Hallinto ja lainsäädäntö

Maaherra Määttä (oik.), piiri-insinööri Polvinen, ministeri Miettunen, ylijohtaja Perttula ja piirirakennusmestari Heikkinen kävivät tarkastamassa Merijärven tulvapenkereen vuonna 1954.
Maaherra Määttä (oik.), piiri-insinööri Polvinen, ministeri Miettunen, ylijohtaja Perttula ja piirirakennusmestari Heikkinen kävivät tarkastamassa Merijärven tulvapenkereen vuonna 1954.

Keskeinen ympäristöön vaikuttanut elinkeino on ollut maatalous, jonka ohjaavana tekijänä on ollut 1800-luvun kuluessa vähitellen muotoutunut valtion ja läänin hallinto-organisaatio. Maatalouden tarpeet ovat ohjanneet maankäyttöä ja ympäristön muokkaamista niin kauan kuin kaskimaita on poltettu, viljapeltoja raivattu ja kynnetty, karjanhoitoa on harjoitettu ja särvintä on nostettu vesistöistä. Vedenjärjestelyt ja niiden vaikutukset opittiin tuntemaan varhaisessa vaiheessa tulvittamisineen ja kuivattamisineen. Viitteitä myös varhaisista suonkuivatuksista viljelystarkoituksiin on jo keskiajalta 1300-luvun Lounais-Suomesta. Suomaiden hyödyntäminen oli kuitenkin polttoviljelyä, kydöttämistä, jossa maata poltettiin niin kauan kuin se suinkin jaksoi antaa viljasatoa. Menetelmä oli tuhoisia maaperälle, mutta silti kytöviljelyä harjoitettiin yhä vielä 1800-luvulla.

Vuonna 1661 kuivatti Pohjanmaan sydänmailla Isossakyrössä pappismies Isak Brenner pappilan lähellä olleen suuren suon. Kokeilu oli onnistunut ja se sai pian seuraajia eri puolilla Etelä-Pohjanmaata. Vesistöjen kuivatustyöt käynnistyivät laajamittaisina ympäri Suomea 1700-luvun loppupuolella.

Varsinkin 1700-luvulla hyödyn ja valistuksen aikana kaikenlaiset maatalouden parantamiseen tähdänneet kokeilut olivat Ruotsin valtakunnassa suosiossa ja saivat myös valtiovallan tuen viljaomavaraisuuden nimissä. Maatalouden edistäminen oli kuitenkin viljelyalan laajentamista ja karjaluvun kasvattamista, eikä laadullisiin seikkoihin niinkään kiinnitetty huomioita. Varsinaisten maatalouden edistämiseen ja valistustyöhön erikoistuneiden talousseurojen perustaminen venyi 1700-luvun lopulle.

Suomen siirtyminen autonomiseksi suuriruhtinaanmaaksi vuonna 1809 merkitsi oman keskusvirastojärjestelmän vähittäistä muotoutumista. Aikaisemmin Ruotsin keskushallintoon ohjautuneet varat jäivät 1800-luvun alkuvuosista lähtien Suomeen. Se merkitsi myös keskusvallan mahdollisuuksia tarttua monien elinkeinoelämän osa-alueiden kehittämistyöhön. Talouselämän, maatalouden ja orastavan teollisuustoiminnan lisäksi yhteiskunnan toiminnoille välttämättömän infrastruktuurin rakentamiselle olivat 1800-luvulla huomattavasti paremmat edellytykset kuin edellisvuosisadalla. Vesistöjä perattiin ja rakennettiin paitsi maatalouden hyväksi myös liikenteen, tavarankuljetusten ja ylipäänsä kulkuyhteyksien helpottamiseksi. Keskeisin rakentamiskohde oli koko maan mittakaavassa Saimaan kanava. Vastaavasti myös maanteitä ryhdyttiin rakentamaan Pohjois-Suomeen, tosin suurelta osin hätäaputöinä.

Suomen keskushallinnon järjestäminen oli omaperäinen sovellus sekä Ruotsin vallan aikaisesta että Venäjän hallintotraditiosta. Toisaalta keskushallinnon kehitys ja virkamiehistön lukumäärän nopea kasvu 1800-luvun puolivälin jälkeen heijastaa oppia keskitetystä valtiovallasta, jonka kontrollissa oli myös aluehallinto. Lääninhallinnon rinnalle kehittyikin 1800-luvun loppupuolella keskusvirastojen alainen piirihallinto.

Vuonna 1860 keskushallinnossa oli noin 4 700 virkamiestä, vuonna 1890 heitä oli jo 11 100 ja vuonna 1914 noin 27 000 henkilöä.

Yksi merkittävä hallinnonala oli vuonna 1859 perustettu metsähallitus, jonka valvontaan tuli valtava valtion metsäomaisuus, kansallisvarallisuus, jonka taloudellinen hyödyntäminen käynnistyi voimaperäisesti 1800-luvun puolivälin jälkeen. Se tarkoitti myös ympäristön kannalta voimakkaita toimenpiteitä sekä teollisuuden että metsänkäytön osalta. Maatalouden kannalta merkittävää oli oman keskushallinnon syntyminen eli maanviljelyshallituksen perustaminen vuonna 1892. Jo kolme vuotta aikaisemmin oli perustettu uudet aluehallinnolliset virat, maanviljelysinsinöörien virat, jotka tulivat osaltaan suunnittelemaan, edistämään ja valvomaan kuivatus- ja vesistöhankkeita.

Keskusvirastojen työnjako oli vielä 1800-luvun lopulla varsin epämääräisesti määritelty ja osittain päällekkäistä, vaikka esimerkiksi maanviljelyn kuivatustoimintaa varten oli tuolloin perustettu oma ammattikuntansa. Epämääräisyys johti väistämättä myös vähitellen tietynasteisiin hallinnollisiin ongelmiin.

Maanviljelysinsinööripiireistä kehittyivät vesipiirit ja sittemmin vesi- ja ympäristöpiirit. Niiden perustalle muodostettiin yhdessä lääninhallituksesta irrotettujen ympäristö- ja kaavoitusasioiden kanssa vuonna 1995 ympäristökeskukset. Ne siirtyivät vuonna 2010 osaksi elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia eli ELY-keskuksia niiden ympäristö- ja luonnonvarat -vastuualueena.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Förordning angående inrättande i Senaten för Finland af en Expedition för jordbruket och allmänna arbeten. Asetuskokoelma n:o 19/1860
  • Mauranen 1999
Julkaistu 15.7.2019 klo 13.29, päivitetty 15.7.2019 klo 13.31
Aihealue: