Hyppää sisältöön

Normittava lainsäädäntö

Jo vuosisatojen ajan on järjestäytyneessä yhteiskunnassa säädetty, säännelty, säännöstelty ja valvottu ihmisen ja ympäröivän luonnon vuorovaikutuksen edellytyksiä, puitteita ja mahdollisuuksia.

Ruotsin ajan lait

Ruotsin keskiaikaiset maanlait ja kuningas Kristofferin maanlaki vuodelta 1442 määräsivät ympäristön käytöstä. Esimerkiksi Kristofferin maanlain rakennuskaari käsitteli yksityiskohtaisesti rakentamista, peltojen ja niittyjen käyttöä, metsien hyödyntämistä ja vesien käyttöä.

Vastaavalla tavalla lainpykälät koottiin myös vuoden 1734 uuteen Ruotsin valtakunnan lakiin, jossa oli jo monia vesioikeudellisia säädöksiä. Myös metsänkäyttöä säädeltiin, ja esimerkiksi rauhoitetun yhteismaan käytöstä sai sakkorangaistuksen.

Merkittäviä olivat myös valtakunnan metsäasetukset, joita annettiin 1600-luvun puolivälin jälkeisistä ajoista lähtien. Niissä käsiteltiin myös vesiperäisten maiden käyttöä, ja esimerkiksi soiden kuivattaminen nähtiin mitä edistyksellisimpänä toimintana.

Autonomisen Suomen lainsäädäntötyö

Autonomian ajan Suomessa sekä lainsäädäntötyö että hallinnollinen kehitys oli suhteellisen vähäistä 1800-luvun jälkipuolelle saakka. Alueellinen maatalouden neuvontatyö oli kanavoitunut erilaisten seurojen tehtäväksi. Metsähallinnon organisoituminen 1850-luvulla johti tarkastuspiirien ja niiden alaisten hoitoalueiden perustamiseen. Vuonna 1860 muodostettiin tie- ja vesikulkulaitosten ylihallitus, jonka alaisuuteen tuli kuusi piiriä. Maatalouden ja varsinkin kuivatustoiminnan tarpeisiin perustettiin vuonna 1885 maanviljelysinsinöörien virat ja neljä vuotta myöhemmin maataloushallituksen alaisuuteen ensimmäinen maanviljelysinsinööripiiri.

Valtionhallinnon alueellinen organisoituminen oli siis huomattavan nopeaa 1800-luvun puolivälin jälkeisinä vuosikymmeninä.

Ympäristöä koskenut lainsäädäntötyö tuli 1800-luvulla hallinnollisen kehityksen perässä, sillä Ruotsin ajan määräykset olivat voimassa autonomian ajalla. Tie- ja vesikulkulaitoksen perustamisen yhteydessä vuonna 1860 annettiin asetus vesilaitosten perustamisesta ja vuonna 1868 asetus vesijohdoista.

Ensimmäinen merkittävä suoraan ympäristöön kohdentunut säädös oli heinäkuussa 1902 annettu vesioikeuslaki, johon oli koottu yhtenäisesti kaikki vesiasioita koskeneet määräykset. Sitä pyrittiin uudistamaan jo 1920-luvun lopulta lähtien erityisen vesioikeuskomitean avulla, mutta uuden vesilain antaminen venyi aina vuoteen 1961 saakka. Se astui voimaan seuraavan vuoden huhtikuussa.

Vesiensuojelun on nähty olleen Suomessa pioneerityötä ympäristönsuojelussa ja ennen kaikkea kaupunkien vapaaehtoisen vesiensuojelupolitiikan vuoksi.

Vesistötoimikunnasta ympäristölupavirasto

Vesioikeusasioita varten perustettiin vuonna 1934 erityinen tuomioistuinelin eli vesistötoimikunta. Pohjois-Suomea varten toimi oma vesistötoimikunta, jonka tehtävät jatkuivat toisen vesistötoimikunnan perustamisen myötä vuonna 1950.

Uuden vesilain seurauksena toimikunnat muutettiin vuonna 1962 vesioikeuksiksi, jotka tuomioistuinjärjestelmänä lakkautettiin vuonna 2000 ja vesioikeusasiat siirtyivät hallinnollisiin ympäristölupavirastoihin.

Kansallis- ja luonnonpuistot

Ympäristönhoidon kannalta merkittävä oli myös vuoden 1923 luonnonsuojelulaki, jossa passiivisen suojelun ohessa kiinnitettiin huomiota myös maisemanhoidon tehtäviin. Lain myötä perustettiin Suomeen ensimmäiset kansallis- ja luonnonpuistot valtionmaille, joskin ensimmäinen luonnonsuojelualue oli muodostettu jo vuonna 1916 Enontekiön Mallatuntunturin alueelle.

Eduskunta hyväksyi vuonna 1928 erityisen lain neljän kansallis- ja seitsemän luonnonpuiston perustamisesta, mutta maanomistuksesta nousseen kiistan vuoksi lain säätäminen venyi vuoteen 1938 saakka. Nimittäin Kuusamon ja Kuolajärven pitäjissä ei isoajakoa ollut vielä tuolloin tehty, joten maanomistussuhteet olivat epäselviä ja siten myös lain toimeenpano. Vuoden 1923 laki kumottiin vuonna 1996 hyväksytyllä uudella luonnonsuojelulailla.

Asutus- ja yhdyskuntarakentamisen lait

Unohtaa ei voida myöskään vuonna 1918 hyväksyttyä lakia vuokra-alueiden lunastamisesta eli niin sanottua torpparilakia sekä sitä seuranneita asutuslakeja 1920- ja 1930-luvulla. Niillä oli myös merkittävä vaikutus ympäristön käyttöön raivausten, kuivatusten ja rakentamisen vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 säädettiin siirtoväen ja rintamamiesten asuttamista varten maanhankintalaki. Voidaankin sanoa, että jälleenrakentamisaika venyi näiltä osin aina 1960-luvulle saakka.

Keskeinen ympäristöön vaikuttanut laki oli myös vuonna 1958 säädetty rakennuslaki, jolla säädeltiin alueidenkäyttöä erityisesti kaavoituksen avulla. Lain mukaan alueet oli kaavoitettava ja sen mukaisesti määrättävä erityyppisten alueiden järjestämisestä ja rakentamisesta. Tavoitteena oli estää järjestämättömän asutuksen syntyminen. Vuonna 1999 hyväksyttiin uusi maankäyttö- ja rakennuslaki, joka astui voimaan vuonna 2000 ja jonka uudistamistyö käynnistyi vuonna 2007.

Euroopan yhteisön parlamentin ja neuvoston lainsäädäntö ja direktiivit vaikuttivat myös yhdyskuntarakentamisen kannalta merkittävään vesihuoltolakiin, joka annettiin vuonna 2001. Se kumosi vanhan vesi- ja viemärilaitoksia koskeneen lain vuodelta 1977 ja jonka juuret ulottuivat 1860-luvun vesijohtoja ja vesilaitoksia koskeneeseen lakiin. Kunnille tuli velvollisuus laatia vesihuollon kehittämissuunnitelmat. Laissa tarkoitettiin vesihuollolla vedenhankintaa ja viemäröintiä eli jätevesien poisjohtamista ja käsittelyä. Lain mukaan viemäröinti tuli saattaa ympäristönsuojelun kannalta asianmukaiseen kuntoon ja taata moitteeton ihmisille tarkoitetun talousveden saanti. Vesihuoltolaitosten tuli huolehtia yhdyskuntien vesihuollosta yhteistyössä kuntien kanssa, mutta kehittämissuunnitelmia laadittaessa laki velvoitti kunnat myös yhteistyöhön muiden kuntien kanssa. Laki määräsi keskeiseksi valvontaviranomaiseksi alueelliset ympäristökeskukset, mutta myös kuntien terveyden- ja ympäristönsuojeluviranomaisten tehtävänä oli valvoa lain noudattamista.

Muita ympäristövaikutusten kannalta merkittäviä lainsäädännöllisiä määräyksiä rakennus- ja vesilainsäädännön ohessa sisältyi terveydenhoitolainsäädäntöön, jossa olivat keskeisiä erityisesti vuoden 1965 terveydenhoitolaki ja sen seuraajana terveydensuojelulaki 1995 sekä meluntorjuntalaki 1987. Syytä on myös mainita kaivostoiminnan harjoittamista säätelevä kaivoslaki vuodelta 1965, muinaismuistolaki vuodelta 1963, jätehuoltolaki 1978, maa-aineslaki 1981, ilmansuojelulaki vuodelta 1982, kemikaalilaki 1989 ja jätelaki 1993.

Kaivoslaki ja vuoden 1987 koskiensuojelulaki

Kaivoslaki on esimerkki ympäristökysymysten merkityksen kasvusta lainkäytössä ja siten ympäristöä ohjaavana järjestelmänä. Vuoden 1965 lain uudistustyö oli käynnissä 2000-luvulla, ja toiminnan ja maankäytön edellytysten tarkistamisen lisäksi keskeinen uudistamistarve oli ympäristötekijöiden aiempaa parempi huomioonottaminen maa-ainesten louhinnassa.

Kaivannaisteollisuuden toimintaa ohjasivat kaivoslain lisäksi useat muut lait ja säädökset, joita voidaan luonnehtia toiminnan näkökulmasta sektorilaeiksi, mutta ongelmana koettiin kokonaislain puute. Muun muassa kaivannaistoiminnan maisemansuojelukysymykset olivat jääneet pimentoon pirstaleisessa lainsäädännössä.

Vuonna 1987 eduskunnassa säädettiin kiivaiden keskustelujen jälkeen uusien voimalaitosten rakentamisen kannalta tärkeä koskiensuojelulaki. Siinä lueteltiin 53 eri vesistöä tai vesistön osaa, joissa vesivoiman rakentaminen kiellettiin. Niistä 20 sijaitsi Pohjois-Suomessa, muun muassa Kiiminkijoki ja Iijoen keski- ja yläosat sekä Kuusamon vesistöt. Vuonna 1983 oli annettu jo Ounasjoen erityissuojelusta oma lakinsa. Pohjoisimman Suomen kannalta merkittävä säädös oli myös vuonna 1991 säädetty erämaalaki, jolla pyrittiin säilyttämään suurten tunturi- ja metsäalueiden luonto- ja kulttuuriarvoja. Erämaa-alueet sijaitsevat Lapissa.

Laki ympäristövaikutusten arvioinnista

Ympäristöön kohdistuneiden toimenpiteiden ennakoinnin kannalta keskeinen säädös oli laki ympäristövaikutusten arviointimenettelystä vuodelta 1994, eli YVA-laki, jonka tavoitteeksi määriteltiin ympäristövaikutusten arviointimenettelyn edistäminen ja ympäristövaikutusten yhtenäinen huomioon ottaminen suunnittelussa ja päätöksenteossa. Lain myötä tavoiteltiin myös kansalaisten osallistumismahdollisuuksien lisäämistä ympäristökysymyksissä.

Ympäristönkäyttöä ohjaavana järjestelmänä YVA oli ensimmäisen vuosikymmenen toiminta-aikanaan osoittautunut kohtuullisen toimivaksi, varsinkin suurissa vaikuttavissa hankkeissa, ja tarjonnut ympäristöviranomaisille keinon valvoa ja ohjata hankesuunnitelmien toteuttamista ympäristön osalta.

Merkittävää oli myös mahdollisuus ristiriitojen ennaltaehkäisemiseen ja sovittelemiseen, jota ei käytännössä vielä 1970- tai 1980-luvulla kyetty operoimaan. Toimijat eivät tunteneet aktiivista suojelua eikä niihin asioihin ollut tarvinnut juurikaan paneutua. YVA-menettely tehosti ympäristönsuojelun lisäksi myös luonnonsuojelullista viranomaishallinnointia.

Luonnon- ja ympäristönsuojelulainsäädäntö

Moderniin ympäristönhoitoon ovat vaikuttaneet pitkälti myös Euroopan Unionin politiikka ja direktiivit, joihin Suomi sitoutui liittyessään EU:n jäseneksi vuonna 1995. Euroopan unionin lainsäädäntöohjeilla on ollut ratkaiseva vaikutus erityisesti suojeluohjelmien toteuttamisessa, joista yksi keskeinen oli Natura 2000 -verkoston muodostaminen luontodirektiivissä mainittujen luontotyyppien ja elinympäristöjen suojelemiseksi.

Vuonna 2000 voimaanpantiin eduskunnan päätöksellä erityinen ympäristönsuojelulainsäädäntö, jonka alle koottiin 26 erilaista ympäristöä koskevaa lakia. Vuonna 2001 annetun vesihuoltolain jälkeen toinen uusi vesienhoidon järjestämistä koskeva laki annettiin vuonna 2004. Sen tarkoituksena on säädellä vesienhoitoa, siihen liittyvää selvitystyötä, yhteistoimintaa ja myös kansainvälistä yhteistyötä. Vesienhoidossa tuli lain mukaan ottaa huomioon vesien laatu, riittävyys ja kestävä käyttö mutta myös niiden virkistyskäyttö ja vesiekosysteemien suojelu.

Kaiken kaikkiaan ympäristönkäyttöä normittava lainsäädäntö oli 2000-luvulla laaja kokonaisuus, joka osaltaan kuvaa ympäristökysymysten merkityksen kasvua.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Joutsamo 2008
  • Komiteanmietintö 1982:46
  • Kristoffer kuninkaan maanlaki: Rakennoxen kaari 39
  • Suomen tasavallassa voimassa olevat osat 1734 vuoden Ruotsin valtakunnan lakia (1934)
  • www.finlex.fi/fi/laki
Julkaistu 30.9.2019 klo 9.50, päivitetty 30.9.2019 klo 9.48
Aihealue: