Uhkat ja uhanalaistumisen syyt

Suomen soiden käyttöhistoria ulottuu satojen vuosien taakse. Alkuperäinen biologinen suoala on ollut noin 10,4 miljoonaa hehtaaria. Osa soiden käyttömuodoista, kuten pellonraivaus, turpeenotto, vesirakentaminen sekä metsäojitettujen ohutturpeisten soiden muuttuminen kivennäismaiksi, on hävittänyt ojittamattomien ja ojitettujen soiden kokonaisalasta lähes 1,7 miljoonaa hehtaaria. Luonnonvarakeskuksen Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) mukaan nykyinen ojittamattomien ja ojitettujen soiden kokonaisala on 8,7 miljoonaa hehtaaria, joista ojittamatonta suota on noin 4,1 miljoonaa hehtaaria.

Ojitus maankuivatusta varten on muuttanut suoluontoamme kaikkein eniten. Suurin osa ojituksista on metsäojituksia puuntuotannon lisäämiseksi. Suunnitelmallinen soiden ojitus metsänkasvatusta varten käynnistyi viime vuosisadan alkupuolella. Erityisesti 1960-luvun loppupuoli ja 1970-luku olivat metsäojituksen kiivainta aikaa, mutta uudisojitus jatkui vielä 1990-luvulle asti. Nykyisin ojituksen painopiste on kunnostusojituksissa.

Saman ikäisten kuusien valtaama metsä, jonka keskellä menee oja.
Ojitus on muuttanut suon turvekankaaksi. © Kuva: Hannu Nousiainen.

Ojittamattomien puustoisten soiden hakkuut ja maanmuokkaukset uudistamisen yhteydessä heikentävät suoluontotyyppien laatua. Metsätaloustoimia on tehty yleisesti suoyhdistymien puustoisilla reunaosilla sekä suon ja kivennäismaan vaihettumisvyöhykkeillä, ja monet pienialaiset paikalliset suoyhdistymät on käsitelty osana suurempia metsätalouskuvioita.

Tiheästi kuusivaltainen varpukorpi.
Varpukorvet ovat uhanalaistuneet etenkin metsäojitusten ja hakkuiden seurauksena. © Kuva: Seppo Tuominen.

Valuma-alueen maankäytön etävaikutukset kuivattavat ojittamattomiakin soita ja aiheuttavat muutoksia vesi- ja ravinnetalouteen ja sitä kautta kasvillisuuteen. Viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että ympäröivien alueiden vanhojen ojitusten ja kunnostusojitusten etävaikutukset heikentävät kaikkein märimpien, rimpisten soiden tilaa vakavammin kuin mitä vielä kymmenen vuotta sitten arvioitiin.

Laaja metsien reunustama suo, jonka keskellä useita suolampia ja pieniä kitukasvuisia mäntyjä.
Aapasoiden märät, rimpiset osat kuivahtavat herkästi ympäröivien ojitusten ja muun maankäytön etävaikutusten seurauksena. © Kuva: Tapio Lindholm.

Pellonraivaus on ollut yksi merkittävimmistä suoluontoa muuttaneista tekijöistä aina 1600-luvulta lähtien. Viljelykäyttö on kohdistunut erityisesti lettoihin, reheviin korpiin ja muihin reheviin soihin. Kuitenkin myös karuja soita on hyödynnetty viljelyyn. Esimerkiksi Pohjanmaalla karuja rahkaisia soita raivattiin ja viljeltiin käyttäen polttotekniikkaa, niin sanottua kydötystä. Toisen maailmansodan jälkeen raivattiin asutustoiminnan yhteydessä kymmeniä tuhansia hehtaareja peltoja viljelykelpoisille soille Itä- ja Pohjois-Suomen lettoalueilla. Turvemaiden pellonraivaus väheni välillä selvästi, mutta tällä vuosituhannella turvepeltojen raivaus on uudelleen yleistynyt muun muassa karjatilojen tuottaman lannan sijoituskohteeksi.

Toisin kuin pellonraivaus, perinteiseen karjatalouteen liittynyt niitto ja laidunnus eivät tuhonneet suoekosysteemiä. Merkittävää osaa Suomen soista, erityisesti nevoista ja letoista on jossain vaiheessa laidunnettu ja niitetty. Niitto ja laidunnus ovat vaikuttaneet suokasvillisuuden monimuotoisuuteen myönteisesti, sillä avoimuuden lisääntyminen ja sammalpeitteen rikkoutumien ovat mahdollistaneet kilpailukyvyltään heikompienkin suolajien menestymisen. Perinteisen niiton ja laidunnuksen loppuminen on aiheuttanut umpeenkasvua etenkin Etelä-Suomen jäljellä olevilla pienialaisilla letoilla ja tätä kehitystä edistää osaltaan myös ympäröivän maankäytön aiheuttamat vesitalouden muutokset.

Metsän reunustama vanha suoniitty, jonka reunassa vanha ja pieni hirsirunkoinen heinälato.
Vanhaa suoniittyä Pallastunturilla. © Kuva: Hannu Nousiainen.

Turpeen käyttö oli ennen 1950-lukua pääasiassa pienimuotoista paikallista kotitarvekäyttöä. Kuiviketurpeen nosto ei juuri vaikuttanut soiden vesitalouteen, osin se jopa loi karuille suoyhdistymille ohutturpeisempia laikkuja, joista vaateliaammat kasvilajit löysivät kasvupaikkoja. Teollinen turpeenotto kasvoi nykyisiin mittasuhteisiin 1970-luvun energiakriisin myötä. Energiakäytön ohella turvetta korjataan kasvu- ja ympäristöturpeeksi. Turpeenottoon on käytetty yli 100 000 hehtaaria suota. Nykyisin turpeenoton sijoittamista ohjataan aikaisempaa tarkemmin ympäristönsuojelulainsäädännöllä.

Hakattu ja ojitettu suo turpeenottoa varten.
Turpeenottoon ojitettua suota. © Kuva: Juha-Pekka Hotanen.

Kaivostoiminta on kasvava uhka etenkin Keski-Lapin aapasoille ja letoille. Esimerkiksi edustavia koivulettoja esiintyy Lapin vihreäkivivyöhykkeen aapasoilla alueilla, jotka kiinnostavat myös kaivosteollisuutta. Viime vuosina on herännyt myös kiinnostusta hyödyntää rahkasammalia kaupallisiin tarkoituksiin, kuten kasvualustaksi. Näiden toimintojen laajuus, sijainti ja sääntely ratkaisevat niistä suoluonnolle koituvien vaikutusten vakavuuden.

Ilmaston lämpenemisen arvioidaan vaikuttaneen jo Pohjois-Lapin palsasoiden ja routarämeiden ominaispiirteisiin ja vaikuttavan lähitulevaisuudessa myös verkkokeitaiden ja pohjoisboreaalisten aapasoiden routavaikutteisiin piirteisiin. Ilmastonmuutoksen arvioidaan vaikuttavan pidemmällä aikavälillä laajemminkin suoluontoon lämpö- ja sadeolojen aiheuttaessa muutoksia soiden hydrologiaan ja lajistosuhteisiin.

Julkaistu 3.12.2019 klo 14.29, päivitetty 5.12.2019 klo 10.18