Kuntahallinnon vaiheet Pohjois-Pohjanmaalla

Oulun läänin eteläosan kunnat

Pyhän Olavin kirkko
Salon keskiaikainen Pyhän Olavin kirkko 1920-luvulla. Kirkko paloi vuonna 1930.
© Samuli Paulaharju. Oulun maakunta-arkisto

Alueena Pohjois-Pohjanmaan eteläosan, jota voidaan nimittää myös Keski-Pohjanmaan pohjoisosaksi, muodostavat nykyisin Kalajoen, Sievin, Reisjärven, Alavieskan, Ylivieskan, Nivalan, Haapajärven ja Pyhäjärven kunnat, jotka ovat viimeksi mainittua lukuun ottamatta Kalajokilaakson vesistöaluetta ja historiallista Suur-Kalajokea. Nykyajan maakunnallisen Ylivieskan seutukunnan muodostavat jokilaakson Kalajoki, Alavieska, Sievi ja Ylivieska sekä Pyhäjokivarren Oulainen ja Merijärvi. Vuosien 1865–1972 ajan oli myös itsenäinen Raution kunta, joka liitettiin vuoden 1973 alusta lähtien Kalajokeen. Kalajoki oli irtaantunut Salon emäseurakunnasta omaksi kirkkopitäjäkseen vuonna 1540 ja Pyhäjoki seurasi perässä itsenäistyen vuonna 1568. Vuonna 1838 jaettiin laaja Kalajoen pitäjä kahteen kirkkoherrakuntaan, emäseurakuntaan ja yläosan Haapajärven kirkkoherrakuntaan.

Jokilaakson alueellinen kiinteytyminen sai erityiset muotonsa nimenomaan 1800-luvulla. Ylivieskasta oli tehty kappelikunta vuonna 1643 mutta itsenäinen vasta vuonna 1867. Siitä tuli sisämaan liikenteellinen solmukohta 1800-luvun loppupuolella, kun Pohjanmaan rautatie rakennettiin vuonna 1886 halki sisämaan, ja myös maantiet risteytyivät kirkonkylän kohdalla. Rautateiden risteyspaikka Ylivieskasta tuli vuonna 1925, kun rata Iisalmeen valmistui. Näin jokilaakson vanha emäpitäjä Kalajoki jäi elinkeinollisesti ja hallinnollisesti sisämaan keskuksen varjoon, mikä on aluemaantieteellisenä ja myös ympäristöhistoriallisena ilmiönä mielenkiintoinen.

Toinen yläjuoksun vahva keskittymä syntyi Nivalaan, joka Pidisjärven nimellä oli perustettu saarnahuonekunnaksi vuonna 1682. Siellä kävi Haapajärven kappalainen säännöllisesti saarnamatkoillaan, kunnes vuonna 1782 Pidisjärvi sai oman pappinsa ja vuonna 1802 siitä tuli kappeliseurakunta. Väestöllisesti se muodosti 1800-luvulla Kalajokilaakson tiheimmin asutun alueen. Laakeiden peltolakeuksien Nivala itsenäistyi vuonna 1868.

Pyhäjärvi muodostaa Pyhäjokilaakson latvaseudun, ja muut kunnat jokilaaksossa ovat Pyhäjoki, Merijärvi, Oulainen, Vihanti, Haapavesi ja Kärsämäki. Ne ovat myös muodostaneet vanhan historiallisen Suur-Pyhäjoen alueen ja Pyhäjoen pitäjän, poislukien Vihanti, joka on ollut vanhan Salon eli Saloisten suurpitäjän osa.

Historiallisesti Pyhäjokilaakson yläjuoksulla Oulainen muodosti kappeliseurakunnan vuonna 1682, mutta itsenäistyminen venyi aina vuoteen 1870 saakka. Pitäjän painoarvo kasvoi huomattavasti vuoden 1886 jälkeen, jolloin siitä tuli Pohjanmaan radan valmistuttua merkittävä liikenneasema. Kehitys oli vastaava kuin eteläisessä naapurissa Ylivieskassa. Oulainen muuttui kauppalaksi vuonna 1967 ja kaupungiksi kymmenen vuotta myöhemmin 1977.

Ympäristöhistorian kannalta mielenkiintoinen kohde on Oulaisten kaupunkitaajaman lähettyvillä oleva Piipsjärvi, joka kuivatettiin 1880-luvulta 1910-luvulle kestäneessä hankkeessa, mutta vesihallituksen toteuttamana se vesitettiin uudelleen 1970-luvun loppupuolella. Kärsämäki muodosti itsenäisen seurakunnan vuonna 1856, jolloin sen osaksi tuli myös Pyhäjärvi, joka kuitenkin itsenäistyi pian sen jälkeen vuonna 1861.

Raahen seutu

Salo on yksi koko pohjoisen Pohjanmaan vanhoista emäpitäjistä Iin ja Kemin rinnalla. Saloon rakennettiin ensimmäinen kirkko joskus 1300-luvun alkupuolella, ehkä pian vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan jälkeen, ja itsenäinen kirkkopitäjä siitä tuli vuonna 1413. Kun venäläiset polttivat kirkon vanhan vihan aikana 1400-luvun lopulla, uusi Pyhän Olavin kirkko rakennettiin 1490-luvulla pienelle merenrantasaarelle, Kirkkoluodolle eli templi insula. Sen tuli vei tuhkaksi vuonna 1930.

Poikkeuksena muihin pohjoisen Pohjanmaan pitäjiin Salo ei sijaitse suuren joen suussa tai varressa, vaan kaksi pientä jokea, Piehinkijoki ja Haapajoki, virtaavat vanhan emäpitäjän läpi. Salon seutu on maastoltaan myös mäkinen toisin kuin lähiseudut. Keskuksen syntymiseen vaikuttivatkin suojaisan lahden muodostama erinomainen satama ja markkinapaikka. Emäpitäjän kupeelle perustettiin vuonna 1649 Raahen kaupunki, joka on Oulun ohella toinen maakunnan vanhoista kaupungeista.

Vuonna 1867 irtaantui Salon emäpitäjästä omaksi kunnakseen myös Pattijoki, joka koki nopean kehityksen Raahen teollistumisen seurauksena toisen maailmansodan jälkeen. Pattijoki liitettiin vuoden 2003 alussa Raaheen.

Salon nimi muuttui Pattijoen eron jälkeen Saloisiksi, kunnes vuonna 1973 se yhdistettiin Raaheen. Kuntaliitoksen taustalla oli ennen kaikkea Otanmäki Oy:n 1960-luvun alussa rakentama Rautaruukin terästehdas Saloisten puolelle. Seurakunnallisesti sekä Pattijoki että Saloinen jatkoivat itsenäisinä vuoteen 2007 saakka. Aluekehitys johti 2000-luvulla yhden suuren Raahen kaupunkiseudun kiinteytymisen kunnaksi.

Neljäs vanhan Salon suurpitäjän alueista on Vihanti, joka on sijoittunut Pyhä- ja Siikajokien väliselle sorapitoiselle harjualueelle. Kappeliseurakunnaksi se muodostui vuonna 1751 ja itsenäistyi vuonna 1921. Vihannin kehityksessä näytteli merkittävää roolia Outokumpu Oy:n Lampinsaaren sinkkikaivos vuosina 1954–1992 ja kaivosyhdyskunta, joka rakennettiin ”puistokaupunkimaiseksi” metsäsaarekkeelle keskelle hyllyviä soita.

Siikajokilaakson hallinnolliset vaiheet

Siikajokilaakson kantapitäjä on ollut rannikon Siikajoki, joka muodostettiin Salon kappeliseurakunnaksi joskus 1570- tai 1580-luvulla. Sinne kävi kirkkomatka myös yläjuoksulta Siikasavon asukkailla, mutta vasta monien vaiheiden jälkeen vuonna 1689 Siikajoesta tuli itsenäinen kirkkopitäjä. Tuolloin jokilaaksossa oli jo useampia saarnahuoneita ja kappelikirkkoja, joten emäkirkon paikkaakin jouduttiin puntaroimaan pitkään. Vaihtoehtoina olivat joko Rantsila tai Siikajoki. Turun piispa päätti vuonna 1691 paikaksi Rantsilan, mutta ranta-alueen asukkaat vastustivat ratkaisua. Niinpä pastoraatin keskus tuli 1690-luvun lopulla Siikajoelle, johon kuului myös Revonlahti. Muutokseen vaikutti ilmeisesti myös se, että emäkirkko saatiin rannikkoa pitkin kulkeneen valtamaantien varteen.

Rantsilan lisäksi jokilaaksossa oli vuonna 1671 muodostettu Pulkkilan kappelikunta, joka kattoi alkuun myös koko laajan latvavesistön kyläkunnat Kestilän, Tavastkengän, Lamun, Piippolan ja Launolan. Vuonna 1691 syntyi Pehkolan, Lapin ja Luohuan kylistä Paavolan saarnahuonekunta. Piippolassa asukkaat rakensivat päättäväisesti oman kirkon, joka vihittiin vuonna 1771, ja samalla Piippolasta tuli Siikajoen kirkkopitäjän saarnahuonekunta. Vuonna 1845 tapahtui Siikajokilaakson hallinnollisissa suhteissa merkittävä muutos, kun Piippolasta muodostettiin itsenäinen pitäjä. Samalla Kestilästä tehtiin sen kappeliseurakunta, ja Pulkkila siirrettiin myös kappelikuntana osaksi Piippolan pitäjää.

Kun Revonlahdesta tuli vuonna 1775 saarnahuonekunta, Siikajokilaakson alueet kiinteytyivät sellaisiksi hallinnollisiksi kokonaisuuksiksi, jotka muodostivat 1900-luvulla jokilaakson kunnat: Siikajoki, Revonlahti, Paavola, Rantsila, Pulkkila, Kestilä, Piippola ja vuonna 1899 Piippolasta erkaantunut Pyhäntä. Se on kolmen maakunnan rajaseutua, Pohjanmaan, Kainuun ja Savon, ja tyypillistä vedenjakaja-aluetta soineen ja pikkujärvineen.

Vuonna 1973 yhdistettiin pakkoliitoksella Paavola ja Revonlahti Ruukki-nimiseksi kunnaksi. Kuntahallinnon kehitys on sen jälkeen ollut ympyrän kaaren muotoinen ja sulkeutui ympyränä kahden vuosisadan takaiseen tilanteeseen, kun alajuoksun kunnat ovat yhdistyneet vuonna 2007 Siikajoeksi ja vuonna 2009 yläjuoksulla Kestilä, Piippola, Pulkkila ja Rantsila muodostivat yhteisen Siikalatvan kunnan.

Oulun alue keskusseutua

Pohjois-Pohjanmaan alueen elinkeinollinen ja väestöllinen painopiste on ollut vuosisatojen ajan Oulussa ja sen ympäristökunnissa. Vuonna 1605 perustettu Oulun kaupunki on nykyisin Suomen kuudenneksi suurin kaupunki, jossa oli vuonna 2009 yli 138 000 asukasta ja koko Oulun seudulla yli 221 000 asukasta. Se oli lähes puolet koko läänin väestöstä. Vanha emäpitäjä on ollut pienen Liminganjoen suuseudulle muodostunut Liminka, josta tuli oma seurakuntansa jo keskiajan lopulla vuonna 1477. Vauras hallintopitäjä käsitti 1500-luvun lopulla koko Oulujokilaakson, Hailuodon ja myös Oulujärven seudun eli nykyisen Kainuun alueen.

Vuonna 1608 sekä Oulun kaupunki että sen ympärille muodostettu pitäjä erotettiin itsenäiseksi seurakunnaksi, joka kattoi Oulujokivarren kyläkunnat sekä Oulunsalon. Muhos irtaantui itsenäiseksi pitäjäksi vuonna 1766, jolloin Utajärvestä tuli sen kappeliseurakunta ja lopulta oma kirkkoherrakuntansa vuonna 1900. Kuntana se oli ollut jo vuodesta 1865 lähtien. Utajärvi menetti huomattavan osan jokivarren yläosan alueestaan, kun vuonna 1954 tehtiin alueliitos vanhan Säräisniemen pitäjän ja Utajärven Niskan kylän kanssa ja uuden kunnan nimeksi annettiin Vaala.

Oulunsalon hallinnollinen historia on varsin erikoinen, sillä siitä tuli Oulun kappeliseurakunta vuonna 1804, mutta maallisessa hallinnossa se pysyi Oulun pitäjän eli maalaiskunnan yhteydessä vuoteen 1882 saakka, jolloin se lopulta itsenäistyi. Oulun maalaiskunta oli näin jäänyt yksinomaan kaupungin kupeeseen ja käsitti alueen Tuirasta ja Toppilasta Pikkaralaan. Vuonna 1910 kunnanisät päättivät muuttaa pitäjän nimeksi Oulujoen kunta, joka sulautettiin vuonna 1965 Oulun kaupunkiin.

Oman erityslaatuisen kulttuuriympäristönsä muodostaa Oulunsalon edustalla oleva Hailuoto, joka on noin 200 neliökilometrin suuruisena Perämeren suurin saari ja kasvaa jatkuvasti maankohoamisen seurauksena. Noin vuosituhannen ajan pysyvästi asuttu saari on saanut elantonsa läpi historian kalastuksesta, mutta myös maatalous on ollut ja on yhä nykyisin tärkeä elinkeino. Hailuodon talonpoikainen rakennusperintö on hyvin säilynyt nykyaikaan, joten se ja myös omaperäinen luonto on otettu suojelun kohteeksi.

Oulun pitäjän tavoin myös lakeuden Liminka pirstoutui vähitellen pieniin hallintoalueisiin. Vanhasta emäpitäjästä syntyivät Tyrnävän, Temmeksen, Kempeleen ja Lumijoen kappeliseurakunnat, jotka kuntahallinnon järjestämisen myötä itsenäistyivät 1800-luvun lopulla omiksi kunnikseen. Temmes liitettiin vuonna 2001 Tyrnävään, joskin pieniä enklaaveja eli erillään olleita maa-alueita siirrettiin myös naapurikuntiin. Lakeus on ollut Pohjois-Suomen vahvinta maatalousseutua, ja varsinkin karjatalous on kukoistanut laajojen niittymaiden ansiosta. Vanha sanonta kuuluikin:

"Limingan niitty, Kyrön pellot ja Vuoksen koski ovat maassa mainittavimmat."

Oulujoen pohjoispuolella virtaa Kiiminkijoki, jonka alueen hallinnollinen historia ulottuu vanhimmilta osiltaan Iin suupitäjän vaiheisiin. Jokisuun seudun Haukipudas erotettiin vuonna 1549 Iin pitäjään kuuluneeksi kyläksi, josta tuli vuonna 1630 Iin kappeliseurakunta ja sittemmin Kiimingin kirkkoherrakunnan perustamisen jälkeen vuonna 1858 sen kappelikunta. Maallisen hallinnon puolella Haukiputaasta tehtiin kunta vuonna 1866, ja seurakunnallinen itsenäistyminen tapahtui vuonna 1873. Rannikkopitäjän asukkaat olivat suuntautuneet perinteisesti kalastukseen, mutta 1800-luvun lopulta lähtien erityisesti teollisuustoiminta muovasi seudun ympäristöä, varsinkin saha- ja puutavarateollisuus muun muassa Martinniemessä ja Santaholmassa.

Vuosikymmenten saatossa tehdyt useat alueliitokset naapuri-Ouluun ovat yhtäältä kutistaneet Haukipudasta pinta-alaltaan, mutta toisaalta kaupungin läheisyys on pitänyt väkiluvun kehityksen nousujohteisena. Vuonna 1961 siirrettiin Kuivasjärvi Ouluun ja neljä vuotta myöhemmin 1965 Pateniemi. Vuonna 1971 liitettiin osia Jäälistä Kiiminkiin ja seuraavana vuonna Korvensuoran Vesalanmäki Ouluun. Silti Haukipudas oli 2000-luvun lopulla yli 18 000 asukkaallaan koko Pohjois-Suomen suurin ei-kaupunkistatuksen omannut kunta.

Poikkeuksena Pohjois-Pohjanmaan muihin jokilaaksoihin muodostui Kiiminkijokilaakson keskuspaikka jokivartta ylös sisämaan Kiiminkiin, alkujaan Alakiimingin kylänä ja vuodesta 1691 Iin rukoushuonekuntana. Vuonna 1781 kappelikunnaksi perustettuun Kiiminkiin kuuluivat myös Haukipudas ja Ylikiiminki, joista tuli vuonna 1858 Kiimingin itsenäistyttyä sen kappeliseurakuntia. Ylikiiminki oli ollut kappelikuntana jo ennen Kiiminkiä vuodesta 1765 lähtien, mutta se itsenäistyi lopulta vasta vuonna 1914. Sen sijaan maalliseen kuntahallintoon monien isojen järvien kappeliseurakunta oli siirtynyt jo 1800-luvun jälkipuolella. Vuoden 2009 alusta Ylikiiminki siirtyi kuntaliitoksen myötä osaksi Oulun kaupunkia, jolloin kaupungin pinta-ala liki nelinkertaistui.

Iijokilaakso ja Koillismaa

Iijoen, eli saamelaisten ”Yöjoen”, suulle kasvanut Ii on yksi pohjoisen Pohjanmaan historiallisista keskuspaikoista, joka oli organisoitunut seurakunnalliseksi kokonaisuudeksi joskus 1300-luvun kuluessa. Tosin jo aiemmin seudulla oli ollut karjalaisten asutuksellinen keskus ja myös ortodoksikirkko.

Omana katolisena seurakuntanaan Ii mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1374, mutta vielä tuolloin se oli osa Pietarsaaren laajaa pastoraattia. Todennäköisesti sekä Ii että Liminka, Salo ja myös Kemi ovat muodostaneet oman kirkkoherrakuntansa samoihin aikoihin ennen vuotta 1477. Jo tuolloin Iin eteläraja oli vakiintunut Oulunsuun ja Kellon kylän välille, jonne se myös asettui vuosisatojen ajaksi. Pitäjän pohjoisrajan varhaishistoria on jossain määrin hämärän peitossa, mutta ilmeisesti seurakuntaan kuului jonkin aikaa Simo.

Sisämaassa Iin suurpitäjän raja eteni yhdessä talonpoikaisen asutuksen kanssa yhä syvemmälle jokilaaksoon, mutta keskus säilyi rannikon emäkirkolla ja Haminan kauppapaikassa. Viimeistään 1500-luvun lopulla maantieteellisinä rajoina olivat Taivalkosken alue Iijoella, Kiiminkijokivarren asutus ja pohjoisessa Kuivaniemen asukkaat. Kuivaniemeläiset eli kuivalaiset luulivat olevansa kappeliseurakuntalaisia ainakin 1770-luvulta lähtien, mutta todellisuudessa he olivat yhä tiukasti Iin emäseurakunnan jäseniä. Viimein 1820-luvulla Kuivajokivarren asukkaat saivat myös virallisesti kappelikunnan statuksen, sittemmin kuntahallinnon. kunnes vuoden 2007 alusta lähtien kuivajokiset palasivat Iin yhteyteen.

Yli-Ii on nuori kunta, jonka kyläkeskus on kasvanut Iijokeen laskevan Siuruanjoen suulle. Alkujaan jo 1860-luvulla Iin emäkirkolta kaukana sijainneen Tannilan kylän isännät tavoittelivat omaa kirkkoa, mutta hanke oli resursseihin nähden epärealistinen. Irtaantuminen emoseurakunnasta venyi lopulta vuoteen 1917 saakka, jolloin Yli-Iistä tuli periaatteessa myös oma kuntansa. Tosin asia ilmoitettiin valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1926, ja silloin määrättiin käymään kunnan rajat. Iijoki hallitsee aapasoiden ja mäntykankaiden kanssa Yli-Iin maisemaa, johon oman leimansa antavat nykyisin viisi kunnan alueella olevaa Iijoen voimalaitosta.

Kuusamo oli osa Kemin Lappia ja muodosti oman seurakunnallisen kokonaisuuden 1680-luvulta lähtien. Nykyaikana kaupunkistatuksen ottanut iso kunta on kasvanut yhdeksi Suomen huomattavimmaksi matkailualueeksi, jossa luontoarvot ovat näytelleet keskeistä roolia. Niiden osalta tehtiin vuonna 1961 merkittävä ratkaisu niin sanotussa Kuusamon koskisodassa, jossa 1950-luvulla suunnitellut laajat vesistörakentamiset kiellettiin.

Myös Iijoen keskijuoksun Pudasjärvi on Pohjois-Suomen vanhoja seurakuntia, joka itsenäistyi vuonna 1639. Maantieliikenteen kehitys 1800-luvun puolivälin jälkeen johti pitäjän väestöllisen keskuksen siirtymisen kirkon seutuvilta Pudasjärven pohjoisrannalta järven eteläpuolelle, jonne syntyi keskuskylä Kurenalus. Vuonna 2004 Pudasjärvestä tuli kahdeksi vuodeksi Suomen suurin kaupunki pinta-alaltaan, kunnes Rovaniemi peri johtoaseman maalaiskunnan ja kaupungin liitoksen myötä.

Pudasjärvi on rannikkoseudun ja itäisen vaara-alueen rajamaille sijoittuva vanha erämaapitäjä, joka on luonnonoloiltaan monipuolinen ja elinkeinoiltaan vanhastaan maa- ja metsätalouteen painottunut. Siksi myös 1960-luvulta alkanut voimakas poismuutto on verottanut Pudasjärveä varsin kovalla kädellä. Pudasjärvi kuten myös jokilaakson alaosan Ii ja Yli-Ii ovat lähentyneet 2000-luvulla Oulua elinkeinollisista syistä mutta osin liikenteellisistä yhteyksistäkin johtuen

Pudasjärven ja Kuusamon välimaa oli 1500-luvulle saakka puhtaasti saamelaisten asuttamaa, mutta vähitellen savolaisperäiset talonpojat valtasivat seudun koskemattomia havumetsiä ja asettuivat vaaramaisemien vesistöjen partaalle pysyvästi asumaan. Keskus kasvoi Jokijärven rannalle, jonne myös seudun asukkaat rakensivat vuonna 1848 kirkon Pudasjärven seurakunnan rukoushuoneeksi. Vuonna 1858 perustettiin Jokijärven kappelikunta. Iijoen Taivalkoskeen rakennettu saha veti kuitenkin väestöä sahan ympärille. Uuden ja elinkeinollisesti vahvan kylän asukkaat vaativat myös kirkon siirtämistä Taivalkoskelle, ja näin tehtiin. Vuonna 1877 Jokijärven kirkon hirret siirrettiin Taivalkoskelle ja ”uusvanha” kirkko nousi Iijoen törmälle. Seurakunta itsenäistyi vuonna 1897. Historiallinen yhteys alajuoksun Pudasjärveltä on kääntynyt nykyisin ylävirtaan Kuusamon suuntaan, ja Kuusamo ja Taivalkoski ovatkin Koillismaata kirjailija Reino Rinteen kehittämän aluetermin mukaisesti.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Ervasti-Julku–Asunmaa 1986
  • Hiltunen 1996
  • Jarva 1991
  • Laatio 1979
  • Palola 2000
  • Pettersson 1984
  • Rytkönen 1978
  • Satokangas 1998
  • Satokangas 1998
  • Vahtola 1990
  • Vahtola 1998
  • Virrankoski 1962
Julkaistu 15.7.2019 klo 12.58, päivitetty 15.7.2019 klo 12.57
Aihealue: