Kaupungistumisprosessi ja taajamat

Oulun kaupunkia
Oulun kaupunkia Raksilan ja Karjasillan suuntaan 1960-luvun lopulla.

Pohjois-Pohjanmaa on ollut maaseutumainen maakunta pitkälle toisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin saakka, niin kuin sitä on ollut koko Pohjois-Suomi. Vuonna 1605 perustettu Oulu ja vuonna 1649 Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen perustama Raahe olivat vuosisatojen ajan ainoita Pohjois-Pohjanmaan kaupunkeja. Kainuun keskuksena on ollut vuonna 1651 kaupunkioikeudet saanut Kajaani, joka muotoutui vanhan kuninkaankartanon ja linnan vierelle.

Historiallisen Länsipohjan ja siten Ruotsin emämaan puolelle perustettiin vuonna 1621 Tornio. Näiden neljän kaupungin jälkeen Pohjois-Suomen viides kaupunki perustettiin vuonna 1869, kun Kemijokisuun Sauvosaareen muodostettiin Kemi. Seuraavaa kaupunkia saatiin odottaa Pohjois-Suomessa liki vuosisata, kunnes Rovaniemestä tuli kaupunki vuonna 1960.

Suomessa on ollut kaupungistumisprosessi hyvin hidasta. Rovaniemi oli vasta 35. kaupunki maassamme, jos nykyisin Venäjään kuuluvia Viipuria ja Sortavalaa ei lasketa mukaan. Kaupungit olivat nimenomaan kauppakeskittymiä, niiden porvareilla oli oikeus kaupanharjoittamisen ja kaupungissa oli myös käsityöläisiä. Kaupungit erosivat myös hallinnollisesti monella tavalla maaseudun pitäjistä, joten niillä oli ympäröivästä maaseudusta erottava raja. Nykyaikana ei hallinnollisesti erottavaa rajaa ole, vaan kaupungilla tarkoitetaan kaupunki-nimitystä käyttävää kuntaa.

Kaupunkien muodostuminen

Kaksi kaupunkitutkimuksen klassikkoa, saksalainen Max Weber ja amerikkalainen Lewis Mumford määrittelivät kaupungin erilaisin kriteerein. Weberin mukaan kaupunkeja on olemassa kolmen tyyppisiä: kuluttaja-, tuottaja- ja kauppiaskaupunkeja. Melkein aina kaupunki edustaa kuitenkin näiden sekamuotoja. Kaupunkilaiset eivät myöskään ole eläneet maataloustuotannosta. Mumford lähestyi kaupunkikäsitettä toisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa kaupunki on maantieteellisesti aina tietyn alueen alueellistumisprosessin tulos. Regionalismi on merkittävä tekijä kaupungin muodostumisessa. Siihen vaikuttavat liikenneyhteydet, ympäristö- ja luontotekijät, alueen vaikutuspiiri sekä taloudelliset ja sosiaaliset verkostot. Nämä on helppo yhdistää myös Pohjois-Suomen lähihistoriassa tapahtuneen kaupungistumisen keskeisiksi tekijöiksi.

Suomalaisessa kaupunkitutkimuksessa on perinteisesti korostunut teollistuminen, ja niinpä industrialismi ja urbanisoituminen ovat olleet liki synonyymeja keskenään. Kaupunkiyhteisön yhteiskuntarakenteiden tutkiminen on ollut hyvin rajautuneena kokonaisuutena varsinkin sosiologisen tutkimuksen kohteena. Pohjois-Pohjanmaalla teollistuminen on vaikuttanut voimakkaasti kaupungistumisprosessiin käytännössä vain Raahessa 1970-luvulta lähtien, mutta Kemissä se on ollut yksi primaareista tekijöistä.

Ylivieskan kaupungistuminen

Sisämaassa on ollut historiallisesti vähän kaupunkeja, joten Pohjois-Pohjanmaan sisämaan kaupungistumiskehitys on mielenkiintoinen ilmiö sekä yhteiskuntatieteellisesti että ympäristöllisesti. Ylivieska muuttui kauppalaksi vuonna 1965 ja kaupungiksi 1971: se oli tuolloin Oulun ja Raahen jälkeen vasta kolmas kaupunki Pohjois-Pohjanmaalla. Keskusasemaa vahvisti valtion piirihallinnon sijoittuminen Ylivieskaan, mikä toisaalta elvytti elinkeinoelämää.

Sisämaan keskittymän kehityskaari voidaan siten hahmottaa paitsi luonnollisen väestönkasvun ansiona niin kolmena tekijänä:

LIIKENNE KAUPPA
HALLINTO

Nämä kolme tekijää vaikuttivat keskinäisiin suhteisiin ja kasvattivat väestökeskittymistä. Ne olivat siten Pohjois-Pohjanmaan sisämaan aluekeskittymän ensisijaisia eli primaarisia konsentraation syitä. Perustana on tietysti maantieteellinen sijoittuminen, jotta liikenteelle, kaupalle ja hallinnolle olisivat syntyneet kasvun edellytykset.

Pohjois-Pohjanmaan kaupungit

Vuoden 1977 jälkeen kaupunki-nimityksellä on ollut lähinnä status-merkitystä. Urbanisoitumiskehitys on ollut Pohjois-Pohjanmaalla ajallisesti hyvin lyhyt, niin kuin se on ollut myös taajamoitumisen osalta.

Pohjois-Pohjanmaan kaupunkeja 2000-luvulla olivat seuraavat 11 kuntaa:

  • Oulu vuodesta 1605
  • Raahe vuodesta 1649
  • Ylivieska vuodesta 1971
  • Haapajärvi vuodesta 1977
  • Oulainen vuodesta 1977
  • Nivala vuodesta 1992
  • Pyhäjärvi vuodesta 1993 (vuosina 1993–1995 nimellä Pyhäsalmi)
  • Haapavesi vuodesta 1996
  • Kuusamo vuodesta 2000
  • Kalajoki vuodesta 2002
  • Pudasjärvi vuodesta 2004

Kauppalat ja taajaväkiset yhdyskunnat

Vanhan kunnallishallinnon aikainen käsite oli myös kauppala, joka oli maalaiskunnasta erillinen kaupunkimainen keskus. Kauppalalla ei ollut kuitenkaan kaupungin oikeuksia eikä velvollisuuksia. Hallintomalli juonsi juurensa 1600-luvun ruotsalaiseen järjestelmään, jossa käsitteestä "köping" eli kauppapaikka johdettiin kaupunkien oikeus perustaa omien etujensa kontrolloimiseksi eräänlaisia alakauppapaikkoja. Ensimmäinen kauppala Suomessa oli vuonna 1858 perustettu Ikaalinen. Kauppaloita perustettiin Suomeen varsinkin 1920-luvlta lähtien. Kuntamuotona se oli tehokkaampi kuin maalaiskunta, mutta asukkaille taloudellisesti edullisempi ratkaisu kuin kaupunki. Vuoden 1976 kunnallislain uudistuksessa poistettiin kuntien jako kuntiin, kauppaloihin ja kaupunkeihin. Kaikista kauppaloista tuli vuodesta 1977 lähtien kaupunkeja.

Pohjois-Pohjanmaan kauppalat olivat:

  • Haapajärvi 1967–1976
  • Oulainen 1967–1976
  • Ylivieska 1965–1970

Pohjois-Suomessa oli neljäntenä ja vanhimpana kauppalana Kemijärvi, joka erotettiin vuonna 1957 maalaiskunnasta. Ne yhdistyivät vuoden 1973 alusta lähtien Kemijärven kaupungiksi.

Ylivieskasta tuli kaupunki vuoden 1971 alusta lähtien ja Haapajärvi ja Oulainen muuttuivat kaupungeiksi kunnallishallinnon uudistuksen myötä vuoden 1977 alusta lähtien.

Kauppalan ja maalaiskunnan välimuotona oli Suomessa 1900-luvun alkupuolella myös taajaväkinen yhdyskunta, jolla tarkoitettiin maalaiskuntaan kuulunutta asutuskeskusta. Niitä oli voinut perustaa vuodesta 1898 lähtien. Sillä oli rajoitettu itsehallinto-oikeus, muun muassa oma valtuusto, rakennussääntö ja järjestyssääntö. Taajaväkisiksi yhdyskunniksi muodostettiin tiiviin asutuksen muodostaneita asuinkeskuksia, joita oli rautatieasemien, kauppapaikkojen ja tehtaiden ympärillä sekä monet esikaupunkialueet. Vuonna 1900 perustettiin ensimmäiseksi taajaväkiseksi yhdyskunnaksi Pielisjärven kunnan Lieksa ja seuraavana vuonna Viipurin esikaupunki ja Rovaniemen kirkonkylän keskusalue.

Vuonna 1932 voimaantulleen uuden asemakaavalain mukaan maalaiskuntien asutuskeskuksilla oli oltava vahvistettu rakennuskaava, mikä tarkoitti taajaväkisten yhdyskuntien keskeisen hallinnollisen merkityksen katoamista. Yhdyskunnat lakkautettiin vähitellen, mutta vielä 1950-luvulla niitä oli Pohjois-Pohjanmaalla viidessä kunnassa.

Pohjois-Pohjanmaalla taajaväkisiä yhdyskuntia olivat:

  • Haapajärven kirkonkylä 1924–1955
  • Iin Hamina 1912–1955
  • Kalajoen markkinapaikka (Plassi) 1911–1955
  • Kalajoen satama (Rahja, Ryöppään saari) vuoteen 1955
  • Oulaisten kirkonkylä 1927–1955

Muun muassa Kalajoen markkinapaikkaa oli esitetty jo vuonna 1881 kauppalaksi ja kaupungiksi, mutta hanke kaatui sekä maapohjasta syntyneisiin kiistoihin että Pohjanmaan rautatien rakentamisella Ylivieskan kautta pohjoiseen.

Taajamat

Nykyisin käytetään myös käsitettä taajama, jolla tarkoitetaan Suomessa vähintään 200 asukkaan rakennusryhmää, jossa rakennusten välinen etäisyys jää alle 200 metrin. Taajaman käsitteelliseksi vastakohdaksi tuli maaseutumainen haja-asutus. Nykyaikana suomalaisista asuu jo 84 prosenttia taajamissa. Tilastokeskuksen laskelmien mukaan Suomessa oli vuonna 2005 kaikkiaan 745 taajamaa, joista yli puolet on alle tuhannen asukkaan taajamia. Väkiluvultaan Suomen neljänneksi suurin keskustaajama oli vuonna 2005 Oulu, jossa asui 171 345 henkeä. Väestötiheydeltään eli neliökilometriä kohden eivät Pohjois-Pohjanmaan taajamat olleet kuitenkaan kärkipäässä Suomessa, vaan tiheimmät taajamat olivat vuonna 2005 Helsingin, Kuopion ja Jyväskylän keskustaajamat.

Kaikissa Pohjois-Pohjanmaan kunnissa oli 2000-luvulla vähintään yksi taajama-alue, ja maakunnan asutuksesta 80 prosenttia sijoittui vuonna 2005 taajamiin. Vuonna 2008 suhteellinen osuus oli noussut 82 prosenttiin maakunnan kokonaisväestöstä. Suhde oli kuitenkin pienempi kuin yleensä Suomessa, joten maaseudun haja-asutus oli yhä 2000-luvulla Pohjois-Pohjanmaalla suhteellisesti ottaen varsin merkittävää. Siitä kielivät myös taaja-alueiden pinta-alan ja väestöntiheyden kehitys 1980-luvulta 2000-luvulle. Taaja-alueiden yhteenlaskettu pinta-ala oli jäänyt vielä vuonna 1980 alle 300 neliökilometrin, mutta vuonna 2005 pinta-ala oli jo 550 neliökilometriä. Samalla väestöntiheys laski voimakkaasti. Vuonna 1980 Pohjois-Pohjanmaan taajamien väestöntiheys oli ollut yli 500 henkilöä hehtaarilla mutta vuonna 2005 enää 100 henkilöä hehtaaria kohden. Taajama-aste oli 2000-luvun lopulla erityisen alhainen Siikalatvan ja Oulunkaaren seutukunnissa, joissa se jäi alle 60 prosentin. Pohjois-Pohjanmaalla oli haja-asutus edelleen suhteellisen vankkaa, joka merkitsi myös ympäristön kannalta tiettyjä ongelmia.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Asetus taajaväkisten maalaisyhdyskuntain järjestämisestä eräissä tapauksissa 15.6.1896.
  • Mumford, Lewis, Kaupunkikulttuuri (suom. 1949, alkup. The Culture of Cities)
  • Pohjois-Pohjanmaan ympäristön tila 2008
  • Suomen kaupunkilaitoksen historia I–III (1981–1984)
  • Tilastokeskus.fi > Tuotteet ja palvelut > Verkkopalvelut > SeutuNet > Pohjois-Pohjanmaa – Vetovoimaiset toimintaympäristöt.
  • Weber, Max, Kaupunki (suom. 1992 alkup. Die Stadt (1921))
Julkaistu 20.1.2014 klo 13.01, päivitetty 20.1.2014 klo 13.10

Aihealue: