoja kasvuvuosia.
  3. 1860-luvulta 1900-luvun ensimmäisiin vuosiin vallitsi myös suhteellisen huonoja vuosia.
  4. 1900-luvun alkupuolella oli erinomaisia kasvuvuosia ja varsinkin 1920-luvulla.

Kaikilla mittareilla vuosi 1921 on ollut erityisen poikkeuksellinen vuosi, joka on ollut sekä lämmin että kostea. Kasvihavaintojen suhteesta vuoden lämpötilaan kertoo kuitenkin se, että kyseinen vuosi ei ollut 1900-luvun lämpimimpien vuosien joukossa Oulun korkeudella. Sen sijaan kuuden lämpimimmän vuoden joukossa on kolme 1930-luvun jälkipuolen vuotta. Vuosista on 1938 ollut kaikkein lämpimin lämpömittarilla mitattu vuosi Suomessa.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Parvela 1937
  • www.fmi.fi > Sää ja ilmasto > Ilmastotilastot > Vuositilastot
  • www.metla.fi > Metinfo > Fenologia
Julkaistu 15.7.2019 klo 12.16, päivitetty 15.7.2019 klo 12.28
Aihealue: