Tutkimusta ja kaivuutyötä

Nivalan Ruuskanperän silta vuonna 1937. Tie- ja vesirakennushallitus keskittyi 1900-luvun alkuvuosista lähtien vesistötöiden sijaan teiden ja siltojen rakentamiseen.
Nivalan Ruuskanperän silta vuonna 1937. Tie- ja vesirakennushallitus keskittyi 1900-luvun alkuvuosista lähtien vesistötöiden sijaan teiden ja siltojen rakentamiseen.

Kahden viraston tehtäväkenttää

Maanviljelyshallituksen tuli valvoa maanviljelysinsinöörien toimintaa. Näin ollen Pohjois-Pohjanmaan vesistöjen ja ympäristöön kohdentuneen maankäytön viranomaisohjaus oli kahden keskusviraston alaisen piiriorganisaation tehtäväkenttää ja osin päällekkäistä työtä. Oulun maanviljelysinsinööripiiri ja tie- ja vesirakennushallituksen Oulun piiri tekivät molemmat kuivatustöitä, joita kuului myös lääninagronomin toimenkuvaan. Lisäksi metsähallitus vastasi kruununmetsien hoidosta.

Varsin luonnollista oli, että virkakuntien välillä syntyi hankauksia, joten tehtävänjakoa tarkennettiin 1900-luvun alkuvuosien aikana. Vuoden 1902 heinäkuussa annetun vesioikeuslain mukaan läänin maaherra päätti, kuka viranomainen laati kuivatussuunnitelman, mutta seuraavana vuonna senaatti määräsi tarkemmat työnjakoperusteet. Kaikki maanviljelystä koskevat valmistelu- ja valvontatyöt kuuluivat maanviljelyshallitukselle ja kulkuteiden parantamista koskevat työt oli suoritettava tie- ja vesirakennusten ylihallituksessa. Käytännössä suurimmat kuivatustyömaat jäivät jälkimmäiselle virastolle, kun taas maanviljelysinsinöörit hoitivat pienempiä hankkeita.

Lääninagronomien esityksestä muodostettiin vuonna 1908 erityinen komitea selvittämään työnjakokysymystä maanviljelysinsinöörien ja agronomien välillä, mutta ratkaisu venyi 1920-luvulle saakka, jolloin perustettiin piiriagronomien virkakunta. Maanviljelyshallitus oli kuitenkin määrännyt saadakseen jonkinlaista järjestystä aikaan, että lääninagronomit hoitivat yksityisillä tiloilla olleet työt ja maanviljelysinsinöörit useampia osakkaita koskevat maanparannustoimintaa koskeneet työt.

Vesistöjen kuivatustöitä

Maatalouden kuivatustyöt olivat selvästi vähentyneet 1870-luvulla aikaisemmista vuosikymmenistä johtuen nimenomaan kehnoista tuloksista. Osaltaan into oli hiipunut myös valtion epäselvien avustusperiaatteiden vuoksi. Maanviljelysinsinöörien virkojen perustaminen oli yksi osoitus suhtautumisen muutoksesta myötämielisempään suuntaan 1880-luvulla yhtä lailla kuin koko maatalouden hallinnollisen järjestelmän uudistussuunnitelmat. Käytännön toimenpiteiden kannalta huomattava merkitys oli vuoden 1889 maaliskuussa annetuilla vesiperäisten maiden kuivatustöiden avustusohjesäännöillä, joissa määriteltiin tarkasti avustuksen saannin periaatteet ja ehdot. Valtio otti vastattavakseen aiempaa selvästi suuremman osuuden kustannuksista. Se näkyi 1890-luvulta lähtien kuivatuskohteiden lukumäärän jatkuvana kasvuna. Valtion keskeinen rooli kustannuksissa oli mahdollista aiempaa tarkempien selvitysten ja kannattavuuslaskelmien vuoksi. Tosin sanoen valtion rahoitusta ei ohjattu kannattamattomiin hankkeisiin.

Vuoden 1889 avustusohjesäännön mukaan oli tutkittava ensi sijassa lähellä kantatiluksia sijanneita vesiperäisiä niittyjä, rämeitä ja soita, jotka olisivat viljelyskelpoisia. Samalla vähenisi soilta ”henkivä” halla. Olennaista avustuksille oli myös se, että paikalliset asukkaat sitoutuivat osallistumaan hankkeeseen ja pitämään kaivetut kuivatusviemärit ja ojat kunnossa.

Vuonna 1889 luotu avustusohjesäännöstö ohjasi pääpiirteissään vedenjärjestely- ja kuivatustöitä toisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin saakka. Se oli keskeinen ympäristöön kohdistunut viranomaisohjauksen järjestelmä, jolla oli myös välittömät vaikutukset ympäristötoimenpiteissä. Maanparannustyöt, niin kuin vedenjärjestely- ja kuivatustöitä nimitettiin, ohjautuivat asutuille seuduille ja liki koskemattomat korpiseudut jäivät vähemmälle huomiolle. Se merkitsi vedenjärjestelytöiden keskittymistä maanviljelysinsinööripiireille 1900-luvun alkupuolelta lähtien.

Maankuivatustöissä olivat tie- ja vesirakennusten ylihallituksen hankkeet monin verroin suurempia kuin maanviljelysinsinöörien johdolla toteutetut työt. Niissä vuosien 1896–1905 aikana keskimääräinen hyötyala oli noin 196 hehtaaria hanketta kohden, kun tie- ja vesirakennusten puolella keskimääräinen hyötyala oli noin 1 182 hehtaaria kuivatustyötä kohden. Markkamääräisesti ero oli myös selvä.

Kustannukset olivat kuitenkin samaa luokkaa molemmissa organisaatioissa suhteessa tuotettuun hyötyalaan: valtion avustamat ja maanviljelysinsinöörien toteuttamat vedenjärjestely- ja kuivatustyöt maksoivat noin 76 markkaa hehtaaria kohden kun tie- ja vesirakennusten ylihallituksen työt maksoivat noin 84 markkaa hehtaarilta. Toimitusten luonteesta johtuen maanviljelysinsinöörien selvittämät ja toteuttamat hankkeet olivat kuitenkin huomattavasti tehokkaampia ja tuloksellisempia kuin naapurivirastossa. Vuoden 1905 jälkeen toimitusten määrä ja volyymi pyörähtivätkin päinvastaiseksi.

Kuivatukset maanviljelysinsinööripiireille

Maanviljelysinsinööripiirien organisaation paisuessa 1920-luvulla keskittyivät piiri-insinöörien tehtävät yhä enemmän valvontaan ja hallinnon hoitamiseen. Kasvava apulaisinsinöörien ja rakennusmestareiden virkakunnat hoitivat suunnittelu- ja työnjohtotyöt. Vuosien 1906–1940 aikana maanviljelysinsinööripiireissä tutkittiin ja suunniteltiin kaikkiaan yli 14 000 vedenjärjestely- ja kuivatustyötä, joista lähes puolet ajoittui 1930-luvulle. Hyötyala olisi ollut peräti 960 000 hehtaaria, joten kasvua vuosisadan alun tilanteeseen oli valtavasti. Samaan aikaan valtion avustuksella loppuun suoritettuja töitä oli hieman yli 3 500, jotka nekin suurelta osin ajoittuivat 1930-luvulle. Toteutunut hyötyalakin nousi 415 000 hehtaarin, joka oli mittava luku.

Se tarkoitti erityisesti kuivatushankkeiden osalta aikaisempaa pienempiä kohteita ja lähinnä suonkuivatuksia. Kehityksen havaitsee verrattaessa Oulun piiriä koko maahan. Kun vielä 1920-luvun alkupuolella oli koko Suomessa hankkeiden keskimääräinen hyötyala noin 242 hehtaaria ja Oulun piirissä jopa 337 hehtaaria, niin 1930-luvulla pinta-alat olivat pienentyneet koko Suomen osalta 80–100 hehtaarin välille mutta Oulun piirissä enää noin 70 hehtaariin. Syynä kehitykselle oli suurten järvenlaskuhankkeiden väheneminen.

Tie- ja vesirakennushallituksen suorittamien maankuivatus- ja vedenjärjestelytöiden lukumäärä laski olennaisesti 1910-luvulla, eikä sen painopistealue ollutkaan enää itsenäisyyden aikana vesirakentamisessa. Vuonna 1921 voimaanastunut uusi maantielaki sekä vuoden 1925 uusi johtosääntö siirsivät keskusviraston ja sen piirihallinnon toimenkuvaa tieliikenteen kehittämiseen, vaikka vesiväylien ja muiden kulkuväylien sekä vesistöjen järjestelytehtävät säilyivät yhä sen toiminnassa mukana.

Painopisteen siirtyminen pois vesistöistä aiheutti 1930-luvulla voimakkaan ristiriidan elinkeinoelämän ja maatalouden välillä, sillä maataloushallituksen ja maanviljelysinsinöörien ei katsottu pystyvän vastaamaan ajan talouden kehittämistarpeisiin ja varsinkaan voimatalouden vaatimuksiin. Taustalla oli myös vanha vesioikeuslaki ja sen synnyttämät hankaluudet.

Maatalouden hyötynäkökohdat

Töiden lukumäärä ja niissä saavutettu hyötyala jäi tie- ja vesirakennushallituksessa murto-osaan maanviljelysinsinööripiirien tekemistä töistä. Se tarkoitti ympäristön kannalta sitä, että asuttujen seutujen ulkopuolella olleet vesistöt ja suot eivät tulleet maanparannustöiden piiriin, koska tie- ja vesirakennushallituksen työkohteet eivät olleet sijoittuneet maatilojen välittömään yhteyteen. Kun TVH:n maankuivatus- ja vedenjärjestelytyöt kutistuivat lähes olemattomaksi, jäljelle jäivät maanviljelysinsinööripiirien maatalouden edistämishankkeet. Olennaista 1910- ja 1930-luvun aikana toteutetuissa maanparannustöissä on, että ne sijoittuivat pääasiassa asutuille maatalousalueille, ja siksi niiden toteuttamisessa korostuivat myös maatalouden hyötynäkökohdat eivätkä teollisuuden ja talouselämän tarpeet.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Kantanen 1989
  • Lähdeoja 1970
  • Maataloushallituksen kertomukset 1896–1905
  • Oulun maanviljelysinsinööripiirin vuosikertomukset ja toimitukset. Oulun vesipiirin arkisto. OMA.
  • Paavolainen 1984
  • Palmén 1903
  • Pohjoisen maanviljelysinsinööripiirin vuosikertomukset 1892 – 1902. Kansallisarkisto.
  • Turunen 1983
Julkaistu 15.7.2019 klo 13.39, päivitetty 15.7.2019 klo 13.44
Aihealue: