Maanviljelysinsinöörit

Kuivatustöiden heikko hyötysuhde

Vuoden 1883 maatalousjärjestöjen kokouksessa Helsingissä käsiteltiin lukuisia maatalouden edistämiseen liittyneitä kysymyksiä, joista yksi oli maatalouden keskusviraston perustamisasia. Myös muita teemoja nousi esille. Varsinkin kuivatustöissä saavutetut tulokset herättivät maatalouden johtohenkilöiden keskuudessa tyytymättömyyttä, eikä lääninagronomien ja tie- ja vesikulkulaitosten insinöörien ammattitaidon ja ajan katsottu riittävän vedenjärjestely- ja kuivatustöiden johtamiseen. Vuonna 1867 tehdyn selvityksen mukaan järvenlaskuista vain 27 prosenttia oli antanut tyydyttävän tuloksen ja 40 prosentissa saavutettu hyöty oli hädin tuskin peittänyt kustannukset. Peräti kolmasosa kuivatustöistä oli kannattamattomia eivätkä siksi vastanneet tarkoitustaan.

Kokouksessa todettiinkin, että maankaivutyö olisi täytynyt suorittaa järjestelmällisemmin, alueiden viljelyskelpoisuus olisi pitänyt tutkia huolellisesti, myös hydrografisesti, töiden kannattavuus ja kustannusten jakaantuminen eri osapuolille laskea tarkasti sekä maa-alat kartoittaa ja mitata etukäteen. Sen jälkeen kun kaikki nämä valmistelutyöt olisi tehty, valtion kustannuksella olisi perattu joet ja kaivettu kuivatusväylät. Ratkaisuna epäkohtiin nähtiin kokonaan uuden ammattikunnan, maanviljelysinsinöörien virkojen luominen. Heillä olisi tullut olla insinöörin pätevyys ja syvällinen ymmärrys maanviljelyksestä.

Kolmen maanviljelysinsinöörin viran perustaminen

Helsingin kokouksen näkemykset saivat vastakaikua senaatissa, joka päätti vuonna 1884 esittää kolmen maanviljelysinsinöörin viran perustamista erityisten vuotuisten stipendien avulla. Ne julistettiin haettavaksi vuoden 1885 alusta, mutta itse virat perustettiin hieman myöhemmin 19. marraskuuta 1885 keisarillisella asetuksella.

Viisi vuotta virkojen perustamisen jälkeen huhtikuussa 1890 maanviljelysinsinööreille annettiin ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Johtosääntö”, joka oli julkiluettava saarnastuolista. Maanviljelysinsinöörin tehtäviksi määrättiin tutkimus- ja suunnittelutyöt, jotka liittyivät:

  • vesiperäisten maiden kuivatukseen
  • järvien laskemiseen
  • koskien perkaamiseen
  • ”töyräillä piirittämiseen” eli pengerryksiin
  • kastelemiseen ja vesijohtoihin maanviljelyksen tarvetta varten.

Insinöörin tuli myös antaa lausuntoja kyseisiin töihin liittyneistä hankkeista, ja jos ”aika sitä myöntää”, täytyi hänen toimia töiden johtajana.

Vedenlaskuhankkeiden toimituksissa maanviljelysinsinöörin tuli ulottaa tutkimukset lähinnä alempana olleeseen isompaan vesijaksoon tai järveen ja selvitettävä ylin ja alin sekä toimituksen aikainen vedenkorkeus. Tällöin hän pystyi myös määrittämään kuinka paljon vettä oli johdettu pois. Kuivatettavien järvien pohjan laatu oli myös tutkittava yhtä lailla kuin vesiperäisten maiden kuivattamisessa oli selvitettävä pohjan laatu, korkeussuhteet, kasvullisuus ja multakerroksen syvyys. Pengerrystöissä oli laadittava selvitykset, millä tavoin vedenpintaa nostettaisiin. Ojitushankkeissa insinöörin oli tehtävä kartoitukset viemäriojien tarpeellisesta viettävyydestä, korkeussuhteista, minkälaisen vesimäärän ojat pystyivät johtamaan ja minkälainen oli maanlaatu.

Tavoitteena maatalouden edistäminen

Ympäristöhistorian näkökulmasta selvää on, että tavoitteena oli voittaa vesirakentamisen keinoin asuttujen alueiden luonnonolot ja kohentaa väestön perin takapajuisiksi koettuja elinolosuhteita. Nimensä mukaisesti insinöörien tehtäväkenttä oli maataloudessa.

Merkittävää ympäristön kannalta on myös, että tehtävien yksi keskeinen osa-alue oli vaikutusten kartoittaminen nimenomaan ennakolta tehtävien tutkimusten avulla. Toimitustyöt eivät siten saaneet olla ”summamutikassa” toteutettuja niin kuin aikaisemmin vesistöihin kohdistuneet toimenpiteet olivat pääasiassa olleet. Toki koskenperkausjohtokunnan ja tie- ja vesikulkulaitosten ylihallituksen työt olivat olleet suunnitelmallisia, mutta ne tähtäsivät lähinnä liikenteellisten olojen parantamiseen eikä toimien seurausvaikutuksia tutkittu. Vesistötoimenpiteiden ja kuivatusten vaikutukset nähtiin vasta sitten kun ne olivat peruuttamattomasti tehty. Nyt maanviljelysinsinöörin tuli muun muassa laatia selvitystöistään kirjallinen ”mietintö”, jossa hänen tuli arvioida aiotun hankkeen toteuttamiskelpoisuutta ja hyväksyä tai hylätä se.

Se oli valtiovallan normiohjausta 1800-luvun lopulla. Ikään kuin ”kantapään kautta” epäonnistumisten myötä päädyttiin uudenlaisiin toimintamuotoihin ja ohjausjärjestelmiin.

Merkityksellisintä toimituksessa oli tosin saatavan hyödyn suhde kustannuksiin eivätkä ympäristöarvot, mutta toisaalta selvitysten ja tutkimusten avulla pystyttiin ehkäisemään liian voimalliset toimenpiteet ja yleensä turhat järvenlaskut tai kuivatustyöt – välillisiä ympäristöarvoja nekin. Siksi 1800-luvun jälkipuolen maanviljelysinsinöörien tehtävänmäärittelyt olivat modernin ympäristöajattelun näkökulmasta melkeinpä käänteentekeviä, joskin ne liittyivät yhtäältä laajempiin maatalouden uudenaikaistamistavoitteisiin. Tutkimus ja koulutus olivat niissä tärkeitä tekijöitä. Toisaalta nekin olivat osa koko yhteiskunnan 1800-luvun loppupuolen muutoksista, joissa muun muassa kaikki väestökerrokset tavoittava koulujärjestelmä ja järjestö- ja seuratyö nähtiin kansakuntaa edistävinä voimavaroina.

Ensimmäiset maanviljelysinsinöörit

Maanviljelysinsinöörien virat perustettiin vuonna 1885, mutta tehtävien mukaiset vaatimukset täyttävät henkilöt oli ensin koulutettava. Virat oli täytettävä vasta sen jälkeen, kun päteviä henkilöitä olisi valmistunut insinööriksi. Kouluttautuminen oli vaativaa, sillä viran pätevyyteen vaadittiin insinööritutkinto Polyteknillisessä opistossa tai maanmittausinsinöörin tutkinto sekä kaksivuotinen ylempi tutkinto Mustialan opistossa. Maanviljelysinsinööri oli siten käytännössä sekä vesitekniikan insinööri että agronomi. Lisäksi vielä ennen pätevöitymistä oli auskultoitava yli kolme vuotta maanmittarin, piiri-insinöörin ja lääninagronomin tehtäviä seuraten. Vasta vuonna 1909 muodostettiin teknillisen korkeakoulun rakennusinsinööriosastolle oma maanviljelystekniikan opintosuunta.

Ensimmäinen viran vaatimukset täyttänyt insinööri oli Bengt Lille, joka myös nimitettiin ensimmäiseen maanviljelysinsinöörin virkaan 1. maaliskuuta 1889. Hänen toimipaikakseen määrättiin Oulu, josta käsin hän vajaan kahden vuoden ajan hoiti virkaansa. Huomattavaa on, että hänet määrättiin nimenomaan pohjoisen piirin insinööriksi, joten senaatissa katsottiin Pohjanmaan maatalousolojen edistämistyö ensisijaiseksi tehtäväksi Suomessa. Pohjoisen piiristä käytettiin myös nimitystä Vaasan ja Oulun läänin maanviljelysinsinööripiiri. Lille ei kuitenkaan ehtinyt toimia pitkään Pohjanmaalla, sillä hänet nimitettiin helmikuussa 1891 läntisen piirin maanviljelysinsinööriksi. Varsin pian Lillen jälkeen saavuttivat myös kaksi muuta insinööriä pätevyyden virkoihin, G. I. von Fieandt ja A. W. G. Neovius.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus maanviljelysinsinöörin-wirkain asettamisesta 19.11.1885. Asetuskokoelma N:o 25/1885.
  • Keisarillisen Majesteetin Armollinen Johtosääntö Maanviljelys-insinööreille Suomessa 17.4.1890. Asetuskokoelma N:o 12/1890.
  • Paasilahti 1939
  • Paavolainen 1989
Julkaistu 12.8.2019 klo 12.44, päivitetty 12.8.2019 klo 12.44
Aihealue: