Ympäristöhallinnon vahvistuminen vesipiiristä ympäristökeskukseksi

Ympäristöhallinnon vahvistumiseen johtivat maanviljelysinsinööripiirien käytännön organisaatio ja sen tehtäväkentän vähittäinen muutos 1960-luvulla, ja etenkin vesihallituksen perustaminen vuonna 1970. Yksi kehityspolku syntyi 1960-luvulta lähtien luonnon- ja ympäristönsuojelun tarpeista, jotka organisoitiin lääninhallituksen hoidettavaksi. Läänihallituksen ympäristöasioita hoiti kaavoitus-, rakennus- ja asuntoasioiden toimisto, johon sijoitettiin vuonna 1973 perustettu ympäristönsuojelun tarkastajan virka. Ympäristöasioiden hoitoa vahvistettiin edelleen vuonna 1976 perustetun läänin ympäristönsuojelun neuvottelukunnan ja vuonna 1982 perustetun ympäristönsuojelutoimiston avulla.

Vesihallitus

Kysymys erityisen vesihallinnon perustamisesta oli ollut esillä jo 1930-luvulla, mutta sotavuodet ja tehtävien järjestelyt siirsivät hallinnonuudistusta. Tie- ja vesirakennushallitus ja sittemmin tie- ja vesirakennuslaitos toteutti vielä 1950-luvulta lähtien aina 1970-luvulle saakka vesistörakentamisia Pohjois-Pohjanmaan alueella. Toisaalta maanviljelysinsinööripiireissä oli jo syntynyt vahva vesiasiantuntemus. Vuoden 1961 vesilain seurauksena piireistä tuli myös alueidensa vesiensuojeluviranomaisia ja ne vastasivat rahoitustukiasioista ja vesihuoltotöiden suunnittelusta. Viemäröintityöt tulivat 1960-luvulla enenevässä määrin mukaan maanviljelysinsinööripiirien toimenkuvaan.

Maataloushallituksen, TVH:n ja metsähallituksen välinen kilpailu vesi- ja ympäristötehtävien hoidosta ratkaistiin pitkän ja hartaan prosessin tuloksena lopulta siten, että 1.7.1970 perustettiin vesihallitus, jonka puitteisiin muodostettiin alueelliset vesipiirit. Viranomaisten tunteet olivat käyneet vuosina 1963–1970 voimakkaina, ja on puhuttu jopa suoranaisesta ”virastosodasta”. Kyse oli ennen kaikkea keskusvirastojen välisistä eturistiriidoista.

Kuvaava esimerkki löytyy 1960-luvulta Siikajoen vesistöstä, jossa TVH toteutti Siikajoen säännöstelyyn liittyvän Uljuan tekojärven ja maataloushallitus puolestaan toteutti Lamujoen järjestelyyn liittyvän Kortteisen tekojärven.

Vesipiirit

Vesihallituksen alaiselle ja maanviljelysinsinööripiirin perustalle muodostetulle vesipiirille siirtyivät sen perustamisen yhteydessä laajemminkin alueelliset vesivarojen käyttö ja hoito, tulvasuojelu ja vesien virkistyskäyttö, kun taas TVH:n hoitoon jäi vesiteihin ja vesiliikenteeseen tähdänneet hankkeet. Vuoden 1970 vesihallintolaissa vahvistettiin vesihallinnon yleistä ohjausvaltaa kaikkeen vesienkäyttöön antamalla vesihallinnon tehtäväksi ”huolehtia vesien eri käyttömuodot huomioon ottavasta kokonaissuunnittelusta”.

Vesihallinto järjestettiin kesäkuussa 1970 annetulla asetuksella, jossa määriteltiin myös piirihallinnon tehtävät. Yksi kolmestatoista piiristä perustettiin Ouluun. Kalajokilaakso ja Pyhäjärvi jäivät Kokkolan vesipiirin osaksi ja Kainuu muodosti oman piirinsä. Päällikkönä oli piiri-insinööri.

Vesihallinnon tehtävät

Vesipiirin vesitoimiston tehtäviksi tulivat vesistöjen, vesialueiden ja vesivarojen valvonta, vesihallinnon alan suunnittelu- ja rakennustyöt sekä katselmus- ja ojitustoiminnasta huolehtiminen. Vesipiirin tuli myös valvoa alalla tarvittavien laitteiden ja rakenteiden kuntoa ja huolehtia niiden käytöstä sekä pitää yhteyttä eri viranomaisiin ja yhteisöihin vesihallintoa koskeneissa asioissa.

Uusi vesihallinnon laki oli sikäli mielenkiintoisesti laadittu, että sen ensimmäisessä pykälässä lueteltiin ne tehtävät, jotka eivät kuuluneet vesihallinnolle ilman eri määräystä, ja kolmannessa pykälässä lueteltiin ne tehtävät, joita sen tuli erityisesti huolehtia, edistää ja kehittää. Taustalla oli todennäköisesti pyrkimys välttää valtion eri virastojen väliset toimivaltariidat.

Painopiste siirtyi Oulun piirissä kuten muuallakin vesiensuojelun ja vesihuollon tehtäviin. Hallinnollisena ongelmana oli vielä 1970-luvulla vahva keskushallinnon ote ja siitä johtunut piiritason päätöksentekovaikeus.

Viranomaisvalvonnan ja ohjauksen seurauksena vesien kuormituksen jatkuva kasvu saatiin kuriin 1970-luvun jälkipuolella. Kehityssuunnan kääntyminen vähitellen parempaan oli mahdollista jätevesien puhdistamisen ansiosta.

Iijoen jatkorakentaminen ja uitto ongelmina

Vesiviranomaisten keskeisiin tehtäviin kuului myös vesistöjen käytössä esiintyneiden ristiriitojen sovitteleminen vesilainsäädännön puitteissa. Oulun alueella yhdeksi suurista kysymyksistä nousi 1970-luvun puolivälistä lähtien Siuruan tekoallashanke.

Siuruasta tuli yksi voimakkaita ristiriitoja herättänyt hanke osana Iijoen voimatalouden jatkorakentamista. Toinen hankauksia aiheuttanut toiminta oli uitto, jonka sääntöjen uusimista toteutettiin Oulun vesipiirissä 1970-luvulla nimenomaan ongelmien välttämiseksi. Vesiviranomaiset tekivät uittojoille tarkastuksia, mutta valvontaresurssit olivat niukat, eikä laaja-alaiseen ennaltaehkäisevään suunnittelutyöhön pystytty keskittymään riittävästi.

Ajatus Iijoen voimataloudellisesta jatkorakentamisesta oli tavallaan ”jatkoa” Siuruan allashankkeelle 1980-luvun alkuvuosista lähtien ja herätti voimakkaita tunteita Iijokiseudulla ja varsinkin Pudasjärvellä. Tuolloin muun muassa käynnistyi vuotuinen Iijokisoutu vastustamaan voimalaitosten jatkorakentamista. Rakentamisesta ja sen vaikutuksista tehtiin myös perusteelliset selvitykset Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliiton johdolla 1980-luvun alkupuolella.

Ympäristöministeriön perustaminen

Ympäristönsuojelun hallinnon vahvistaminen oli noussut esille 1970-luvulla niin valtiojohdossa kuin muuallakin viranomaisten keskuudessa, ja myös yleinen kansalaisaktiivisuus vaati yhä voimakkaammin ympäristöhallinnon vahvistamista.

Vesihallitus oli kovien paineiden ristitulessa, sillä vaateita tuli yhtäältä yritys- ja talouselämän puolelta vesikysymysten hoitamisessa mutta toisaalta ympäristö- ja luonnonsuojelukysymysten aktivoituminen lisäsi painostusta suojelun suuntaan.

Ympäristöasioiden hoito oli myös hajaantunut eri valtionsektoreille omiksi osasikseen. Painopiste siirtyi 1970-luvun kuluessa vesiensuojelusta laveammin ympäristönsuojeluun, johon kuuluivat jätehuolto, ongelmajätteet, ilmansuojelu, meluntorjunta, kemikaalivalvonta ja maankäytön valvonta.

Laajaa keskustelua erityisen ympäristöministeriön perustamisesta käytiin läpi 1970-luvun, kunnes 1980-luvun alkupuolella löytyi poliittinen yhteisymmärrys uuden hallinnonalan perustamisesta. Sitä olivat edeltäneet riitaisia komitea ja ankara poliittinen kädenvääntö eduskunnassa uuden ministeriön toimialan laajuudesta.

Ympäristöhallinnolle saatiin lopulta vuonna 1983 kompromissiratkaisu sisäasianministerinä perustamisvaiheessa toimineen SDP:n oululaisen kansanedustajan Matti Ahteen johdolla. Joillakin tahoilla ympäristöministeriön perustaminen nähtiin suorastaan ”puna-vihreänä marssina” oikeiston linnakkeena pidettyyn vesihallitukseen.

Ympäristöministeriö aloitti toimintansa 1.10.1983, jolloin sen toimialaan liitettiin ympäristönsuojelun rinnalle maa- ja metsätalousministeriöstä vesiensuojelun ylin johto ja valvonta. Ensimmäiseksi ympäristöministeriksi tuli Matti Ahde, jonka ministerikaudella kotimaakunnassa tuli vastaan useita hankalia ympäristönsuojelukysymyksiä koskiensuojelussa, ympäristönsuojelussa, luonnonsuojelussa, säännöstely- ja tekoaltaiden rakentamisessa, turvetuotannossa ja tienrakentamisessa. Ahde toimi aktiivisesti ministerinkaudellaan, jonka yksi merkittävistä virstanpylväistä oli koskiensuojelulain säätäminen vuonna 1987.

Muutos vesi- ja ympäristöpiiriksi

Sisäasiainministeriössä toimi oma ympäristöasioista vastannut osastonsa, jonka aluehallinto oli sijoitettu lääninhallituksiin. Luonnonsuojelullisessa viranomaishallinnossa oli tehty myös merkittävä toimenpide 1970-luvun alkupuolella, jolloin Oulun lääninhallituksen yhteyteen oli perustettu ympäristönsuojelutarkastajan virka. Vähitellen kehittyvään ympäristöyksikköön keskitettiin myös luonnonsuojelun aluehallinto, joka toimi useiden lakien mukaisena lupa- ja lausunnonantajaviranomaisena ja toteutti vähitellen laajenevia luonnonsuojeluohjelmia.

Hallinnollisesti ympäristöministeriössä ja alueorganisaation kehittämisessä oli myös paljon työsarkaa 1980-luvulla. Vesihallinnon järjestelyt olivat jääneet keskeneräisiksi, sillä sen tehtävien ja aseman määrittely suhteessa ministeriöihin osoittautui perin hankalaksi ratkaista.

Vuosikymmenen puolivälissä uudelleenjärjestelyt saatiin lopulta toteutettua. Ympäristöministeriön alaisuudessa aloitti toimintansa 1.10.1986 vesi- ja ympäristöhallitus. Samalla vesipiirit muuttuivat vesi- ja ympäristöpiireiksi, niin myös Oulussa. Vesivarojen käyttöön liittyvät tehtävät jäivät edelleen maa- ja metsätalousministeriön ohjaukseen ja ympäristön- ja luonnonsuojeluasiat lääninhallitukseen.

Vesi- ja ympäristöpiirien määrä säilyi 13:na, vaikka valtionhallinnossa muuten lähdettiin juuri 1980-luvulla kehittämään voimaperäisesti keskusvirastojen ja alueorganisaatioiden toimintaa suuremmiksi yksiköiksi.

Ympäristökeskusten aika

Valtionhallinnon kehittämistyö tuli myös osaksi vesi- ja ympäristöhallintoa 1990-luvun alkupuolella, jolloin uudistustyön yhtenä merkittävänä vaikuttimena oli syvä lama-aika. Ajankohtaisia kustannussäästöjä syvempiä motiiveja uudistustyössä olivat tehokkuuden, tuloksellisuuden ja palvelukyvyn parantaminen. Myös piiriorganisaatiot olivat paisuneet tavattoman laajoiksi. Ympäristöpuolella kehittämistyö olikin varsin luonnollista jatkoa 1980-luvulla toteutettujen uudistusten jälkeen.

Vesivarojen ja ympäristönsuojelun hallinto oli 1990-luvun alkuun tultaessa hajaantunut ja sektoroitunut, jolloin myös tehtävät olivat päällekkäisiä ja moniportaisia. Selkeä tavoite oli saada yhtenäinen valvonta- ja lupajärjestelmä vesivarojen käytölle ja ympäristönsuojelulle.

Lääninhallituksen alaisuuteen oli muodostunut oma ja vahva ympäristöhallintoyksikkö ympäristönsuojelutoimiston nimellä. Sinne oli keskitetty myös läänintason luonnonsuojelun viranomaistoiminta. Samoin jätehuollon kehittäminen ja valvonta olivat lääninhallituksen vastuulla kuten myös maankäyttö- ja kaavoitusasiat lääninhallituksen kaavoitustoimistolla. Osittain niitä asioita hoiti maakuntaliitto.

Vesihuollossa runkoviemäröinti ja jätevedenpuhdistus kuuluivat ympäristöministeriölle, mutta maa- ja metsätalousministeriö huolehti vedenhankinnasta ja kaava-alueiden viemäröinnistä. Sosiaali- ja terveysministeriö valvoi talousveden terveydellisestä laadusta.

Paikallisella tasolla vesihuoltovastuu kuului vesihuoltolaitoksille ja vesi- ja ympäristöpiirit huolehtivat vesihuollon edistämisestä. Vesioikeus päätti vesirakennus- ja jätevesiluvista. Lisäksi kunnissa oli oma ympäristöhallintonsa, sillä vuonna 1986 säädetyn lain perusteella velvoitettiin yli 3 000 asukkaan kuntia perustamaan ympäristönsuojelulautakunta.

Pääministeri Esko Ahon johtaman hallituksen (1991–1995) hallitusohjelmaan sisältyi ympäristöhallinnon kokonaisuudistus. Hallitusohjelman mukaisesti tuolloin ympäristöministerinä toiminut kokoomuksen Sirpa Pietikäinen antoi alueellisille työryhmille tehtäväksi uudistuksen toimeenpanon, joka käynnistettiin syksyllä 1993.

Uudistusta lähdettiin toteuttamaan nimenomaan maakuntajaotuksen pohjalta eikä läänien mukaisina, sillä keskustalainen pääministeri Esko Aho halusi osaltaan edistää myös Keski-Pohjanmaan alueellista vahvistumista. Siksi myöskään maaherroja ei otettu mukaan ympäristöhallinnon uudistusprosessiin. Ensimmäisessä vaiheessa kartoitettiin Oulun ja Vaasan läänien alueelle kaavailtujen alueellisten ympäristökeskusten toimipaikat ja -alueet, ja sen jälkeen laadittiin Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun ympäristökeskusten yhteinen perustamissuunnitelma. Näiden kahden vaiheen pohjalta voitiin koota Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen perustamissuunnitelma, jota noudattaen keskus aloitti toimintansa 1.3.1995.

Alueellisen ympäristöasioista vastanneen keskuksen toiminta saatiin 2000-luvulla vakiinnutettua ja kustannuksiltaan tehokkaaksi. Valtionhallinnon uudistustyö johti kuitenkin 2000-luvun lopulla alueorganisaatioiden muutokseen ja Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksesta tuli vuoden 2010 alusta lähtien osa Pohjois-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusta eli ELY-keskustav vastuualueenaan ympäristö ja luonnonvarat.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Asetus vesihallinnosta 13.6.1970 (1970/396)
  • Kleemola 2007
  • Laki vesihallinnosta 9.1.1970 (18/1970)
  • Oulun vesi- ja ympäristöpiirin toimintakertomukset ja esitteet 1987–1991. PPYA
  • Oulun vesipiirin vesitoimiston organisaatio 1977. Oulun vesipiirin vesitoimisto. PPYA
  • Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus: perustamissuunnitelma 1995. PPYA
  • Pro memoria 21.1.1976. Siuruahanke Oulun vesipiirin vesitoimiston näkökulmasta. PPYA
  • Raijas 1991
  • Raivio 2007
  • Ympäristöministeriön hallinnonalan keskeiset tavoitteet ja tehtävät vuosina 2006–2009

 

Julkaistu 15.7.2019 klo 13.52, päivitetty 15.7.2019 klo 13.52
Aihealue: