Hyppää sisältöön

Maailmanlaajuiset ohjausjärjestelmät

Kansalaisaktivismin herääminen

Maailmanlaajuinen huoli ympäristön tilasta oli 1960-luvun ilmiö. Kansalaisaktivismin herääminen liittyi aikakauden yleiseen ilmapiiriin, jossa suurvaltapoliittiset vastakkainasettelut ja sotilaalliset konfliktit herättivät laajalti huolta, poliittinen radikalismi sai kannatusta, taloudelliset intressit vaikuttivat hyvinvoinnin kasvaessa suoraan kansalaisten asemaan ja nuoriso kyseenalaisti yhteiskunnan perustekijöitä.

Olennainen vaikutin oli tiedonvälityksellä ja varsinkin televisiolla, josta jokaisella oli mahdollisuus seurata reaaliajassa maailman tapahtumia – myös ympäristöön kohdistuneita toimenpiteitä ja ympäristökatastrofeja.

Huolen jälkeen varsinaisesti 1970-luvun alkupuoli oli ympäristökysymysten käytännön toiminnan käännekohta erityisesti läntisissä teollisuusvaltioissa.

Tukholman konferenssi

Yksi merkittävä taite oli poliittisella sektorilla Yhdistyneitten Kansakuntien vuonna 1972 järjestämä Tukholman konferenssi, jossa oli edustajia 114 eri maasta ja toimittajiakin yli 1 000. Mukana oli myös noin 500 kansalaisjärjestön edustajaa.

Perushavainto konferenssissa oli, että länsimaissa virinnyt kiinnostus ympäristöasioihin ei koskettanut sosialistisia maita eikä kehitysmaita, vaikka tavoitteena oli ensimmäisen kerran saada myös kehitysmaat mukaan ratkomaan ympäristökysymyksiä. Sosialistiset maat jättäytyivät Neuvostoliiton johdolla kokonaan pois Tukholmasta, sillä ne katsoivat saastumisen olevan seurausta kapitalismista, eikä sosialistissa maissa siksi ollut myöskään minkäänlaisia ympäristöongelmia.

Vastakkainasettelu syntyi myös pohjoisen ja etelän maiden välillä. Kehitysmaiden ongelmia ei tuolloin koettu suoranaisesti ympäristöön liittyneiksi, vaan vakavampia vitsauksia nähtiin köyhyydessä, sairauksissa, nälänhädässä ja luonnonkatastrofeissa. Kehitysmaiden edustajien mukaan ratkaisuna heidän ongelmiinsa oli samanlaisen taloudellisen kasvun turvaaminen kuin mitä teollisuusmailla oli ollut eikä kasvun rajoittaminen ympäristökysymysten vuoksi. Sen sijaan pohjoisten valtioiden tavoitteena oli nimenomaan rajoittaa väestönkasvua, luonnonvarojen käyttöä ja merien saastumista.

Tukholman konferenssin tulokset jäivät suhteellisen laihoiksi moninaisten intressikiistojen vuoksi, vaikka tuolloin laadittiin 26 periaatetta sisältänyt julistus sekä toimintasuunnitelma, jossa annettiin 109 suositusta liittyen lajien suojeluun, saastumiseen ja kehitysmaapolitiikkaan. Yksi Tukholman konferenssin tavoite oli luoda YK:n puitteisiin sellainen mekanismi, joka olisi hoitanut kansainvälisiä ympäristökysymyksiä.

Globaalien ympäristöongelmien ratkaiseminen

Vähäisistä tuloksista huolimatta Tukholman konferenssilla oli merkittäviä seurauksia. Yhdistyneissä Kansakunnissa käynnistyi vuonna 1975 ympäristöyhteistyö rajat ylittävää saastumista vastaan. Kansainvälisiä ympäristösopimuksia solmittiin koskien muun muassa ilmakehää, merien saastumista ja villieläinten suojelua. Myös ensimmäiset ilmaston saastumista rajoittavat neuvottelut käynnistyivät 1970-luvun lopulla. Työ jatkui 1980-luvulla, jolloin keskustelun kohteeksi nousivat globaalit ympäristöongelmat: ilmastonmuutos, otsonikato, metsien hävittäminen ja kuivuudet.

Keskeinen suunnannäyttäjä maailmanlaajuisessa ympäristöasioiden hoidossa oli YK:n asettama ja norjalaisen Gro Harlem Brundtlandin johtama ympäristön ja kehityksen maailmankomissio eli niin sanottu Brundtlandin komissio, joka aloitti toimintansa vuonna 1983 ja julkaisi vuonna 1987 raportin Our Common Future. Se julkaistiin myös suomen kielelläYhteinen tulevaisuutemme”.

Brundtlandin komissiolle ryhdyttiin valmistelemaan jatkoa vuonna 1988, jolloin tehtiin periaatepäätös Yhdistyneitten Kansakuntien ympäristö- ja kehityskonferenssin (UNCED) järjestämisestä. Neljän virallisen valmistelukokouksen jälkeen varsinainen konferenssi kokoontui lopulta kesäkuussa 1992 Rio de Janeiroon, jossa neuvoteltiin jo etukäteen tehtyjen laajojen selvitysten pohjalta Rion julistus ja siihen liittynyt toimintaohjelma Agenda 21. Siitä tuli keskeinen vaikuttava tekijä 1990-luvun kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan.

Rion ilmastosopimusta täydennettiin vuonna 1997 Kioton pöytäkirjassa eli ilmastosopimuksessa, joka astui voimaan vuonna 2005.

Kansainvälisten konferenssien merkitys

Kansainvälisten konferenssien ja sopimusten ongelmina olivat ”tyhjät puheet” ja erilaiset toisilleen vastakkaiset intressit, pohjoisen ja etelän välinen ristiriita sekä neuvottelujen tehottomuus suhteessa ongelmiin. Kansainvälinen oikeudellinen järjestelmä oli myös kohtalaisen voimaton sopimusten noudattamiseen liittyvässä valvonnassa. Valtiolla oli suvereeni oikeus käyttää luonnonvarojaan parhaakseen katsomalla tavalla mutta samalla kuitenkin vastuu ympäristöasioissa.

Toisaalta kansainvälisten suurten konferenssien myönteisinä vaikutuksina olivat yleisen tietoisuuden lisääntyminen ympäristöasioissa ja valtioiden välisten jännitteiden väheneminen, jolloin myös mahdollisuudet konkreettiseen yhteistyöhön kasvoivat.

Yhtenä keinona kansainvälisyyden rinnalla oli nähty paikallistason toiminta, ”ruohonjuuritason” ympäristön hallinta ja ympäristöongelmien ratkaiseminen aluetasolla.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Joutsamo 2008
  • Stranius 2000
  • Susskind 1994
  • Tennberg 2000
  • www.ymparisto.fi > Ympäristönsuojelu > Ilmastonmuutoksen hillitseminen
  • Yhteinen tulevaisuutemme 1988
Julkaistu 22.1.2014 klo 9.50, päivitetty 30.9.2019 klo 10.35
Aihealue: