Jokien perkaukset

Vesistöjen liikenneyhteyksien parantaminen

Venet- ja Makkaraojan perkaus
Venet- ja Makkaraojan perkausta Haapaveden ja Kärsämäen alueella tehtiin 1957–1959 jo konevoimalla.

Kun Suomi siirtyi autonomiseksi Venäjän osaksi, vesistöjen rakentamisesta ja kunnostamisesta tuli tärkeä työkohde Suuriruhtinaanmaassa. Niinpä valtiovallan tasolla laadittiin suurisuuntaisia suunnitelmia Suomen vesiteiden rakentamiseksi ja ratkaisuksi liikennepulmiin. Eräs sellainen oli yhteyksien luominen Savon, Karjalan ja Saimaan vesistöistä Pyhäjärven ja Oulujärven kautta Pohjanlahden rannikolle.

Suunnitelmiin sisältyi sekä koskenperkauksia että kanavien ja patojen rakentamista. Kaavailut jäivät suunnitelma-asteelle, mutta perkauksia ryhdyttiin toteuttamaan 1820-luvulta lähtien Oulujoessa, Pyhäjoessa ja Kalajoessa sekä Oulujärveen laskevien Emäjoen ja Sotkamon vesistöjen tärkeillä tervankuljetusreiteillä. Liikenteelliset yhteydet nähtiin laajoina koko Pohjois-Suomen kattaneina kokonaisuuksina, joita tuli kohentaa taloudellisten toimintaedellytysten parantamiseksi.

Vesistötöiden suunnittelu ja johtaminen olivat Koskenperkausjohtokunnan ja sen seuraajan tie- ja vesikulkulaitosten ylihallituksen insinöörien keskeistä toimintaa. Pohjois-Suomen suuret joet koettiin valtion keskushallinnossa niin merkittäviksi kohteiksi, että Oulussa toimi erityinen ylijohtaja huolehtimassa hankkeiden toteuttamisista. Tehtävään oli nimitetty insinööri F. A. Hällström, jonka panos Pohjois-Suomen jokien ja vesistöjen rakentamisessa oli keskeinen 1820-luvulta 1850-luvun alkuun saakka.

Oulun läänissä toteutetut perkaukset sijoittuivat 1860-luvulla Oulujoelle, Kajaaninjoelle, Kemijoelle sekä Kuhmon ja Sotkamon vesireiteille. Töiden painopiste oli 1800-luvun loppupuolella läänin itäosassa.

Tulvahaittojen vähentäminen ja uittoväylien parantaminen

Vesistötöissä tapahtui 1900-luvun alkupuolella muutos, sillä ne painottuivat maatalouden ja puutavarateollisuuden hyödyn tuottamiseen eivätkä enää liikenteellisten olosuhteiden parantamiseen. Kuivatustöiden suunnittelu- ja organisointitehtävät siirtyivät käytännössä Oulun maanviljelyspiirille, kun taas tie- ja vesirakennuspiiri teki tutkimustöitä kulku- ja lauttausväyliä varten. Ne palvelivat lähinnä uittotoimintaa.

Työt uittoväylillä kohdistuivat koskien perkauksiin ja mutkaisten väylien oikaisemiseen. Samoin katselmuksia tehtiin runsaasti vesilaitosten, erityisesti myllyjen rakentamiseksi jokien koskipaikkoihin eri puolilla lääniä; esimerkiksi vuonna 1909 tehtiin kaikkiaan 16 vesilaitoskatselmusta. Rakentamisluvan niille myönsi lääninhallitus. Rannikkoalueella olivat myös Marjaniemen luotsiaseman ja venesataman sekä Raahessa Lapaluodon sataman ylläpitotyöt TVH:n Oulun piirin vastuulla, samoin Raahen ja Oulun edustan ruoppaustyöt.

Huolimatta runsaista perkaus- ja ruoppaustöistä ei Pohjois-Suomessa toteutettu sisävesien kanavarakentamisia, jotka olivat Keski- ja Itä-Suomen järviseuduilla merkittäviä kohteita. Oulun lääniin ainoa kanavaksi luokiteltu vesiväylä rakennettiin TVH.n toimesta uittoa varten 1900-luvun alussa Oulujärvestä Siikajokilatvalle, joskin myös Kajaaninjoen Ämmä- ja Koivukosken sulut laskettiin kuuluvaksi kanaviin.

Vesistötöiden suunnitteluun tulivat mukaan 1800-luvun lopulta lähtien yhä enenevässä määrin myös tulvasuojeluun liittyneet näkökohdat, sillä keväiset tulvat aiheuttivat usein suuria tuhoja viljelyksillä ja erityisen kovien tulvien aikana myös jokivarsien taloille.

Ympäristöhistorian näkökulmasta katsottuna perkausten tavoitteet olivat puhtaasti taloudellis-yhteiskunnallisia, mutta omana aikanaan ne nähtiin suorastaan ympäristön tilaa edistävinä toimenpiteinä.

Merkittävät perkauskohteet

Pohjois-Pohjanmaan suurimmat perkaukset kohdistuivat 1920-luvulta lähtien Siikajokeen ja sen sivujokiin, mutta keskeisiä perkauskohteita olivat myös Pyhä- ja Kalajoen vesistöt.

Pohjois-Pohjanmaan suurten jokien perkaushankkeiden joukkoon nostettiin vuoden 1930 komissiossa myös Iijoen keskiosa, jossa tavoitteeksi otettiin Pudasjärven alueen laajojen tulva-alueiden kuivattaminen. Iijokea oli perattu aiemmin 1800-luvun loppuvuosina Raasakan ja Vuormankosken välillä lauttauksen parantamiseksi. Nyt 1930-luvun alussa tavoitteet olivat maataloudellisia ja toimenpiteet katsottiin tarpeellisiksi juuri Vuormankoskesta ylöspäin. Kevättulvista kärsineitä rantamaita oli yli 6 300 hehtaaria. Lisäksi Iijoen suupuolella nähtiin tarpeelliseksi ehkäistä noin joka kymmenes vuosi esiintyneitä ”hyvinkin valtavia” jäätulvia.

Merkittävä perkauskohde oli Vääräjoki Sievin alueella 1920-luvulla. Työt käynnistyivät vuonna 1924, ja niitä tehtiin suurelta osin työttömyystöinä, joten valtion panostus oli siksi huomattava. Esimerkiksi vuonna 1925 maanviljelysinsinööripiiri käytti Vääräjokeen yli 2,4 miljoonaa markkaa (nykyrahan arvolla ilmaistuna yli 700 000 euroa), joka oli lähes 40 prosenttia koko piirin sen vuoden rahoituksesta. Kokonaiskustannukset olivat 9,8 miljoonaa markkaa, josta yksityiset osakkaat rahoittivat 530 000 markkaa lainalla. Valtio maksoi muut kustannukset. Hyötymaata perkausten avulla saatiin 2 932 hehtaaria. Toinen suuri perkauskohde 1920-luvulla oli Lamujoki Piippolassa.

Mittavat vesistöjärjestelytyöt tehtiin Kalajoella vuosien 1903–1910 aikana koko joen pituudelta Kalajoelta Reisjärvelle. Vuonna 1891 oli käynnistetty tutkimukset, joiden tavoitteena oli ollut joen tulvasäännöstely perkausten avulla. Tulvat tekivät vahinkoa ympäröiville viljelysmaille. Kahdeksan vuoden aikana valtio rahoitti hanketta yhteensä 1 775 000 markalla (2000-luvun rahanarvolla noin 7,3 miljoonalla eurolla).

Perkauksia tehtiin Pohjois-Pohjanmaalla läpi 1930-luvun työttömyystöinä. Pyhäjoella olivat perkaustyöt olleet käynnissä Tynkilässä vuosina 1927–1931 ja Nivankoskella vuosina 1933–1936. Esimerkiksi vuonna 1931 Tynkilänkosken ja Myllykankaankosken välillä Merijärvellä käytettiin rahaa 2,4 miljoonaa markkaa – nykyrahan arvolla noin 810 000 euroa – perkaustöihin. Liki saman verran oli kulunut myös edellisvuonna. Helmikuussa 1934 työttömyystöitä tehtiin yhä Pyhäjoella, jonka varressa Oulaisissa, Merijärvellä ja Pyhäjoella oli 120 miestä perkaamassa koskia. Samaan aikaan perkaustöitä tehtiin myös Oulujoen kunnassa, Kempeleessä, Limingassa ja Oulunsalossa yhteensä 130 työmiehen voimin. Samoin vuonna 1934 aloitettiin lopulta myös Siikajoen pitkäaikaiset perkaustyöt Ruukista, josta ne etenivät jokiuomaa pitkin seuraavat 30 vuotta.

Uittoa varten tehtiin myös koskenperkauksia erityisesti Iijoella, Oulujoella, Pyhäjoella ja Kalajoella, joiden uittosäännöt määrittelivät perkaustoimenpiteet. Sääntöjä ei kuitenkaan noudatettu, vaan esimerkiksi Iijoella kosket perattiin paljon sallittua suuremmassa mittakaavassa.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Komiteanmietintö 1930:6
  • Luettelo Oulun lääninkanslian vesioikeusasioista 1903–1962. OMA
  • Oulun maanviljelysinsinööripiirin vuosikertomukset ja toimitukset. Oulun vesipiirin arkisto. OMA
  • Oulun piirin vuosikertomukset. TVH:n Oulun piirin arkisto. OMA
Julkaistu 23.1.2014 klo 9.42, päivitetty 23.1.2014 klo 10.04

Aihealue: